Elli ei enää viihtynyt myymälässä. Hän oli omituisen epäluuloinen, arka
ja hajamielinen. Milloin nukkuissaan näki unia, oli aina putoovinaan
alas huimaavasta korkeudesta syvimpään syvyyteen. Aamuisin herätessä
ei mieli ollut virkeä. Tuntui kuin olisi joku musta varjo seurannut ja
väijynyt häntä alituiseen. Pieni kolahduskin pani ruumiissa kulkemaan
kylmiä väreitä.
Sitä kesti koko kesän.
Syksypuolla tuli isäntä erään kerran yöjunassa kotiin matkalta. Elli
istui vielä myymälässä käsityönsä ääressä, vaikka ei vieraita enää
ollut ketään. Huoneet tuntuivat kolkoilta, kamala hiljaisuus vallitsi
koko talossa, mieleen tuli kaikkea mustaa, kamalaa. Kun isännän
askeleet kuuluivat paraatirapuissa, vavahti Elli ja siirtyi lähemmäksi
kyökin ovea...
-- Odotitteko minua? virkkoi isäntä, tullen suoraan Ellin eteen.
-- Odotin, että saavat kyökissä nukkua. Elli nousi seisomaan ja antoi
kätensä.
-- Sepä oli kauniisti tehty. Tiedättekö, minä matkalla aina ajattelin
ja muistelin teitä. Isännän äänessä kuului selvästi, miten intohimojen
vallassa hän oli.
Elli punastui eikä saanut sanaakaan suustaan.
-- Kuule, Elli, virkkoi isäntä ja tarttui rohkeasti Elliä vyötäisten
ympäri kiinni. Jos tahdot, on täällä kaikki omaasi. Tämä talo, rahat,
kaikki mitä minulla on, on sinun... jos vaan tahdot...
-- Mutta minäpä en tahdo.
Samassa Elli tempasi kellon nuorasta kiinni ja kilisti niin kovaa kuin
jaksoi. Kilistystä seurasi vapaus.
-- Sinä olet kavala, kuten kaikki naiset. Palvelustyttö ilmaantui
samassa silmänräpäyksessä kynnykselle.
-- Sytytä kynttilä, käski Elli, ja mene isännän edellä. Itse jäi hän
myymälään odottamaan siksi, että tyttö palasi.
-- Nyt menemme sulkemaan ovet ja sitte tulet minun luokseni maata.
Palvelustyttö totteli niinkuin kone, pani Ellin sänkyyn maata ja nukkui
heti.
Lamppu paloi koko yön, Elli istui sohvalla eikä nukkunut rahtuakaan.
Kultakello, epäsiveellinen kirja ja yöllinen kohtaus isännän kanssa
antoivat ajattelemisen aihetta koko yöksi. Niiden tarkoitus paljastui
kaikessa alastomuudessaan Ellin silmäin eteen. Kylmät väreet kävivät
ruumiin lävitse. Ja vihdoin kävi mieli niin ikäväksi, että täytyi
itkeä. Tuo seikka, että häntä oli pidetty rikkaruohona, kuohutti
kyyneleitä talvinaan poskille.
Vihdoin tuli aamu...
-- Ette saa kesken kuukautta erota, virkkoi isäntä siististi ja
kohteliaasti. Jääkää vielä tuonnemmaksi, ehkä sitte...
Elli vastasi ehdotukseen siten, että pani kassan avaimet pöydälle.
-- Tarkastakaa tilit heti.
-- Minne nyt pyritte?
-- Sanomaan rouvalle hyvästi.
-- Hm... menkää vaan. Isäntä otti avaimet ja ryhtyi tarkastamaan
vaillinaisen kuukauden tilejä. Tuota tehdessä harmi ikäänkuin uppoutui
johonkin syvään suohon. Kasvoille ilmausi kylmä välinpitämättömyys,
ja kun Elli astui paraatirappuja alas, jättääkseen ijäksi päiväksi
konditorin, kuului sieltä hänen jälkeensä:
-- Mene hiiteen.
Elli lähti viivyttelemättä.
Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä
vedenselkä, rannat, salmet, kirkko... Koko lapsuuden maailma oli siinä
kuin suuri kuvataulu.
Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.
-- Kyllä minä itse... olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy
kovasti. Menkää edellä.
Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin.
Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.
Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita
edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:
-- ... Tuli kaupungissa ikävä.
-- Taisi tulla.
Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja
keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet
helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin
kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo
häärinä, liikkeet, käynti... kaikki olivat äidille elämänvettä.
-- Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa
ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä
niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.
Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi
sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä
tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten
ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.
Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui
kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan
oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä
vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen
taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui
puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla
vedellä.
-- Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?
-- Täällä.
-- Eikö sinun ole nälkä?
-- On.
Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.
Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen
pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa,
vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia
silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:
-- Eikö sinun ole uni?
-- On... olen kovin väsynyt.
-- Minä teen sijan omaan kamariisi.
-- Elkää sinne... tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli
pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte
isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli
lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin
metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen
pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin.
Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.
-- Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.
-- Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.
He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut
puhtaana, kärventymättömänä kotiin.
Muuan lammasjuttu.
Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.
-- Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata
menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.
-- Panettelua, sulaa panettelua.
-- Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä...
-- No vieläpä...?
-- Jussikin.
-- Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!
Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat
kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä
olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä
palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein
tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana
huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten
oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut,
joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.
Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein...
-- Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi...
-- Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät...
-- Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle... ei
minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.
-- No... ei minunkaan.
Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen
vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on
tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn
eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä
rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.
Muiden ominaisuuksien ohessa oli Klaarallani huomattavassa määrässä
n.s. uudempaa sivistystä. Hän oli käynyt kansanopistossa sekä muutenkin
vartuttanut tietojaan kaikilla nykyajan keinoilla.
Hän kuului naisliikkeen tukevimpain pylväiden joukkoon... ja hän oli
pakanalähetyksen ja muiden tärkeiden aatteiden asiamies.
Kaikki sivistyneet ihmiset, jotka joko sattumalta tai muuten joutuivat
meillä käymään, vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että Klaara oli
erinomaisen viisas ja teräväpäinen vaimo, että hänellä oli laaja
näköpiiri -- harvinainen seikka meikäläisten seassa -- että hän oli
seudun kaunistus j.n.e. Kuunnellessani noita vakuutuksia, minä tietysti
nostin päätäni pystymmäksi. Ei siltä, että olisin ollut kehujen
tarpeessa. Tiesinhän minä itse paremmin kuin kukaan muu Klaarani
viehättävät, hurmaavat puolet. Hänen terävästä älystään minulla oli
joukottain todistuksia... ja muita vankempi oli juuri tuo, että hän oli
valinnut miehekseen minut...
-- Milloin joutuu ruispelto tyhjäksi? kysyi vihdoin Klaara, hymyillen
kylmästi kuin sydäntalven aurinko. Milloin?
-- Kultaseni, se on jo tyhjä.
-- Joko?
-- Eilen vietiin viimeinen elokuorma riiheen.
-- Hyvä, sitte Jussi voi huomenna ajaa kotiini.
-- Mitä siellä, mitä?
-- Näetkös, se lammas ja pässi...
-- Vainenkin...
-- Nyt kun pelto joutui auki, on sopiva tuoda ne.
-- Niin on. Menköön siis Jussi huomenna.
Lammas ja pässi kuuluivat Klaaran myötäjäisiin. Syystä tai toisesta
ne olivat jääneet tuomatta näihin asti. Minä en puolestani niistä
välittänyt, lampaita kun oli vanhaltaan meillä kahta vaille
neljäkymmentä, mutta Klaaran tähden.
Ja Jussi lähti seuraavana huomenisena matkaan, palaten jälleen illalla
kotiin, rattailla kirjava lammas ja muhkea, mustasarvinen pässi. Klaara
ja minä menimme häntä vastaan pihalle, autoimme elukoita rattailta
alas ja opastimme niitä navettaa kohti, jonne toiset lampaat jo olivat
ajetut.
-- Eikö ole muhkea pari? kysyi Klaara, lampaan tanssittaessa häntä
navetan edessä kelpo lailla.
-- On, kaiken puolesta.
-- Arvaapa mikä tämän nimi!
-- Tiedäthän, Klaaraseni, ett'en ole vikkelä arvailemaan.
-- Se on paha virhe. Tämän nimi on Ulrika Eleonoora.
-- Vie pentele! Entä tämän mustasarvisen nimi sitte? Luulletiki Kustaa
Maurits Arm...
