Tristan narrina.
Tristan oli jälleen Bretagnessa herttua Hoelin ja vaimonsa Isolde
Valkokäden luona. Kaikki ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan,
mutta Isolde Vaaleahius oli hänet ajattanut pois: ei mikään ollut
hänelle enää minkään arvoista. Hän riutui ikävään. Vihdoin eräänä
päivänä hän päätti, että hänen oli jälleen nähtävä Isolde, vaikkakin
tämä uudelleen ruoskittaisi hänet. Kaukana hänestä oli varma kuolema
hänen edessään, parempi sitten kuolla yhdellä kertaa kuin näin
hitaasti, päivä päivältä. Joka elää tuskassa, on melkein kuin kuollut.
Tristan toivookin kuolemaa, hän tahtoo kuolla, mutta saakoon kuningatar
ainakin tietää, että hän on kuollut rakkaudesta häneen; kun hän sen
tietää, on suloisempaa kuolla.
Tristan lähti Carhaixista kenenkään tietämättä. Hän ei ilmoittanut
siitä ei sukulaisilleen, ei ystävilleen, ei edes rakkaalle toverilleen
Kaherdinille. Hän lähti kurjissa pukimissa, jalkaisin, sillä kukaan ei
kiinnitä huomiota kurjiin kulkureihin valtamaanteillä. Hän käveli siksi
kunnes hän saapui meren rannalle.
Satamassa par'aikaa muuan suuri kauppalaiva hankkiutui lähtöön; jo
hinasivat merimiehet purjeita ja nostivat ankkuria laskeakseen
ulapalle.
"Jumala olkoon kanssanne, hyvät herrat, olkoon purjehduksenne suotuisa!
Mitä maata kohti lähdette?"
"Tintageliin purjehdimme!"
"Tintageliin! Voi, hyvät herrat, ottakaa minut mukaanne."
Tristan pääsee mukaan. Suotuisa tuuli paisuttaa purjeita ja laiva
kiitää laineilla. Viiden vuorokauden kuluttua laskee se ankkuriin
Tintagelin edustalla.
Linnaan johti vain yksi rautaportti ja kaksi asemiestä vartioi sitä
yötä ja päivää. Miten päästä sisään?
Tristan istuutui rannikolle. Hän kuuli eräältä ohikulkevalta, että Mark
oli linnassa.
"Mutta missä on kuningatar ja Brangien, hänen kaunis seuranaisensa?"
"He ovat myös Tintagelissa, äskettäin näin heidät: kuningatar Isolde
näytti surulliselta kuten tavallisesti."
Isolden nimen kuullessaan Tristan huokasi. Ei kavaluus eikä
urhoollisuus häntä nyt auttaisi. Kuningas Mark surmaisi hänet...
"Mutta samapa tuo, jos surmaakin! Miksi en kuolisi rakkaudesta teihin,
Isolde! Mutta ajattaisittekohan taas pois minut? Tahdonpa vielä yrittää
erästä juonta... Naamioin itseni hulluksi ja tämä hulluus on oleva
suurinta viisautta."
Muuan karkeaan villamekkoon puettu kalastaja sattui kulkemaan ohitse.
"Ystävä, vaihda vaatteita kanssani! Anna minulle mekkosi, se on kovin
mieleiseni!"
Kalastaja huomasi Tristanin vaatteet paremmiksi omiaan, kaappasi
ne heti ja suori nopeaan matkoihinsa mielissään edullisesta
vaihtokaupasta.
Silloin Tristan leikkasi pois kauniit vaaleat kiharansa
keriten päälakensa ristin muotoon. Hän voiteli kasvonsa eräällä
taikayrttinesteellä, jonka hän oli tuonut omasta maastaan ja joka heti
muutti hänen kasvonsa niin omituisesti, ettei kukaan saattanut niitä
tuntea. Hän tempasi maasta kastanjapuun vesan, teki siitä itselleen
nuijan sekä ripusti sen kaulaansa; paljain jaloin hän asteli suoraan
linnaa kohti.
Portinvartija luuli häntä narriksi ja sanoi:
"Käykää peremmälle, missä olettekaan viipynyt niin kauan?"
Narri vastasi:
"Montin apotin, hyvän ystäväni häissä. Hän on nainut erään apotissan,
paksun, hunnutetun naisen. Besangonista Montiin asti kaikki papit,
apotit, munkit ja klerkit ovat olleet näissä naittajaisissa ja kaikki
hyppivät, leikkivät ja tanssivat puiden siimeksessä. Mutta minun täytyi
jättää heidät tullakseni tänne: sillä minun on tänään palveltava
pöydässä kuningasta."
