Dinas Lidanilainen.
Dinas palasi siis takaisin Tintageliin, nousi porraspenkereitä ylös ja
astui saliin. Siellä koruteltan alla kuningas Mark ja Isolde Vaaleahius
istuivat shakkia pelaamassa. Dinas istuutui jakkaralle kuningattaren
viereen ikäänkuin katsellakseen hänen peliään ja kaksi kertaa ikäänkuin
osoittaakseen nappuloita hän laski kätensä shakkilaudalle: toisella
kertaa Isolde huomasi hänen sormessaan jaspis-sormuksen. Samassa oli
hän saanut pelistä tarpeekseen. Hän tuuppasi keveästi Dinaksen
käsivartta, niin että useampia nappuloita kaatui sekaisin.
"Nähkääs nyt, vouti", sanoi hän, "olette sekoittanut pelini niin, etten
voi jatkaa."
Mark menee pois salista, Isolde vetäytyy omaan huoneeseensa ja viittaa
voutia seuraamaan.
"Ystävä, olette varmaan Tristanin sanansaattaja?"
"Olen, kuningatar, hän on Lidanissa, piilossa minun linnassani."
"Onko totta, että hän on ottanut itselleen vaimon Bretagnessa?"
"Kuningatar, teille on puhuttu totta. Mutta hän vakuuttaa, ettei hän
ole teitä pettänyt, ettei hänen elämässään ole yhtään hetkeä, jona hän
ei olisi rakastanut teitä enemmän kuin kaikkia muita naisia maan
päällä, että hän kuolee, ellei hän saa nähdä teitä edes yhden ainoan
kerran; hän rukoilee teitä antamaan siihen suostumuksenne sen lupauksen
nimessä, jonka annoitte hänelle silloin, kun viimeksi puhuitte
keskenänne."
Kuningatar vaikeni hetkisen muistaen tuota toista Isoldea. Vihdoin hän
vastasi:
"Niin, viimeksi kun hänet näin, sanoin hänelle: 'Jos joskus vain näen
jaspis-sormuksen, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä
minua täyttämästä ystäväni tahtoa, olkoon se sitten viisasta tai
mieletöntä...'"
"Kuningatar, kahden päivän päästä hovi jättää Tintagelin asettuakseen
Valko-Nummelle. Tristan pyytää ilmoittaa, että hän silloin on tien
varrella orjantappurapensaikossa lymyssä. Hän pyytää, että säälisitte
häntä."
"Ystävä, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua
täyttämästä ystäväni tahtoa."
Määräpäivänä, kun koko Markin hovi teki lähtöä Tintagelista, Tristan ja
Gorvenal, Kaherdin ja hänen aseenkantajansa pukeutuivat kypärään ja
rautapaitaan, ottivat miekkansa ja kilpensä ja lähtivät salaisia
polkuja myöten sovitulle paikalle. Kaksi tietä johti metsän läpi
Valko-Nummelle: toinen oli kaunis ja sileä, siitä oli määrä kulkea hovi
joukkueen, toinen oli kivinen ja hyljätty. Tristan ja Kaherdin
lähettivät tätä viimemainittua myöten molemmat aseenkantajansa: heidän
tuli odottaa hevosten ja kilpien kanssa määräpaikalla. Itse he
häipyivät lehvien väliin ja kätkeytyivät pensaikkoon, ja sen eteen
Tristan asetti kuusamakierteisen pähkinäpuun oksan.
Pian näkyikin tiellä kuninkaallinen kulkue. Ensin tuli kuningas Markin
saattue, marsalkat ja majoittajat, kokit ja juomanlaskijat, kotipapit
ja koiranvartijat, jotka viimeksimainitut kulettivat vintti- ja
ajokoiria, sitten haukankantajat, jotka pitivät lintuja vasemmassa
kädessään, sitten metsästäjät, sitten ritarit ja paroonit, kaikki mitä
kauneimmassa järjestyksessä. He käyvät kaksitellen, hitaasti ja
arvokkaasti ja upeat ovat he katsella kultakirjailluin samettiloimin
verhottujen hevostensa selässä. Sitten tuli kuningas Mark, ja Kaherdin
ihaili suuresti hänen lähimpiä seuralaisiaan, jotka kaikki olivat
puetut kulta- ja purppuravaatteisiin.
