II.

Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä

illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja

muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja

mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan

kulunut kokonainen päivä... kokonainen viikko... kokonainen kuukausi.

Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa... tuo ajatus kierteli tuhansia

teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo

määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua

opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista

vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada

tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi

jollakin tavoin.

Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista

huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti

sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle

kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän

järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri

hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja

tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein

mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin

kanteleesta, jonka alkuvärsy on:

Aamu aurinkoinen,

Joki juokseva,

Koski kuohuvainen

Kaikuu kiitosta, kiitosta!

Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran.

Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan

ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että

viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta

kuin kansakoulun tietomäärä.

Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta.

Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen

kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi

siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.

Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina

vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin

niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.

Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen,

ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei

auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu... ja se tapahtui siten,

että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen.

Kaupunkia kohden vei matka.

Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi

tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja

tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma,

jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi

historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet

junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.

Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana

kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen:

"Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa

tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus

lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."

Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.

Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje,

rappuja ylös Ellin kamariin.

-- Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.

-- On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä

kukkarostaan hopearahan.

-- Tuon saat vaivasta.

Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette

luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte

toimen konditorissani -- kadun varrella. Käykää personallisesti

ilmottautumassa. Kunnioituksella -- -- -- -- --"

Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan.

Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa

käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri

sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti

kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.

-- ... Vai niin... Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen

vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti

sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.

Elli istui, hiukan hämillään ja arkana. Piirongilla käydä naksutti

sievä kultakello ja seinällä oli alastoman naisen kuva.

-- Teidän tulisi hoitaa kassaa ja palvella vieraita... olla kaikille

iloinen ja kohtelias. Ei se ole vaikeata, kun tottuu. Paljoko pyydätte

kuussa?

-- Enhän minä vielä voi palkkaa vaatia, kun en edes tiedä jos kykenen.

-- Kyllähän te nyt toimeen tulette. Saatte aluksi viisitoista markkaa

kuussa ja tämän kamarin asuaksenne. Tyydyttekö?

-- Tyydyn, Elli hiljaa vastasi.

-- Elääkö isänne?

-- Elää.

-- Mikä mies hän on?

-- ... Kappelin lukkari.

-- Vai niin.

Jota kauemmin herra katseli Elliä, sitä viehkeämmäksi kävi hän

liikkeiltään, silmäyksiltään. Ajatuksiin tuli usein kaunis kanarialintu

ja rautahäkki.

-- Niin paljo pulloja tuolla, virkkoi Elli arasti. Eihän teillä

ravintolaa ole.

-- Ei, ainoastaan ulkomaisia viinejä. Meillä käy pelkkiä hienoja

vieraita... olemme hyvässä maineessa... Tulette viihtymään

oivallisesti. Voitteko piankin ottaa toimen haltuunne?

-- Voin jo tänäpänä.

-- Se on hyvä. Lähetän rengin asuntoonne noutamaan kapsäkkiänne.

-- Kiitoksia, mieluummin toimitan itse. Ajattelematta asiaa minnekään

päin ja kysymättä keneltäkään neuvoa, muutti Elli vielä samana

päivänä konditoriin. Ensi työkseen peitti sanomalehdellä alastoman

naisen kuvan ja siirteli sitte huonekaluja oman makunsa mukaan,

Työnsi sohvan ikkunan edestä pois, jotta valo pääsi vapaammin sisään.

Sohvan entiselle sijalle asetti pöydän, pöydälle kirjat, albumin,

piirustusvihon ja Ainan valokuvan.

Meni sitte myymälään oppimaan leivoksien ja viinien hintoja.

Outoa oli elämä, mutta muuten kovin mukavata. Naispalvelijat tottelivat

pienintäkin viittausta eikä Elli saanut käsin koskea mihinkään

karkeampaan. Iltasilla valvominen tuntui alussa oudolta, mutta pian

siihenkin tottui. Aamulla sai nukkua niin paljo kuin halutti.

Vieraita kävi paljo. Nuoria rouvia poikkesi ostamaan lapsille

leivoksia, itse joivat teetä ja joskus lasillisen mietoa viiniäkin.

Yhden kanssa tuli Elli ihan ystäväksi. Eräänä iltapäivänä, jolloin

ei vielä ollut vieraita, tuli nuorekas rouva myymälään, lihava

pojantyllerö rinnalla. Elli parhaillaan kirjoitti kirjettä Ainalle.

Oli muutenkin hyvällä tuulella, joten rupesi vaihtamaan sanoja

vieraan kanssa. Tunsi heti kummallista kiintymystä. Jo parissa

silmänräpäyksessä tultiin ystäviksi. Elli valitti miten vaikeata on,

kun pitää valehdella ja sanoa, että tortut ovat ihan tuoreita, vaikka

todellisuudessa ovat jo monen päivän vanhoja. Ennen rouvan lähtöä

rupesi Elli piirtämään kirjeesen pojan kuvaa. Rouva kielsi lähettämästä

kirjettä perille ennenkuin hän tulisi toisen kerran käymään ja saisi

nähdä miten kuva oli onnistunut.

