I.

Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia

ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja

kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat.

Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin

näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä

oli Elli, isän pieni peipponen.

Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä

lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko,

tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se

kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta...

Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.

Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi

yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti,

ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa

akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi,

toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui

Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija

lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.

Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli

viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui

usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja

hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko

näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä

pisteli.

Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli

vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa

niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan

ruumista... Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia,

vainioita, lehtoja...

Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli,

kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan

taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan

lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja

varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas

korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes

saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten

näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.

Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia

tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin

ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat

huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös

taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei

yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli

jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.

Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta,

hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli

varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat

marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.

Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista.

Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan

kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat

huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin

hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut

hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi

kulkevan matkamiehen hevoista.

Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin

omituisen vakavalta...

Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli

käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi

paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi

omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä

varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot

laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän

päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi

kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti

alkaa.

Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä.

Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen

tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia

tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla

ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää

huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa

ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä

muisti ja vilkas mielikuvitus.

Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä

asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja

Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon

mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja

ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi

kodikasta ja kaunista.

Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli

tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu,

rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja

muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen

kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain

tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista

juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi

torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja

häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja

nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin

historiallinen kunnia.

Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli

aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi

ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä

kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa

jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään.

Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja

sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel

tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.

Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän

sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä

äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän

polvella.

-- Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin;

ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.

-- Äiti, mitä sanoit?

-- En mitään, en ihan mitään, Elliseni...

Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen

Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut

samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti

pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa

ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut

löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian

likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia.

Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa.

Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja

järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte

käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin

juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.

-- Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu...

Hän sopi matamin kanssa ruokajärjestyksestä siten, että tytöt saivat

päivällä lämmintä keittoa, illalla kumpainenkin korttelin kuorimatonta

maitoa ja aamuisin kupillisen kahvia. Muu kaikki tuotiin kotoolta.

Sieltä sai hyvin kulkemaan vuodenaikana minä hyvänsä. Itsekin usein

tulevat voita myymään torille.

Tutkintopäivien loputtua lähti Ellin äiti Viljamäen emännän seurassa

kotimatkalle. Elli ja Aina tulivat saattamaan tulliportin ohitse.

Erotessa pirahteli kyyneleitä, mutta kun kärryt olivat kadonneet

näkyvistä, haihtui surukin. Katuja käydessä oli niin paljo uutta

näkemistä, että kyynel kuivui tietämättä, ja silmä sen sijaan kirkastui.

-- Eikö mennä tuonne torniin? kysyi Elli, kun olivat joutuneet torille.

-- Jos uskaltaisi, tuumi Aina.

-- Eihän sieltä pääse putoamaan. Tule nyt. Mentiin yhdessä, Elli asteli

edellä, Aina jälessä.

Toisessa kerroksessa vedettiin henkeä ja silmäiltiin särkyneestä

ikkunasta ulos.

-- Tuolta ylhäältä näkee kauemmaksi.

Elli lähti taas astumaan kiemurtelevia portaita ylös ja Aina seurasi

häntä, pitäen Ellin hameen poimuista kiinni. Kolmanteen kerrokseen

näkyi koko kaupunki, jopa läheiset maatalotkin, laitumineen,

karjalaumoineen.

-- Minä menen vielä ylemmäksi, tule mukaan.

-- En minä uskalla.

Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli

istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä,

mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:

-- Juna tulee, joudu pian.

Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja

syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme.

Vihelsi ja pysähtyi asemalle.

-- Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!

Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia,

kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa.

Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi.

Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi

valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset

pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko

paistoi vinosti.

-- Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.

-- Ne ovat koulupoikia.

-- Ovatkohan?

-- Ovat, niistä tulee pappeja.

-- Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan

veljeä.

-- Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas.

Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.

Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin

ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo

kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä

sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean

kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja

kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät

juoksemaan kadun poikki.

Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin

tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas

rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää

joutuu pyörälle.

Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla.

Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli

hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati

omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli

terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli

saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti,

siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat,

ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.

Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei

yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt,

säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat

kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta

ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin

ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana

entistä.

Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä

tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi

täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä

kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että

Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui

pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti

yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin

että vesi herui silmistä.

Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja

näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta.

Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä

jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa

kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi

jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja

hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi

alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen

huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.

Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja

se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona,

loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen

viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta

äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli

päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta.

Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista

vanhoja.

Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä.

Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen

keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat

ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi

luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli

pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.

Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan

oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu

höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.

Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä

ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen

tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä,

vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta,

ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä,

suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja

taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta

olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa

jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin,

lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen

toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.

Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se

luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet

puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen

mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.

Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma

elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat

ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä -- kaikki oli

kallellaan.

Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät

välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän

matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja

uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti

huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta

oli äkkiä tullut munkki ja nunna.

Seurasi sitte rakastuminen... ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat

juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen.

Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs,

kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi

korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi,

jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa

ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus

lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän

julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren

miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin

juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen

laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui

lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla

rakastettunsa edestä.

Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan,

hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat

jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin

yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja

vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat

sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan.

Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta

kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.

Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.

Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset

katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat

ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella

uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon

paiste pilvenraosta.

Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan

sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa

lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia

tunteita... ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.

Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän

istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun

kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu

askeleistaan, ryhdistään.

-- Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää

naurua tulemasta.

-- Kysy.

-- Mutta jos naurat.

-- Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.

-- Elli... sano josko... sinä vielä... tunnet rakastavasi.

-- Sano sinä ensin.

-- Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.

-- Samoin minuakin.

Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli

lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin

lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja

ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana

ajatuksena.