Sitten tulee esiin kuningattaren kulkue. Ensin tulevat pesurouvat ja
kamarineidot, sitten paroonien ja kreivien vaimot ja tyttäret. He
kulkevat yksitellen, kullakin nuori ritari saattajanaan. Vihdoin tulee
esiin ratsu, jonka selässä istuu nainen, jonka vertaa kauneudessa ei
Kaherdin vielä ikinä ole nähnyt. Hän on sekä kasvoiltaan että
vartaloltaan sorea. Hänen lantionsa ovat tyttömäiset, silmäkarvansa
hienopiirteiset, silmänsä hymyilevät, hampaansa pienet ja somat. Hän on
punaisessa puvussa ja kullasta ja jalokivistä tehty ripa kimaltelee
hänen hienolla otsallaan.
"Tuo on siis kuningatar", sanoo Kaherdin hiljaa.
"Kuningatar!" vastaa Tristan, "ei, se on Camille, palvelijanainen."
Sitten seuraa ruskean hevon selässä toinen neiti, valkoisempi kuin
helmikuun lumi, helottavampi kuin ruusu; hänen silmänsä tuikkivat
niinkuin tähden värinä lähteessä.
"Nyt näen kuningattaren", sanoo Kaherdin.
"Ei, tuo on Brangien Uskollinen", sanoo Tristan.
Mutta äkkiä valkeni tie, ikäänkuin aurinko olisi häikäisten puhkaissut
suurien puiden siimeksen, ja Isolde Vaaleahius ratsasti esiin. Herttua
Andret, jota Jumala rangaiskoon, ratsasti hänen oikealla sivullaan.
Tällä hetkellä kohosi pensaikosta ilmoille leivosten ja peipposten
liverrys, ja Tristan vuodatti näihin säveleihin koko sielunsa
hellyyden.
Kuningatar ymmärtää ystävänsä sanoman. Hän huomaa kuusaman kiertämän
pähkinäpuun oksan ja ajattelee sydämessään: "Niin on laitamme, ystävä,
et sinä ilman minua, enkä minä ilman sinua." Hän pysähdyttää ratsunsa,
astuu alas sen selästä, lähestyy erästä palvelijaneitoa, joka kantaa
kalliilla kivillä koristettua leposijaa; siinä purppuramatolla makaa
pieni Helu-Lelu. Hän ottaa sen syliinsä, hyväilee sitä, sivelee sitä
hermeliinihihallaan, hellittelee sitä kaikin tavoin. Sitten pantuaan
sen takaisin sijalleen hän kääntyy okaisen pensaikon puoleen ja sanoo
korkealla äänellä:
"Metsän linnut, jotka olette minua ilahduttaneet lauluillanne, minä
kiitän teitä. Silläaikaa kun herrani Mark ratsastaa Valko-Nummelle,
tahdon viettää tämän illan Saint-Lubinin linnassa. Seuratkaa minua,
linnut, sinne; tänä iltana olen palkitseva teitä ruhtinaallisesti,
kuten hyviä lemmenlaulajia ainakin."
Tristan kätki nämä sanat sydämeensä ja iloitsi niistä. Mutta jo Andret
epäili jotakin. Hän auttoi kuningattaren jälleen satulaan ja kulkue
vieri eteenpäin.
Kuulkaapa siis, miten onnettomasti kävi. Sill'aikaa kun kuninkaallinen
kulkue vaelsi toista tietä, sattui eräs asestettu ritari nimeltä
Bleheri matkaamaan tuota toista tietä, jonka varrella Gorvenal ja
Kaherdinin aseenkantaja vartioivat herrojensa hevosia. Hän tunsi jo
kaukaa Gorvenalin ja Tristanin kilven. "Mitä näenkään?" ajatteli hän,
"tuohan on Gorvenal ja tuo toinen on varmasti Tristan." Hän kannusti
hevosensa heitä kohti ja huusi: "Tristan!" Mutta jo olivat molemmat
aseenkantajat kääntäneet hevosensa ja pakenivat minkä kerkisivät.
Bleheri nelisti heidän jälessään huutaen:
"Tristan! pysähdy, vannotan sinua siihen sankaruutesi nimessä!"