Portinvartija vastasi hänelle:
"Astukaa siis sisälle, arvon herra, Urgan Pitkäkarvan poika; te olette
suuri ja karvainen kuin hänkin ja muistutatte suuresti isäänne."
Kun hän astui sisään linnan portista nuijaansa heilutellen,
kokoontuivat kaikki palvelijat ja asemiehet hänen ympärilleen ajaen ja
usuttaen häntä niinkuin sutta.
"Nähkääs narria, hu hu huu huu!"
He heittelevät häntä kivillä ja ahdistavat häntä sauvoilla; mutta hän
pitää puoliaan hypellen edestakaisin: jos häntä ahdistetaan vasemmalta,
huitaisee hän oikealle.
Naurun ja huudon raikuessa hän vihdoin saapuu sen salin kynnykselle,
jossa kuningatar ja kuningas Mark istuvat korukatoksen alla. Hän
lähestyy ovea, ripustaa nuijan naulaan ja astuu sisään. Kuningas sanoi
hänet nähdessään:
"Tuossapa on hupainen seuraveikko; tuokaa hänet lähemmäksi."
Hänet tuodaan kuninkaan eteen.
"Ystävä, olkaa tervetullut. Mitä olette saapunut täältä etsimään?"
"Isoldea, jota niin suuresti rakastan. Minulla on sisar, jonka annan
teille, ihanainen Brunehaut. Kuningatar ikävystyttää teitä, koettakaapa
tuota toista. Vaihtakaamme, minä lahjoitan teille sisareni, työntäkää
te minulle Isolde, otan hänet ja palvelen teitä uskollisella
rakkaudella."
Kuningas nauroi näitä puheita ja sanoi narrille:
"Jos annan sinulle kuningattaren, niin mitä teet hänellä? Minne viet
hänet?"
"Tuonne ylhäälle, taivaan ja pilven väliin, kauniiseen lasikartanoon.
Auringonsäteet säihkyvät sen lävitse, eivätkä tuulet voi sitä
huojuttaa. Sinne vien hänet kristallikammioon, joka on täynnä ruusuja
ja aamuruskon välkettä."
Kuningas ja paroonit sanoivat toisilleen:
"Tämä on erinomainen narri, taitava sanoissaan!"
Hän istui matolla ja katseli hellästi Isoldea.
"Ystävä", sanoi Mark, miten voit toivoa, että valtiattareni
kiinnittäisi sydäntään sellaiseen iljettävään pöljäpäähän kuin sinä?"
"Sire, onpa oikeutta sellaiseen toivoon minulla, olen suorittanut hänen
vuokseen monta urotyötä ja hänen vuokseen olen tullut hulluksi."
"Kuka sinä siis olet?"
"Minä olen Tristan, tuo mies, joka niin suuresti on rakastanut
kuningatarta ja joka rakastaa häntä kuolemaansa asti."
Tämän nimen kuultuaan Isolde huokasi, väri vaihtui hänen kasvoillaan ja
vihastuneena hän sanoi:
"Mene tiehesi! Kuka sinut on päästänyt sisälle? Mene matkaasi typerine
leikinlaskuinesi!"
Narri huomasi kuningattaren vihastuksen ja sanoi:
"Kuningatar Isolde, ettekö muista päivää, jolloin, Morholtin myrkytetyn
miekan vaivoissa harppuineni merellä velloen, ajauduin teidän maanne
rannikolle? Te paransitte minut. Ettekö enää muista sitä, kuningatar?"
Isolde vastasi:
"Mene pois, narri; eivät kujeesi minua miellytä etkä sinä itse!"
Heti narri kääntyi paroonien puoleen, ajoi heidät ovelle huutaen:
"Hullut ihmiset, pois täältä! Antakaa minun pitää neuvoa Isolden
kanssa, sillä minä olen tullut tänne rakastaakseni häntä."
Kuningas naurahti, Isolde punastui.
"Sire, ajakaa pois tuo narri!"
"Kuningatar Isolde, ettekö muista sitä suurta lohikäärmettä, jonka
tapoin teidän maassanne? Kätkin sen kielen vyöhöni ja myrkyn polttamana
vaivuin hetteeseen. Silloin olin ihailtava ritari! Ja odotin kuolemaa,
kun te saavuitte avukseni."
