I.

Naimisen kautta Juha Juhanpoika keikahutti itsensä Kytämäen isännäksi.

Marianna, köyhän talon tyttö, iski silmänsä Juhaan, renkimieheen,

ja lorun lopuksi tuli pappilassa käynti, vihkiminen ja pieni Juha,

joka viimemainittu jo pienestä pitäin näytti omaavan isän tyynen,

miettiväisen luonteen. Lapsi elähytti isän mieltä niinäkin hetkinä,

jolloin kaikki muu maailma vääntyi vinoksi. Tuntui niin sanomattoman

kodikkaalta, kun poika pyllytteli lattialla, kaateli kumoon astioita,

matki kukon laulua. Pojan jälestä syntyi vielä tyttö, pieni Marianna,

joka oli yhtä valkeaverinen kuin äitikin, mutta sitte vietiin kehto

ylisille korjuusen eikä se enää ilmaantunut permannolle, vaikka vuosi

toisen jälestä vierähti isän ja äidin olan ohi.

Paitse heitä neljää kuului taloon vielä kantavanhukset. Ne

olivat hankkineet itselleen huolettoman tulevaisuuden, ottamalla

muona-eläkkeen, joka tosin ei ollut aivan suuri, mutta joka siltä oli

omiaan imemään talon parhaat mehut. Eläkemaksujen vuoksi täytyi Juhan

jo ensi vuosina takertua jyvälainoihin, ja noiden lainojan tuttavuutta

riitti sitte koko miehuuden ijän. Juha oli niiden suhteen aivan kuten

uistimeen tarttunut hauki. Irtautumisyritykset eivät milloinkaan

luonnistuneet. Yhtä koukkua hellittäissä tarttui leukaan kaksi uutta

syvempään ja lujempaan.

Pellot olivat pienet, ja pieni tuo oli talokin. Myötäisinäkään vuosina

ei herunut viljaa kukkuroiksi hinkaloon, epäsuotuisina aikoina

kutistuivat tulot vieläkin vähempään. Kun oli papin saatavat maksetut,

lainat kuitatut ja muut pienet tilit tehty, ei useinkaan syksyisin

jäänyt aittaan sanotttavin eloa. Hyvä, jos enää peittyi hinkalon pohja.

Tulevaisuuden piti tietysti muuttaa olot paremmalle kannalle. Pellot

pöllähtävät kasvamaan leikkisämmin, pikku Juhasta ja Mariannasta

koituu lisää työvoimia, ja karjaa lisääntyy navettaan. Ja jonakuna

päivänä muuttavat majaa vanhuksetkin, ensin ukko, joka on lihavampi ja

ahnaampi, ja sitten akka, joko lainaa kaikki ajatukset ukolta. Pitää

vaan odottaa ja raataa eikä antautua surun ja epätoivon alle. Onhan,

siksi toisekseen, kuitenkin oma koti, oma kynnys. Ei tarvitse renkinä

rekailla eikä kauppailla käsivarsiaan vieraan työhön. Ja kuten sanottu,

sopii toivoa parempia aikoja peltojen, työvoimien ja eläkemaksujen

suhteen. Sitte voi vähä huoata ja iloita, mutta sinne saakka pitää

raataa väsymättä. Työllä ja raatamisella on moni köyhä mies päässyt

varoihin, moni uupumaisillaan oleva talo hyviin voimisiin. Pitäjässä

löytyy monta isäntää, jotka ovat köyhyyden kanssa vetäneet käsikapulaa,

vetäneet niinkauan että on tullut voitto syliin. Isännän arvo ja asema

se on hänelläkin, siitä ei pääse minnekään. Verokuiteissakin seisoo

selvin sanoin: Kytämäki, Juha Juhanpoika...

Tuommoista herkkupöytää näytti Juha ajatuksilleen milloin epätoivo

pyrki vierailemaan mieleen.

Eläkemaksujen lisäksi tuli vielä muuan hornan henki, jonka kylmä

puhallus tuntui joulu-öinäkin Juhan sielussa, nimittäin kolmentuhannen

markan suuruinen velka, joka kasvoi korkoa kuuden mukaan ja jonka

vakuutteeksi Juhalta oli viety Kytämäen kiinnekirja. Luja aikomus

suorittaa säännöllisesti velan korot ehkäpä joku markkanen pää-omaakin,

oli töytännyt lukemattomiin salakareihin, joita ei Juhan silmä

milloinkaan osannut edeltäpäin keksiä ja joiden olemassa oloa ei hän

onnettomuudekseen osannut ajatellakaan, ennenkun jo oli purjeineen

päivineen kumossa. Siten korkojen suoritus vuosi vuodelta jäi

tulevaisuuden niskoille... ja jyvälainat iskivät nekin yhä useampia

koukkuja saaliisensa.