-- Ei sinne päinkään. Sen nimi on Väinämöinen.
-- Vie pentele!
-- Kasvatetaan näistä uutta rotua.
Aamulla ajettiin lampaat tyhjään ruispeltoon. Nuo kaksi tulokasta
elivät omikseen, pysytellen laumasta erillään ja tarkastellen peltoa
joka suuntaan. Eellimäisenä vilisti Ulrika Eleonoora, kaula pitkänä
ja silmät luotuina naapurien peltoihin päin. Wäinämöinen jöntysteli
jälessä, aina väliin haukaten makeata neulaheinää pientareista, joihin
ei viikate sinä kesänä ollut koskenutkaan.
-- Minusta näyttää tuo Wäinämöinen pieneltä veitikalta, uskalsin minä
epäröivästi huomauttaa... eikä tuo toinenkaan näy olevan tottunut
säännöllisiin elämäntapoihin.
-- Tyhjiä ennakkoluuloja, vastasi Klaara. Näin ensipäivänä niitä kiusaa
uteliaisuus. Päivän kahden kuluttua talttuvat kyllä.
Mutta Klaara erehtyi. Päivän kahden jälestä jöntysteli kolmasosa laumaa
Ulrika Eleonooran ja Wäinämöisen kintereillä, ja viikon kuluttua
tuntui siltä kuin olisi itse hornan henki muuttanut joka elukan
sieluun. Ne nimittäin eivät enää pysyneet alallaan viittä minuutia.
Yhdestä pellonkulmasta läähättivät toiseen kulmaan, niinkuin olisivat
alituisesti paenneet näkymätöntä pyssymiestä tai äkkiä menettäneet
kaiken järkipahansa. Pellolta kuului myötänään kellonkilinä.
Kellokas, joka ennen oli ollut suvulleen flegmatisen luonteen
esikuvana, kannustihe nyt ensimmäisten riveissä, mäkättäen ja muuttaen
alinomaa marssin suuntaa. Muu joukko seurasi jälessä, sekalaisessa
järjestyksessä, kuten reservipojat komppania-äksiisissä.
Pellon-ahteella oli korkea, suippeneva kivi, jonka lakka oli tasainen,
seinät pykälmiä ja koloja täynnä. Kiveltä olimme Jussi ja minä
aikoinamme katselleet maailman laveutta, joten sen koloihin kätkeytyi
monta muistoa. Ja nyt minä eräänä päivänä sain nähdä ihmetapauksen,
joka sotii kaikkea järkeisuskoa vastaan. Ulrika Eleonoora, Wäinämöinen
ja kellokas olivat nimittäin silmälle näkymättömien tikapuiden avulla
kiivenneet ylös kiven lakalle, ja sieltä nyt loivat nuolaita katseita
naapurien peltoihin. Koloissa ja pykälmissä oli tovereita niin paljon
kuin niihin mahtui, jäännös määki kiven juurella surkeasti, juuri kuin
olisi viimeinen tuomio tulossa.
-- ... Ja minä siis olin oikeassa, virkoin Klaaralleni, jonka kasvoilla
leikki enkelin suloinen hymy. Tuo Wäinämöinen kumppanineen on sittenkin
pieni...
-- Hirveätä, keskeytti Klaara suuttuneesta, kun tuommoisenkin asian
suhteen saatat asettua pessimistin kannalle.
-- Ystäväiseni, lisäsi hän sitte suopeammalla äänellä, opettele itseäsi
optimistiksi, sitten vasta elämä tuntuu elämältä.
Koetin seurata Klaarani neuvoa. Kun lammaslauman marssiharjoitukset
yhä kiihkenivät, naurelin minä itsekseni, tuumaillen että on se tuokin
somaa huvitusta maailmassa. On ruohoa ja Jumalan kauniita päiviä, joten
ei luulisi olevan tuskan pujoakaan ja yhtäkaikki on hätä ja levottomuus
noin ankaran kova. Mutta ehkä liekin -- koetin totutella optimistiksi
-- pelkkää huvitusta, nautintoa.
Mutta kerranpa sitte astui Ulrika Eleonoora ja Wäinämöinen erhetyksestä
aidan yli naapurini oraspeltoon. Heitä seurasi kellokas ja kymmenkunta
muuta lauman urheampaa, jälelle jääneet määkivät hurjan kamalasti,
juosten aidan juuressa edes ja takaisin...
