Toipuminen edistyi kovin vitkalleen, vaikka koetettiin keinoja
useampia. Kytämäessä kävi hierojat, rohtoin tuntijat eli kaikki,
joilla oli vähänkin mainetta lääketaidon alalla. Mutta potilas
virui yhä vuoteella. Vihdoin joutui piirilääkäri käymään pitäjässä
virkatoimillaan, ja joku hyvänsuopa ihminen lähetti tuosta tiedon
Kytämäkeen. Juha pani hevosen puihin, ajoi lääkärin perään ja sai tämän
palatessa poikkeemaan heille. Mutta lääkärin käynti nipisti loputkin
toivon tähkät. Vamma oli kerrassaan parantumatonta lajia. Poika ei
toinnuttuaankaan enää kykenisi raskaasen työhön.
-- Eikö milloinkaan?
-- Ei milloinkaan.
Onnettomuuden tapaus löi syvät jäljet Juhan koko olentoon. Tuntui
sydämmessä siltä kuin olisi äkkiä lyöty poikki joku paksu jänne, joka
surullisimpinakin hetkinä oli yksinään kaiuttanut toivon säveltä. Koko
viheriäinen tulevaisuus peittyi hyisen hallan vaippaan, ja tuntui ettei
sitä vaippaa mikään aurinko voi sulattaa... se oli niin valtavan jäinen
ja kylmä. Työkään ei enää luistanut entiseen tapaan. Valju, sairastava
poika pyöri alati ajatuksissa, hervaisten käsivarsien voiman,
murtaen mielenlujuuden, sitkeyden. Entinen vahva vakaumus taistelun
lopullisesta voitosta ja menestyksestä alkoi jo toisinaan horjahdella,
tuntuipa väliin siltä kuin olisi elon polku kulkenut kauttaaltaan
pelkkien soiden yli, joiden pohjattomiin kuljuihin voi liukastua minä
silmänräpäyksenä hyvänsä.
Yritys surmata velkaa, raukesi kuin mikäkin tuulen tupa seuraavana
talvena. Juha palkkasi päivämieheksi erään entisen talonisännän, jota
raa'an luontonsa vuoksi kylässä kutsuttiin Villi-Heikiksi. Tämä oli
laiska, saamaton ja leveäsuinen, kuten ainakin semmoiset henkilöt.
Kokeiltuaan viikon kaksi, lakkasi Juha rahatyöstä -- pojan epätoivoinen
tila pyöri alinomaa aatoksissa, jäytäen käsivarsien voimaa ja sitkeyttä
-- mutta Mariannan ehdotuksesta pani hän Villi-Heikin omin hotein
tukinajoon, ruveten itse häärimään sydenpolton kanssa. Tuo oli onneton
teko, sillä muutamana iltana näki Juha hevosen ajajatta pyrkivän tallia
kohden... ontuen kolmin jaloin! Eläin raukkaa oli surkea nähdä. Se
oli ryvetetty märäksi, vasen takajalka letkui velttona, ponnettomana.
Juha riensi hevoista vastaan, nähden samassa mieshenkilön katoovan
metsänkäänteesen. Arvatenkin Villi-Heikki oli saattanut hevosen kodin
näkymään, koskapahan eväsnyyttikin löytyi köyteen kiinnitettynä.
Hevosen vasen takajalka oli kolmesta kohden poikki.
Vankka kirous pääsi Juhan huulilta, huomatessaan asianlaidan, mutta
Mariannan ehdittyä paikalle hän jo voitti suuttumuksensa. Ei tahtonut
pahoittaa vaimon mieltä, jonka ehdotuksesta tämmöinen surullinen
seuraus johtui. Muistaen miten alhaiselta yhteiskunta-asteikolta oli
huipannut talon-isännäksi, ei Juha muutenkaan ollut kärkäs Mariannan
mieltä pahoittamaan, saati sitte nyt, kun oli pojankin suhteen surua
täysin mitoin.
Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa
nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät
iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut
eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin.
Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli
ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen
summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu
korkeuteen... kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli
hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai
ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei
kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta
ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin
varkain lähenteli...
Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.
Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut
jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan
päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa
mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista
viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä,
rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.
-- Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja...
-- Suru sen teki.
-- Mitä surua sulla on? Mitä?
-- Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka... vaarivainajan
velka haetaan ulos.
-- Mi... mitä...?
Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen
ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä.
Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin... olivat yksi
toistaan kuumempia, polttavampia.
-- Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?
-- Sitä että se haetaan ulos.
-- Juoruja, tuumi äiti.
-- Ei ole kuin sydänpäivän totta. Kaikki on jo haettu takavarikkoon...
ja tänäpänä kuulutettiin kirkossa, ett'ei Kytämäen isännän Juha
Juhanpojan kanssa saa kukaan tehdä viidenkään pennin kauppaa.
_Juha Juhanpojan elämän tarina_.
-- Isä, älä usko juopuneen lorinoita.
-- Ei oo uskomisesta väliäkään. Huomenna tai ylihuomenna tulee
kiiltonappinen herra ja lukee plakaatista saman historian. Sitte sitä
sopii uskoa.
Tuvassa pääsi äänettömyys valtaan.
-- Velka kuuluu tavoittelevan viiteen tuhanteen ja siihen sulaa koko
talo hölyineen pölyineen. Olisi haettu ulos jo viime vuonna, mutta
varrottiin muorin kuolemaa... nyt tuli sopiva aika iskeä.
Äiti ei enää virkkanut sanaakaan. Todellisuus paljastui äkkiä kamalassa
alastomuudessaan esille. Kruununpalvelijain tulo, vasaran pauke,
yleisön tungos... kaikki nuo tanssivat pikakuvina ajatusten läpi.
Heidät perii hukka, kerjuusauva...
-- Talkoossa ei puhuttu muusta kuin Kytämäen oloista. Meidän velkamme
ja omaisuutemme oli kaikkein huulilla. En voinut kuunnella noita
puheita, vaan hiipielin varkain pois joukosta. Villi-Heikki tuli
vastaani ja...
-- Vietteli sun juomaan. No...
Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon...
äiti ja Marianna olivat äänettöminä.
-- En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja... mutta nyt en kelpaa
muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt
Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla
oli. Voi meitä polosia...!
Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi
heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe
suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:
-- Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit
viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.
-- Eihän se erittäin...
Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän
vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään...
eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.
Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko,
sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa,
ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan
terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan
päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä
haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä,
mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo
vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja
olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta...
Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut
yhteenkään suostua.
-- Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa,
suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on
sula mahdottomuus.
-- Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.
-- Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on
velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas
onkaan manttaalistaan?
-- Neljänneskolmatta osa.
-- Hm... tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;
-- Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta...
lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja...
-- Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit
itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee
kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun
sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.
-- Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen
viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi
kaikki paremmin hinnoissa.
-- Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.
Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua
heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen
tuloa.
-- Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei
tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.
-- Ei suinkaan, ei...
Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein
nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään
metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti
häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat... kaikki viedään häneltä pois,
vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä
hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen...
Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin,
silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät
vieterirattaat seisoivat portinpielessä.
Jokohan tuo oli... nimismies!
Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin
pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä
selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan;
kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.
Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.