Kuolema.
Tuskin oli Tristan saapunut takaisin Carhaixiin, Vähään-Bretagneen, kun
hän jo riensi sotaan auttaakseen rakasta toveriaan Kaherdinia, jota
eräs Bedalis-niminen parooni ahdisti. Tristan joutui Bedaliksen
väijytyksen uhriksi. Hän surmasi Bedaliksen seitsemän veljeä, mutta
tässä kahakassa hänet haavoitettiin myrkytetyllä keihäällä.
Hän pääsi vaivoin Carhaixin linnaan. Lääkärejä saapui hänen luokseen
joukoittain, mutta kukaan ei osannut parantaa myrkyn vihoja, sillä he
eivät edes keksineet sitä. Turhaan he silppusivat juuria ja keittivät
ruohoja ja sekoittivat juomia. Tristan tuli vain huonommaksi. Myrkky
leveni koko ruumiiseen. Hän kalpeni ja hänen luunsa alkoivat pistää
esiin.
Hän tiesi, että hänen oli nyt kuoltava. Silloin hän tahtoi nähdä Isolde
Vaaleahiuksen. Mutta kuinka päästä hänen luokseen. Hän on niin heikko,
että hän kuolisi merellä. Ja jos hän pääsisikin Cornwalliin, niin miten
suoriutua vihollisista? Hän valittaa, myrkky jäytää häntä, hän odottaa
kuolemaa.
Hän kutsutti silloin salaa luokseen Kaherdinin ilmaistakseen hänelle
tuskansa, sillä molemmat rakastivat toisiaan uskollisella rakkaudella.
Hän pyysi, että kaikki muut poistuisivat huoneesta ja myös läheisistä
saleista. Isolde, hänen vaimonsa, ihmetteli suuresti tätä oudonlaista
toivomusta. Hän pelästyi ja halusi kuulla heidän keskustelunsa. Hän
nojautui ulos ikkunasta painaen päänsä sitä seinää vasten, jonka luona
Tristanin vuode sijaitsi. Hän kuuntelee; eräs uskottu pitää vahtia
ulkona.
Tristan kokoaa voimansa, kohottautuu istualleen ja nojaa seinään.
Kaherdin istuutuu hänen viereensä ja molemmat itkevät yhdessä. He
itkevät hyvää asetoveruuttaan, joka niin pian katkesi, hellää
ystävyyttään ja yhteisiä onnen hetkiä; ja molemmat säälivät toistaan.
"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa
minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä
ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde
Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa
minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen,
niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo
toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä
rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte
vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa."
Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi
tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:
"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta
teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys
ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä
valmistun lähtemään."
Tristan vastasi:
"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä
sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen
maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle
silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän
silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne
kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni
tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa
hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria
surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita
hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä.
Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa,
jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin
häntä: olen pitänyt lupaukseni."
Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä
tainnoksiin.
"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette
enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni
Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että
menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta,
valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa
palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää
sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä
takaisin."
Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee
Tristania ja ottaa jäähyväiset.
Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat
mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä
silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia
jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden
lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein
kiitivät Cornwallia kohti.
Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä
enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten
rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja
heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat
hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi
oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut
Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi
sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti
onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin
ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui
Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen
mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli
hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin
piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa...
Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.
Kaherdin ankkuroi vihdoin Tintagelin satamaan. Hän otti käteensä
suuren haukan, harvinaisen värisen kankaan ja sievästi uurretun
maljakon; ne hän lahjoitti kuningas Markille pyytäen kohteliaasti hänen
suojelustaan ja suostumustaan vapaasti harjoittaa kauppaa hänen
maassaan tarvitsematta pelätä mitään korkeita herroja. Ja kuningas
lupasi sen hänelle kaikkien linnan asujainten edessä.
Silloin Kaherdin alkoi tarjotella kuningattarelle hienosta kullasta
silattua solkea:
"Kuningatar", sanoi hän, "tämä kulta on arvokasta", ja vetäen
sormestaan Tristanin sormuksen hän asetti sen koristeen rinnalle.
"Katsokaa, kuningatar, kulta tässä soljessa on uhkeampaa ja kuitenkin
on tämänkin sormuksen kulta erittäin suuri-arvoista."
Kun Isolde tunsi viheriäisen jaspis-sormuksen, vavahti hänen sydämensä
ja hänen kasvojensa väri vaihtui. Peläten sanantuojan uutisia hän veti
Kaherdinin syrjemmälle ristikko-ikkunan komeroon ikäänkuin paremmin
nähdäkseen kauppiaan koruja. Kaherdin sanoi hänelle nopeasti:
"Valtiatar, Tristania on haavoitettu myrkytetyllä säilällä, ja hän on
kuolemaisillaan. Hän lähettää teille sanan, että te yksin voitte tuoda
hänelle lievitystä. Hän pyytää teitä muistamaan niitä suuria tuskia ja
kärsimyksiä, joita yhdessä olette kestäneet. Pitäkää tämä sormus, hän
antaa sen teille."