Menin heti ilmoittamaan asiain tilaa Klaaralleni, joka levollisena
kuunteli sanatulvaani, kunnes jouduin loppuponteen, nimittäin siihen
että Wäinämöinen ja hänen kumppaninsa olisivat hengiltä otettavat.
Silloin hänellä oli suuret kyyneleet valmiina.
-- Tapa ennemmin minut, virkkoi hän äänellä, joka olisi saanut
kallionkin pehmenemään.
-- Mutta kultaseni, ymmärräthän...
-- En minä tahdo mitään ymmärtää.
Minun ei auttanut muu kuin myöntyminen. Jussi pantiin vielä samana
päivänä kohottamaan aitaa korkeammaksi, lampaat saivat pitää
valloissaan samaisen ruispellon ja Klaarani kyyneleet kuivuivat.
Mutta itse minä elin kauheassa epäilyksen tilansa. Mieleni oli
aina jännityksessä. En nähnyt uniakaan enää muista kuin lampaista,
oraspelloista ja hirmuisen korkeista aidoista, joita vielä yhä
kohotettiin aidaksilla. Tilani rupesi käymään arveluttavaksi
hereilläkin ollessa, sillä minä en muuta ajatellut kuin lampaita ja
yhäti lampaita. Toisin hetkin kuvittelin mielessäni, että minä itsekin
olin lammas, väliin Wäinämöinen, väliin kellokas, väliin...
Niiden peijonain elin-ohjelma ei muuttunut hituistakaan. Päivän pari
ne uteliaina töllistelivät kohotettua aitaa, mutta jo kolmantena ampui
koko lauma itsensä oraspeltoon. Epätoivo valtasi minut, sillä tapasin
joutua silmänkantamaan juuri kuin viimeiset velikullat hyppivät yli.
Niin viipahtelivat kuin vuohet, sorkat eivät edes koskeneetkaan aitaan.
Meille tuli Klaaran kanssa kuuma kohtaus.
Luonnollisesti hänellä taaskin oli suuret kyyneleet valmiina.
Kinaillessa sitäpaitse hiipi vereeni aviomiehen ylpeys, joten minä
piankin rupesin malttumaan. Kun kovin myrsky oli mennyt ohi, virkoin
minä nauravasti:
-- Klaaraseni, nyt saat valita kahden ehdon välillä.
-- No...?
-- Joko sinä lähetät sanan teurastajalle... tai rupean minä
sirkustirehtööriksi.
-- Mokomat ehdot! Oletko milloinkaan kuullut sanottavan, että me naiset
olemme kekseliäitä?
-- Olen useastikin.
-- Nyt sitte saat sormin kokea, että se on totta.
-- No...?
-- Ei lainkaan vastaväitteitä, minä yksin otan asian käsiini.
Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden
selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he
taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään
laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin
nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja
alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi
kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan
vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan
minulle:
-- Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.
Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara
avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu
pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen
seiväskalikka.
Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi
minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus
naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.
-- Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa
ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä
niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on
huono muisti.
-- Onko niin?
-- Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät
enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.
-- Sepä se.
-- Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.
-- Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on...
-- No...?
-- On suotta liian pitkä.
-- Eikö myös liian paksu?
-- No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun
ymmärrykseni mukaan...
-- Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.
Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla
kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka
taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty.
Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista
marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli
kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika
Eleonoorasta.
Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.
-- Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella
ilolla. Edes joku.
-- En minä näin alussa... lopussahan tuo kiitos seisoo.
-- Etkö näe miten ovat muuttuneet?
-- Näen kyllä.
-- Mitä siihen sanot?
-- Mitä tuohon erittäin osaisin sanoa. Yhden huomautuksen kuitenkin
pyydän...
-- No...?
-- Tuo kova ruokahalu voi johtua tämänpäiväisestä paastosta.
-- Vieläpä mitä! Lammas ei pidä lukua nälästä eikä janosta, kun se
siksi tulee. Sen näit jo itsekin.
-- Näin kyllä.
Klaaran esitykseen, että jätettäisi lampaat yöksi peltoon, suostuin
kernaasti, sillä ilma oli lämmin. Maata mentyäni nukuin monesta aikaa
huolettomasti, näkemättä hyviä tai pahoja unia. Heräsin aamulla viiden
ajoissa. Klaaraa herättämättä puin päälleni ja menin ulos. Aurinko
juuri nousi metsänrannasta, ruohon kastepisarat kimaltelivat silmiini
kuin lukemattomat timantit.