Isäntä oli erinomaisen kohtelias. Mutta siitä huolimatta Elli ei

mielellään jäänyt hänen kanssaan kahden kesken. Kylmä väre kävi aina

illoin ruumiin lävitse, kun isäntä hyvää yötä toivottaessaan puristi

kättä. Puristus perin kiusasi. Toisinaan se oli kovempi, toisinaan

pehmeämpi, mutta aina siinä oli jotakin, joka vaikutti kiusallisesti.

Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi.

Mutta kerran -- isäntä oli silloin matkalla -- hän sattumalta kuuli

piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt

on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi

näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa

parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen

ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli

vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään

raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän

illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli

kaksi hyvää ystävää.

Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli

vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli

melkein aina hyvällä tuulella.

Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka

käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä

leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli

ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti

toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.

Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään

lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti

seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.

Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin

saapuville.

-- Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa

tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.

-- Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla

kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.

Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.

-- ... Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.

-- Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.

-- Sitte kun hänestä on tullut kesy lintu, ostamme me. Upseerit

lähtevät ja isäntä meni heidän kanssaan.

Rantapuiston ravintolassa juotiin sinä iltana kolme pulloa samppanjaa,

siinä vakuutuksessa, että Ellistä aikaa myöten tulee hyvinkin kesy

lintu.

Seuraavana iltana oli konsertti lyseon juhlasalissa. Isäntä toi Ellille

eturivin piletin ja lupasi itse jäädä siksi aikaa vieraita palvelemaan.

-- Älkää tuota eilistä muistelko. Ne ovat molemmat kunnon poikia...

Vähä hurjia tosin, mutta se on nuoren veren syy.

-- Se oli niin hävytöntä.

-- No, ettehän siitä tulleet sen pahemmaksi. Pukunne sopii erinomaisen

hyvin. Ottakaa tuo kello... pitäkää sitä joka päivä.

-- Eihän se minun ole.

-- Minä annan sen teille. Ottakaa heti.

-- Minulla on rahaa, että voin itsekin ostaa.

-- Tietysti teillä on rahaa, mutta ottakaahan sentään.

-- No jos nyt otan täksi kertaa... Elli jo astui piironkia kohden,

aikoen ottaa kellon, mutta äkkiä hän pysähtyi ja katsoi isäntää

silmiin. Minä en ymmärrä mitä varten...

-- Tehkää nyt minulle kerran mieliksi.

-- Teille mieliksi... Elli ei varmasti tiennyt mikä isännän käytöksessä

oli sopimatonta; sen vaan tunsi, että se kiusasi häntä. En minä huoli

kellosta.

Ja Elli lähti kellotta.

Tapaus ei johtanut enempään ajattelemiseen, ei edes epäilemiseenkään.

Elli oli siksi luonnon lapsi. Lasikaapissa hän tosin ei ollut kasvanut,

mutta oma maailma, oma sielunelämä oli hänellä ollut kirkkaana,

täydellisenä pienestä pitäen. Kuviin ei kukaan painellut tahrapilkkuja

ja Elli sai häiritsemättä nauttia niiden kirkkaudesta, puhtaudesta.

Siten vieri lapsuus. Sitte näköpiiri laajeni, elämä ja maailma näkyivät

silmiin semmoisina kuin olivat. Saastaa, kurjuutta kyllä tuli silmän

kantamaan, mutta ne olivat niin yleisiä kuin rikkaruohot puutarhassa.

Syyt ja yksityiskohdat pysyivät vieraina, salassa. Niitä vaikuttimia

ja yksityiskohtia, jotka saattavat hyvän ja puhtaan ihmisen tekemään

syntiä ja pahuutta, ei Elli koskaan ajatellut. Hyvä ja paha olivat

hänestä yleisiä, kuten kukka ja rikkaruoho.

Ensimmäinen ystävä kävi usein konditorissa. Ellin kamarissa juotiin

teetä, katseltiin vihkoja ja juteltiin pitkät hetket. Rouva oli papin

tytär, miehellä oli virka kaupungissa ja avioliitto oli onnellinen.

Kerran hän taas tuli semmoisena aikana, jolloin ei ollut vieraita ja

kerrotutti Ellillä miten tämä haki opettajan virkaa ja sitte lähti

umpimähkää kaupunkiin.

-- Ja sinä viihdyt täällä hyvin.

-- No viihdyn.

-- Onhan pöydällesi ilmaantunut uusi kirja. Rouva otti paksun,

hienokantisen kirjan käteensä ja katsoi nimilehteä.

-- Isäntä antoi... ja käski lukemaan.

-- Käskikö lukemaan?

-- Käski ja kehui olevan hauskan.

-- Mutta Elli hyvä, tämähän on epäsiveellinen kirja, pahinta myrkkyä

täynnä.

-- Onko? Anna kun katson.

Elli avasi kirjan ja luki kappaleen alusta: Roger tule syliini, virkkoi

Antoinette, ja rakastakaamme koko yö, siksi että kukko laulaa ja päivän

koi sarastaa idässä. Ja Roger vaipui Antoinetten syliin, sydän sydäntä,

silmä silmää, suu suuta vastaan...

Sitte seurasi puoli tusinaa viivailtuja rivejä.