Isolde vastaa:
"Vaikene, loukkaat ritareita, sillä sinä olet vain synnyntähouru.
Kirotut olkoot ne merimiehet, jotka toivat sinut tänne, sensijaan, että
olisivat paiskanneet sinut mereen!"
Narri purskahti nauruun ja jatkoi:
"Kuningatar Isolde, ettekö muista kylpyä, jossa tahdoitte surmata minut
omalla miekallani, ja satua kultahiuksesta, joka lauhdutti teidät, ja
miten puolustin teitä pelkuri-voutia vastaan?"
"Vaietkaa, huono tarinoitsija! Miksi juuri tänne tulette tarjoamaan
hourupäisiä kuvitelmianne? Olitte eilen varmaan päihdyksissä ja se on
johtanut mieleenne tällaisia unia."
"Se on totta. Olen päihtynyt ja sellaisesta juomasta, että tämä
päihtymys ei koskaan haihdu. Kuningatar Isolde, ettekö muista tuota
kaunista, kuumaa päivää avoimella merellä? Teillä oli jano, ettekö
muista sitä, kuninkaan tytär? Me joimme molemmat samasta pikarista.
Siitä asti olen ollut vaarallisesti päihdyksissä..."
Kun Isolde kuuli nämä sanat, jotka hän yksin saattoi ymmärtää, peitti
hän kasvonsa viitallaan ja nousi mennäkseen. Mutta kuningas pidätti
häntä:
"Odottakaahan vielä hetkinen, Isolde ystäväni, jotta kuulisimme kaikki
hänen hullutuksensa. Mihin ammattiin kykenet narri?"
"Olen palvellut kuninkaita ja kreivejä."
"Osaatko todellakin metsästää koirilla ja linnuilla?"
"Se on varma se, kun haluan metsästää, voin tavoittaa koirillani
kurjet, jotka liitelevät pilvissä, hurtillani saavutan joutsenet,
valkoiset hanhet ja villit kyyhkyset, jousellani kaikki haikarat ja
sukeltajat."
Kaikki nauroivat makeasti ja kuningas kysyi:
"Ja mitä silloin saat, veliseni, kun käyt pyytämään riistaa vesien
vieremältä?"
Narri vastasi nauraen:
"Kaikkea: haukoillani sieppaan korpien susia ja suuria karhuja,
metsäsikoja, kauriita ja hirviä, kettuja, jäniksiä. Ja kun palaan
ruokaherrani luo, osaan käyttää nuijaani, kylvää palavia kekäleitä
asemiesten päälaelle, virittää harppuni ja laulaa, rakastaa
kuningattarina ja heittää puroihin somasti veisteltyjä lastusia.
Todellakin, enkö ole hyvä lauluniekka ja lemmenritari? Tänään olette
nähneet, miten osaan käyttää sauvaa miekkanani."
Ja hän huitoo nuijallaan ympärilleen.
"Menkää tiehenne", huutaa hän, "Cornwallin herrat! Miksi viivytte
vielä? Ettekö jo ole syöneet? Ettekö jo ole kylläiset?"
Kun kuningas tarpeekseen oli iloillut narrin kanssa, pyysi hän ratsuaan
ja haukkojaan ja vei ritarit ja asemiehet metsästysretkelle.
"Sire", sanoi hänelle Isolde, "tunnen itseni väsyneeksi ja sairaaksi.
Sallikaa, että vetäydyn huoneeseeni lepäämään. En voi enää kuunnella
hänen hassutuksiaan."
Hän vetäytyi huoneeseensa mietteissään, istuutui vuoteensa laidalle ja
antoi surulle vallan:
"Minä kurja, miksi olen syntynyt? Sydämeni on raskas ja suruinen.
Brangien, rakas sisareni, elämäni on niin vaikea ja synkkä, että
parempi olisi kuolla! Tuolla on narri, risti päälaella, joka vielä on
sattunut tulemaan tänne onnettomuudekseni; tuo hullu, tuo ilveilijä on
lumooja tai tietäjä, sillä hän tietää joka kohdan minussa ja
elämässäni; hän tietää asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin te, minä
ja Tristan; hän tietää ne, tuo maankiertäjä, jonkun loihdun tai taian
avulla."
Brangien vastasi:
"Mutta jos hän olisikin Tristan itse."
"Ei, sillä Tristan on kaunis ja ritarien parhain; mutta tuo mies on
inhoittavan ruma ja muodoton. Jumala hänet kirotkoon, kirottu olkoon
hänen syntymähetkensä ja laiva, joka hänet tänne toi, sensijaan että
olisi haudannut hänet alle aaltojen syvien!"