Melkein tietämättäni ohjautuivat askeleeni ruispeltoon päin.
Tähystelin, tirkistelin, hieroen unta pois silmistäni, mutta lampaita
en nähnyt, en aivan ainoatakaan. Ei kuulunut kellonkilinää ei
hiikahdusta missään. Tarkastelin joka ojankin, mutta en löytänyt muuta
kuin jälkiä. Sitte silmäni kääntyivät rajanaapurini oraspeltoon.
Sielläkään, ei niitä ollut. Pelto oli tasainen kuin pöytä, joten
saatoin yhdellä silmäyksellä tarkata sen yltä ylitsensä.
-- No kummitus ja... Astelin kohotettua aitaa kohti.
Tultuani lähelle näin jotakin aivan hirmuista, joka kylmetytti vereni,
huimasi päätäni. Neljäkymmentä seipäänkapulaa roikkui aidan ylitse oman
peltoni puolella ja toisella puolella kellui neljäkymmentä lammasta
hengetönnä, kuristuneena. Poloisten vatsat olivat pulleat, silmät
sameat. Keskimäisenä roikkui Wäinämöinen ja häntä kahdenpuolen kellokas
ja Ulrika Eleonoora, ja niiden rinnalla sitte jokaikinen elukka, yksi
kunkin seiväsparin välissä.
-- No kummitus ja...
Aioin istua pientareelle itkemään, mutta korviini kuului samassa
vihellys, jonka heti tunsin. Katsottuani riiheen päin, näin Jussin
nojaavan veräjää vastaan, nenä suorassa viivassa lammasrivin kanssa.
Kuni pyörtynyt astelin veräjää kohti,
-- Jussi... veikkonen!
Hän vihelsi herkeämättä.
-- Näetkös, jokaikinen sorkka, aivan jo-kai-nen.
-- Missä emäntä?
-- Nukkuu vielä... näkee ehkä kauniita unia kiltistä lammaslaumasta.
-- Eiköhän sopisi käydä herättämässä?
-- Eiköhän niin?
Me lähdimme yhdessä, Jussi viheltäen, minä epäröivin askelin, kuten
humalainen.
Avattuani makuukamarin oven, näin että Klaara nukkui vielä. Vasen käsi
oli sievästi ohimon alla, oikea oli suljunut peitteen päälle. Hengitys
oli tasainen, säännöllinen.
Katselin häntä kauan, hengittäen hiljaa ja tyynnyttäen mieltäni.
Aviomiehen ylpeys rupesi kiertämään suonissani. Tuo itsepäinen olento
oli minun pikku vaimoni, pikku Klaarani...
-- Kultaseni virkoin minä, koskettaen häntä otsalle, herää jo.
Klaara havahtui.
-- Missä olet ollut?
-- Pellolla.
-- Oh, miten siellä voidaan?
-- Noin ylimalkaan voidaan siellä hyvänpuoleisesti. Tosin Wäinämöinen
ja...
-- Herran tähden! Mikä niitä vaivaa?
-- Kultaseni, parasta lie että itse käyt ottamassa selon. Minä en
ymmärrä...
Klaara nousi joutuin ylös ja puki päällensä.
-- Mene riihipihan kautta, neuvoin minä, ne ovat siellä aidan
tienohilla.
Klaara lähti.
Minä jäin istumaan sängyn laidalle. Itsekään en tarkoin tiennyt
minkälaisia aatoksia syntyi päähäni. Ainoa minkä voin varmuudella
väittää todeksi, oli kasvojeni helakka hilpeys. Istuin nimittäin suuren
kuvastimen kohdalla, ja kun katsoin muotoani, oli se ainakin yhtä
heleä kuin Klaaran edellisenä iltana. Silmäni loistivat kuin kaksi
sähkölamppua, kasvoillani leikki kirkas paiste...
Minä näetsä seurasin Klaaran askeleita riihipihalle... ja veräjälle...
ja ruispellolle... ja kohotetun aidan luokse, jonka ylitse roikkui
neljäkymmentä lammasta ja neljäkymmentä seipäänkapulaa.
Juha Juhanpojan elämän tarina.