Mutta aseenkantajat eivät kääntyneet. Silloin Bleheri huusi:
"Tristan! pysähdy, minä vannotan sinua Isolde Vaaleahiuksen nimessä!"
Kolme kertaa hän täten rukoili pakenevia pysähtymään Isolde
Vaaleahiuksen nimessä. Turhaan, he katosivat, eikä Bleheri saanut
kiinni kuin yhden heidän hevosistaan, jonka hän otti voittosaaliina
mukaansa. Hän tuli Saint-Lubinin linnaan juuri samoihin aikoihin kuin
kuningatarkin saapui sinne. Ja tavattuaan hänet yksin, sanoi hän:
"Kuningatar, Tristan on tässä maassa. Näin hänet tuonoin tiellä. Hän
lähti pakoon. Kolme kertaa vannotin häntä pysähtymään Isolde
Vaaleahiuksen nimessä; mutta hän pelästyi siitä, eikä uskaltanut
pysähtyä."
"Jalo sire, te puhutte mieletöntä valhetta; miten voisi Tristan olla
tässä maassa? Miten olisi hän paennut teitä? Miten ei hän olisi
pysähtynyt minun nimeeni vannotettuna?"
"Ja kuitenkin, jalo rouva, olen nähnyt hänet, olenpa ottanut hänen
hevosensakin, jonka tuntomerkit ovat täysin selvät. Katsokaa itse,
tuolla se on."
Mutta Bleheri huomasi, että Isolde oli suuttunut. Häntä suretti se,
sillä hän rakasti Tristania ja Isoldea. Hän meni pois pahoillaan siitä,
että oli ollenkaan sanonut mitään.
Silloin Isolde rupesi itkemään ja sanoi: "Minä onneton, olen liian
kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Tristan pilkkaa ja
häpäisee minua! Ennen aikaan hän minun nimeeni vannotettuna olisi
uhmannut mitä vihollista tahansa! Hän on luonnostaan rohkea; jos hän
siis nyt on paennut Bleheritä, jos hän ei ole suvainnut pysähtyä
ystävänsä nimen kuullessaan, niin johtunee se varmasti siitä, että
toinen Isolde pitää häntä valloissaan. Miksi onkaan hän palannut? Hän
oli pettänyt minut ja nyt tahtoi hän lisäksi vielä häväistä minua. Eikö
entisissä kärsimyksissäni jo ole hänelle kylliksi? Palatkoon hänkin
siis vuorostaan häväistynä Isolde Valkokäden luo!"
Hän kutsutti tykönsä Perinis Uskollisen ja kertoi hänelle ne uutiset,
jotka Bleheri oli tuonut, ja lisäsi:
"Ystävä, hae Tristan käsiisi siltä syrjäpolulta, joka vie Tintagelista
Saint-Lubiniin. Sano hänelle, että kiellän häneltä tervehdykseni ja
että hän varokoon lähestymästä minua, sillä jos hän sen tekee, annan
palvelijaini häpeällisesti ajaa hänet pois."
Perinis etsiskeli siksi kunnes hän löysi Tristanin ja Kaherdinin. Hän
esitti heille kuningattaren viestin.
"Veljeni!" huudahti Tristan, "mitä sanotkaan! Kuinka olisin minä
paennut Bleheritä, kun meillä ei ole, kuten itsekin näet, edes hevosia!
Gorvenalilla oli ne hallussaan, mutta emme ole tavanneetkaan häntä
sovitulla paikalla ja etsiskelemme häntä vieläkin."
Samassa saapuivatkin Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja; he kertoivat
seikkailunsa.
"Perinis, jalo, armas ystäväni", sanoi Tristan, "kiiruhda nopeasti
valtiattaresi luo. Sano hänelle, että lähetän hänelle rakkaan
tervehdykseni, että en ole millään rikkonut sitä kunnioitusta vastaan,
jonka olen hänelle velkapää, että hän on minulle rakkaampi kaikkia
muita naisia maan pinnalla; sano hänelle, että hän lähettäisi sinut
tuomaan minulle suosion sanoman; odotan tässä, kunnes palaat."