"Rauhoittukaa toki, valtiatar", sanoi Brangien. "Te ette osaa enää
muuta kuin kirota ja sadatella. Mistä olette sellaisen taidon oppinut?
Ehkäpä tuo mies on Tristanin sanansaattaja?"
"En usko sitä. Mutta menkäähän häntä tapaamaan, jalo ystäväni,
puhutelkaa häntä, ehkäpä saatte hänestä selvän."
Brangien meni saliin, jossa narri istui penkillä yksinään. Tristan
tunsi hänet ja sanoi:
"Brangien, vilpitön Brangien, vannotan teitä Jumalan nimeen, säälikää
minua!"
"Kurja hourupää, piru itsekö teille on nimeni neuvonut?"
"Kaunokaiseni, jo kauan sitten olen sen oppinut. Pääni kautta, joka
ennen oli vaaleakutrinen, jos järki on siitä raukasta kaikonnut, niin
on se teidän syynne, kaunokainen. Eikö juuri teidän pitänyt varjella
sitä juomaa, jonka join avoimella merellä! Join sitä helteen tuskassa
hopeapikarista ja ojensin sen sitten Isoldelle. Te yksin sen tiesitte,
kaunokainen; ettekö muista sitä enää?"
"En!" vastasi Brangien, ja aivan kuohuksissaan hän riensi Isolden
huoneeseen ja narri kiirehti jälessä huutaen: "Armahtakaa!"
Hän astuu sisään, näkee Isolden, syöksyy häntä kohti käsivarret
levällään painaakseen hänet rintaansa vasten, mutta häpeissään, kauhun
hien noustessa hänen otsalleen Isolde väistyy, pakenee. Nähdessään,
että Isolde karttaa häntä Tristan vavahtaa häpeästä ja suuttumuksesta,
vetäytyy oven puoleen:
"Totisesti olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän,
jolloin Isolde työntää minut pois, kieltää minulta rakkautensa ja pitää
minua liian halpana! Ah, Isolde, joka paljon rakastaa, myöhään
unhoittaa! Isolde, kaunis ja kallisarvoinen asia on pulppuava lähde,
joka levein ja kirkkain aaltosin tulvehtii; mutta sinä päivänä, jolloin
se kuivuu, ei sillä tee enää mitään; sellainen on sammunut rakkauskin."
Isolde vastaa:
"Veljeni, katson teitä, epäilen, värisen, en tiedä, en tunne
Tristania..."
"Kuningatar Isolde, minä olen Tristan, sama mies, joka teitä niin
suuresti on rakastanut. Ettekö muista kääpiötä, joka siroitteli jauhoa
vuoteittemme väliin, ja hyppäystä, jonka tein, ja verta, joka vuoti
haavastani? Entä lahjaa, jonka teille lähetin, pientä Helu-Lelu-koiraa,
jolla oli lumottu kello kaulassaan? Ettekö muista niitä hienosti
veisteltyjä lastuja, jotka heitin puroon?"
Isolde katsoo häneen, huokaa, ei tiedä, mitä sanoa, mitä uskoa. Hän
näkee kyllä, että tämä mies tietää kaikki, mutta hulluutta olisi
tunnustaa hänet Tristaniksi; ja Tristan nähdessään, ettei hän voi
tuntea häntä, sanoo hänelle:
"Rouva kuningatar, tiedän kyllä, että olette ottanut rakkautenne pois
minulta ja syytänpä teitä sentähden petollisuudesta. Kuitenkin muistan
ajan, jolloin te rakastitte minua suuresti. Metsän aution helmassa,
lehtimajan varjossa! Muistatteko vielä sitä päivää, jolloin annoin
teille kunnon koirani Äkähampaan? Oi, se on uskollisesti rakastanut
minua aina ja minun vuokseni jättäisi se vieläkin Isolde Vaaleahiuksen.
Missä se on? Mitä olette sille tehneet? Se ainakin tuntisi minut."
"Sekö tuntisi teidät! Te puhutte mielettömyyksiä, sillä siitä asti kun
Tristan lähti, on se maannut tuolla alhaalla kopissaan äreänä ja
syössyt vihaisena jokaisen päälle, joka vain on yrittänyt sitä
lähestyä. Brangien, tuo se tänne!"
Brangien tuo koiran.
"Tule tänne, Äkähammas", sanoo Tristan, "olit minun palvelijani, otan
sinut takaisin."