Kun olisi ollut myödä pölkkyjä edes pienempikin määrä, niin mikäpä

sitte hätänä. Pääsisi yhdellä hyppäämällä rajaviivan yli, edistymisen

ja vaurastumisen kultaiselle puolelle. Mutta eipähän ollut pölkkyjä,

ei pieniä eikä paksuja. Pieni metsäpalsta oli parhaakseen suota

ja kallioita, jossa ei ihmeeksi näkynyt kunnon hirttä. Havukuusia

ja närämäntyjä kyllä löytyi, mutta niistä ei heltinyt hopeata

lapiokaupalla. Sysiksi niitä kyllä sopi polttaa, ja Juha ryhtyikin

heti vihkimisen jälestä puuhiin, mutta sekään työ ei voinut työntää

häntä köyhyyden ojan yli. Kun sydet viho viimeinkin olivat ajetut

rautaruukiin ja hikoilemisesta ja valvomisesta vihdoinkin saatu

heliseviä käteen, ilmaantui rahareikiä semmoinen hirvittävä joukko,

että pää joutui pyörälle pelkästä miettimisestä mihin reikään lykätä

markka raukat. Valinta oli vaikea, kun kaikki reijät irvistivät yhtä

rumasti, yhtä äkäisesti.

Samoin oli laita kaikkien satunnaisten tulojen. Markat eivät

milloinkaan saaneet unta vetää Juha Juhanpojan lakkarissa, niiden

täytyi hankkia lähtöön piammiten. Salakarin tapaisia menoja, joita

ei Juha ymmärtänyt odottaa, sylkähti aina esille kuten ohdakkeita

kaurapeltoon. Milloin hommattiin kylään kansakoulua, milloin tehtiin

uutta siltaa, milloin järjestettiin vaivaishoitoa, milloin mitäkin

yhteistä etua harrastettiin. Silloin aina takseerattiin Kytämäen

talokin äyrinsä mukaan, aivan kuin olisi saatu vihiä, että Juha juuri

sillä erällä sattui omailemaan heliseviä.

Sitkeä, perherakas mies kärsii kaikkea, ja niin kärsi Juhakin, yhä

toivoen että onni vihdoin kääntää kevätkylkensä häneen päin. Joll'ei

ennemmin, niin myöhemmin, joll'ei ensi vuonna, niin sitte seuraavana.

Pitää vaan odottaa ja raataa, ei hyvä koskaan tule liian myöhään.

Nuori Juhakin jo rupee röyhistelemään mitallaan äidin olan tasalle,

ja tallissa telmii varsa pojan nimellinen, pyöreä ja uljas kuin lohi.

Kun he neljään kynteen alkavat vetämään onnen köyttä Kytämäkeen päin,

täytyy sen seurata mukaan, vaikka sitte kappale harmaata kalliota

laahaisi perässä!

Ensimmäinen potkaus hyvin voinnin rajaviivaa kohden tuli, viivyteltyään

kappaleen toistakymmentä vuotta, äkkiä kuin kevään raesade. Juhan

astellessa eräänä iltana sysihaudalta kotiin nokisena ja hikisenä,

juoksi Marianna parkuen häntä vastaan.

-- Joudu, joudu... Juha.

-- No mikä nyt hätänä? Onko valkea irti?

-- Ei, ei... vaari on kuollut.

-- Sepä se.

-- Voi toki kun...

-- Älä suotta ulise, jouti se kuolemaan.

Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja

rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi,

elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta

talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia.

Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa

veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja

hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet

jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin

oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa

ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää -- pellot, rakennukset,

työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella --

kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita

vetisiksi, läskiä laihaksi.

-- Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.

-- Noh...

-- Häpeä toki.

Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan

ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa

oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä

vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä,

äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen

oli kylmennyt kuin kärpänen.

-- Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.

-- Älä joutavia ulise.

Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti

asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui

mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta

se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä

kärki -- ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli

aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra

suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon,

tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni

kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan -- -- --

-- Hm...

Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys

tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata

leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi.

Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja

lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan

kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti,

oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja

Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus

tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin

saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan

kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin,

jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.

Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli

häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta

notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla

muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta

kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden

kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui

sydämmessä katajaisen makua -- tuntui aivan siltä kuin olisi nuori

lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet

väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja

kaiken muun hyvän nauttimista.

Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä

kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana

päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä

jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka

kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat,

elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi

Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä

ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja

takapuheita.

Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa

tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita,

nelikko silakoita, leiviskä voita... koko tuo hirmuinen eläkevero oli

lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun

lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään

pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot

mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua

ulkotöissäkin.

Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen

markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton

suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai.

Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli

enemmän, paljoa enemmän!

Kun alkoi tukkien veto Kytämäen metsän takaa, riensi Juhakin

joukkoon, kahdella hyvällä hevosella. Poika oli jo seitsemäntoista

vanha, pitkä ja hoikka, mutta työhön tottunut ja sitkeä luonnoltaan

kuin isäkin. Lyötiin kuormaa reen täydeltä ja saatiin rahaa sen

mukaan. Syksytalvella kävi Juha Juhanpoika kaksi erää velkamiehensä

luona, vetäen kummallakin erällä satamarkkasen esille ja palaten

jälleen kotiin, sydän täynnä toivoa. Onni oli vihdoinkin kääntänyt

kevätkylkensä Kytämäkeen päin. Viisi kuusi vuotta vielä tämmöistä

ponnistelemista, niin tottapa jo on puolet pääomaakin surmattu...

siitä velasta, jonka vaarivainaja laiskuudessaan ja saamattomuudessaan

teki. Muorin kuoltua voi Juha poika saada hypoteekkipankistakin

puolitoistatuhatta markkaa kuoletuslainaa, niin pääsee puhtaasen eroon

velkamiehestä... ja saa kiinnekirjan käteensä!

Kahdenpuolen joulua kiirehdittiin talontyöt tehdyiksi. Kevätpuolella,

veronmakson jälkeen lähdettiin taas tukinajoon. Keli oli jo

huononpuoleinen, aurinko sulatti tiet pehmeiksi, kannot ja kivenkyljet

rupesivat hohtamaan lumen alta. Mutta vetopalkkaa kohotettiin, kun

pölkkyjä oli vielä paljo vetämättä. Eräänä iltana ajoi Juha kuormansa

kahden kiven selkään, jotka aurinko oli sohjuiselle tielle loihtinut.

Reki istui tuiki lujasti kiinni.

-- No nuo peijakkaat.

Juha haki kangen, koetti painaa kenoa ylös, jotta olisi päästy liikkeen

alkuun, mutta voimaa puuttui käsivarsista... kuorma ei pikahtanutkaan

paikaltaan. Poika, joka ajoi jälessä, ehti paikalle ja haki hänkin

kangen.

-- Menkää peräpuoleen ja auttakaa sieltä, käski hän isää... vääntäkää

vasempaan.

He yhdessä ponnistivat, hevosen yrittäissä vetämään, mutta kuorma ei

hievahtanutkaan.

-- Jos lie pakko purkaa, arveli isä... ei se taida myöntyä menoon.

-- Sitte tulee puoliyö, ennenkuin ehdimme rantaan ja kotiin. Koetetaan

kovemmin... onhan takimainen reki vapaa.

-- Aivan vapaa.

Poika työnsi uudelleen kangen etumaisen reen alle, nosti raivosti

olkavoimallaan. Isä auttoi peräpuolta, vääntäen vasempaan, ja hevonen

venyttihe vetäessä suoraksi kuin sukkavarras.

-- No... hei... Kas heltipä peijakas... Jeesus, mikä sinun on?

Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti

puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse

oli sydäntä vihlaiseva.

-- Herra Jeesus...

Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja

muut jäntereet äkkiä vedetty poikki... kurkkukin kieltäysi tekemästä

palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.

-- Pois kotiin... pian... pian.

Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota

pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui

surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.

-- Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen

kotiin.

-- Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.

-- En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei...

Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana,

ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti,

että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton

oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti

kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä

vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.

-- Mikä sinun tuli, Juha?

-- En tiedä. Kun pääsisi kotiin pian... pian...