Perinis palasi kuningattaren luo ja kertoi kaikki, mitä hän oli nähnyt
ja kuullut. Mutta Isolde ei uskonut häntä:
"Voi, Perinis, sinä olit ennen minulle uskollinen ja vilpitön ja isäsi
määräsi sinut jo lapsesta alkaen minun palvelukseeni. Mutta Tristan,
tuo lumooja, on sinutkin voittanut puolelleen valheillaan ja
lahjoillaan. Sinäkin olet minut pettänyt, mene pois!"
Perinis polvistui hänen eteensä:
"Valtiatar, kuulenpa kovia sanoja. En koskaan elämässäni ole tuntenut
niin suurta surua kuin nyt. Mutta vähät minusta. Suren teidän
vuoksenne, rouva, kun noin syyttömästi solvaatte herraani Tristania;
liian myöhään olette katuva sitä."
"Mene, en usko sinua! Sinäkin Perinis, Perinis Uskollinen, olet minut
pettänyt!"
Kauan odotti Tristan, että Perinis saapuisi tuomaan hänelle
kuningattaren anteeksiantoa. Perinis ei tullut ollenkaan.
Aamulla pukeutuu Tristan väljään, repaleiseen kaapuun. Hän maalaa
sieltä täältä kasvonsa punaisella ja pähkinänviheriällä, niin että hän
on aivan spitaalisairaan näköinen. Hän ottaa toiseen käteensä
puulautasen almujen keräilyä varten ja toiseen helistimen.
Hän kulkee pitkin Saint-Lubinin katuja ja anelee kaikilta
ohikulkijoilta almua särähtävällä äänellä. Jospa hän saisi edes nähdä
kuningattaren!
Vihdoin hän astuu ulos linnastaan; Brangien ja kamarineidot ja
palvelijat ja asemiehet seuraavat häntä. Hän kääntyy kirkkoon vievälle
tielle. Spitaalinen kulkee saattueen jälessä, helisyttää kulkustaan ja
rukoilee valittavalla äänellä:
"Kuningatar, tehkää laupeudesta minulle joku hyvätyö. Ette aavista,
miten olen sen tarpeessa!"
Hänen kauniista ruumiistaan ja ryhdistään on Isolde heti tuntenut
hänet. Hän värisee kuin haavan lehti, mutta ei suvaitse luoda häneen
edes katsettaan. Spitaalinen rukoilee häntä sydäntäsärkevästi, hän
laahautuu hänen jälessään:
"Kuningatar, älkää vihastuko minulle siitä, että näin rohkenen lähestyä
teitä; armahtakaa minua, olen hyvin sen ansainnut!"
Mutta kuningatar huutaa palvelijoilleen ja asemiehilleen:
"Ajakaa pois tuo haaska!"
Palvelijat työntävät hänet taammaksi ja lyövät häntä. Hän tekee
vastarintaa ja huutaa:
"Kuningatar, armahtakaa!"
Silloin Isolde purskahtaa nauruun. Hänen naurunsa kiiriskeli vielä
ilmassa hänen astuessaan kirkkoon. Kuultuaan hänen nauravan spitaalinen
lähti pois. Kuningatar astui vielä pari askelta kirkon keskilattialla,
sitten hänen jäsenensä horjahtivat ja hän vaipui polvilleen, kädet
ristissä rinnalla ja otsa vasten maata.
Samana päivänä sanoi Tristan jäähyväiset Dinakselle, ja niin surkeassa
mielentilassa, että pelättiin hänen menettäneen järkensä. Hänen
laivansa nosti jälleen purjeensa Bretagnea kohti.
Voi, pian myös kuningatar katui kovuuttaan. Kun hän Dinas
Lidanilaiselta sai kuulla, että Tristan oli lähtenyt niin surun
murtamana, rupesi hän vihdoin uskomaan, että Perinis oli puhunut totta,
että Tristan ei ollut paennut ja että hän oli ajanut hänet luotaan
syyttömästi.
"Voi minua", sanoi hän itselleen, "olen ajattanut luotani sinut,
Tristanin, ystäväni ainoan! Tästä lähin vihaat minua, enkä milloinkaan
enää saa nähdä sinua. Et milloinkaan ole edes tietävä minun
katumustani, etkä sitä rangaistusta, mihin tuomitsen itseni pieneksi
merkiksi katumuksestani."
Siitä päivästä lähtien, rangaistakseen itseään hairahduksestaan ja
mielettömyydestään, Isolde Vaaleahius käytti jouhipaitaa vasten ihoaan.