Kun Äkähammas kuulee hänen äänensä, riistää se ketjut irti Brangienin
kädestä, juoksee nuolena isäntänsä luo, pyörittelee itseään hänen
jaloissaan, nuolee hänen käsiään, haukkuu riemusta.
Isolde nähdessään tämän ihmettelee suuresti, luulee hullua loihtijaksi.
Tristan huudahtaa:
"Siunattu olkoon, Äkähammas, vaiva, jonka käytin sinun kasvatukseesi!
Sinä olet ottanut minut paremmin vastaan kuin hän, jota minä yli kaiken
rakastin. Hän ei tahdo tuntea minua; mahtaako hän edes tuntea tätä
sormusta, jonka hän muinoin antoi minulle kyynelten ja suuteloiden
kera eropäivänämme? Tuo pieni jaspis-sormus on ollut uskollinen
seuralaiseni: usein olen kysynyt siltä neuvoa tuskissani, usein olen
kostuttanut tuota viheriää jaspiskiveä kyyneleilläni."
Silloin Isolde tunsi hänet Tristaniksi.
"Minä onneton", huudahti hän, "kuinka ei paha sydämeni halkea surusta,
kun en ole tuntenut häntä, joka niin paljon on tähteni kärsinyt!
Anteeksi, sire, ystäväni, minä kadun!..."
Hän vaipui pyörtyneenä ystävänsä rintaa vasten. Kun hän jälleen tuli
tajuihinsa, piti Tristan häntä sylissään ja suuteli hänen silmiään ja
kasvojaan. Hän vei hänet verhon taakse ja he vaipuivat syleilyyn.
Saadakseen enemmän hupia hullusta palvelijat asettivat hänet asumaan
salin portaiden alle, niinkuin minkäkin koiran koppiinsa. Hän kesti
kärsivällisesti heidän pilkkansa ja lyöntinsä, sillä tuon tuostakin hän
pujahti pahnoiltaan kuningattaren huoneeseen.
Mutta kun kului muutamia päiviä, alkoi kaksi kamarirouvaa epäillä
jotakin salajuonta; he ilmoittivat siitä Andret'lle, joka asetti
naisten huoneiden edustalle kolme hyvin varustettua asemiestä. Kun
Tristan juuri oli astumaisillaan kynnyksen yli, huusivat he:
"Takaisin, narri, palaa nukkumaan pahnoillesi!"
"Mitä, kauniit ritarit", sanoi narri, "enkö muka tänä iltana saisikaan
mennä syleilemään kuningatarta, joka rakastaa ja ikävöi minua?"
Tristan kohotti nuijaansa; he pelästyivät ja päästivät hänet sisälle.
Tristan sulki kuningattaren syliinsä:
"Ystävä, minun on jo paettava, sillä joudun pian ilmi. Minun täytyy
paeta, enkä koskaan enää luultavasti tule takaisin. Kuolemani on
lähellä; kaukana teistä kuolen rakkauden ikävääni."
"Ystävä, sulje minut niin lujasti syleilyysi, että tässä syleilyssä
meidän sydämemme särkyvät ja sielumme vapautuvat! Vie minut siihen
Autuaitten Maahan, josta muinoin puhuit, maahan, josta ei kenkään palaa
ja jossa suuret sävelniekat kaiuttavat loppumattomia säveliä. Vie minut
sinne!"
"Niin, ystävä, sinne vien sinut. Se hetki koittaa pian. Emmekö jo ole
tyhjentäneet loppuun kaiken maallisen murheen ja riemun pikaria? Kun
aika on täytetty, kutsun sinua, Isolde. Tuletko silloin?"
"Ystävä, tiedät, että tulen!"
"Ystävä, Jumala sinua siitä palkitkoon!"
Kun hän astui kynnyksen yli, syöksyivät vakoilijat hänen kimppuunsa.
Mutta narri rähähti nauramaan, heilautti nuijaansa ja sanoi:
"Ajatte minut pois, jalot herrat. Menen ajamattakin. Mitä tekisin enää
täällä, koska valtiattareni lähettää minut kauas pois valmistamaan sitä
kirkkaudenkartanoa, jonka olen hänelle luvannut, kristallilinnaa,
täynnä ruusuja ja aamuruskon välkehtivää värinää!"
"Mene siis, narri, niin pitkälle kuin tietä riittää!"
Palvelijat väistyivät ja narri lähti, kiirehtimättä, omia aikojaan
tanssahdellen.