Isolde vastasi valjuna vavisten:
"Ystävä, minä seuraan teitä. Huomen-aamulla olkoon laivanne
lähtökunnossa."
Seuraavana aamuna kuningatar sanoi tahtovansa lähteä
haukkametsästykselle ja kutsutti esiin koiransa ja lintunsa. Mutta
herttua Andret, joka aina väjyi häntä, lähti mukaan. Kun he olivat
kedolla, lähellä merta, nousi muuan fasaani lentoon. Andret päästi
haukan irti sen jälkeen, mutta ilma oli kirkas ja kaunis, ja haukka
ponnahti nuolena ylös ja katosi.
"Katsokaa, sire Andret", sanoi kuningatar, "haukka on istahtanut tuonne
satamaan erään tuntemattoman laivan mastoon. Kenenkä laiva se mahtaa
olla?"
"Jalo rouva", sanoi Andret, "se on tuon bretagnelaisen kauppiaan laiva,
joka eilen tarjotteli teille kultasolkea. Menkäämme sinne tavoittamaan
haukkaanne."
Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli
kuningatarta vastaan:
"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille
kauniita kauppatavaroitani."
"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.
Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan.
Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin.
Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee
häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös,
Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:
"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet
tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."
Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka
olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet:
Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.
Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.
* * * * *
Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden
tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että
hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle
katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta
ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä
Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä
ulapalle.
Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus,
jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä. Jo oli Isolde
lähellä, jo siinsi kaukaa Penmarchin rannikko ja laiva kiiti iloisesti
eteenpäin. Mutta äkkiä nousi kova myrsky. Raju vihuri tempoo purjeita
ja kääntää laivan ylösalaisin. Tuuli mylvii, aallot kuohuvat
syväreissä, meri mustuu, sade lankeaa rankkana. Laiva rutisee, touvit
ja purjenuorat katkeavat, merimiehet laskevat purjeet ja luovivat
aaltojen ja tuulen mukaan. He olivat onnettomuudeksi unohtaneet vivuta
kannelle perään kiinnitetyn veneen, joka kulki laivan vanavedessä.
Suuri aalto murskasi sen ja tempasi mukaansa.
Isolde huutaa:
"Minä kurja! Jumala ei salli minun elää niin kauan, että näkisin
Tristanin, ystäväni, vielä yhden kerran, viimeisen kerran; hän tahtoo
hukuttaa minut. Tristan, jos olisin saanut puhua kanssasi edes yhden
kerran vielä, en välittäisi kuolemasta. Ystävä, jos en pääse luoksesi,
tapahtuu se siksi, että Jumala ei salli sitä, ja se on suurin murheeni.
Kuolema ei merkitse minulle mitään; koska Jumala niin tahtoo, otan sen
nöyrällä mielellä vastaan; mutta, ystäväni, kun sinä saat sen tietää,
sinäkin kuolet, minä tiedän sen. Sellainen on rakkautemme loihtu, että
sinä et voi kuolla ilman minua, enkä minä ilman sinua. Näen sinun
kuolemasi silmieni edessä samalla kertaa kuin omani. Oi ystävä, ei
täyty toivoni saada kuolla sinun sylissäsi, tulla haudatuksi samaan
arkkuun. Kuolen yksin, ilman sinua, häviän meren syvyyteen. Ehket saa
ollenkaan tietää kuolemastani, ehkä elät edelleen, odottaen yhä tuloani
Jos Jumala sallii, niin ehkä parannutkin vielä ... ah, ehkä minun
jälkeeni voit vielä rakastaa toista naista, Isolde Valkokättä! En
tiedä, miten on sinun laitasi: minä puolestani, jos tietäisin sinut
kuolleeksi, en voisi elää senjälkeen enää hetkeäkään! Suokoon Jumala,
ystäväni, että saan sinut parantaa tai että saamme kuolla molemmat
samaan kärsimykseen!"
Näin huokailee kuningatar koko ajan, minkä myrsky kestää. Mutta viiden
päivän kuluttua rajuilma tyyntyi. Korkeimpaan mastoon hinasi Kaherdin
ilomielin valkoisen purjeen, jotta Tristan jo kaukaa huomaisi sen
värin. Jo näkee Kaherdin Bretagnen. Mutta voi, heti myrskyn jälkeen
vaipui tuuli kokonaan, meri lepäsi rasvatyynenä, purjeet riippuivat
velttoina ja turhaan koettivat merimiehet luovia edestakaisin. Kaukana
häämöitti jo ranta, mutta kun myrsky oli vienyt heidän veneensä, eivät
he päässeet maihin. Kolmantena yönä Isolde näki sellaisen unen, että
hän piteli helmassaan suuren metsäsian päätä, joka tahrasi verellä
hänen pukunsa. Siitä hän arvasi, ettei hän enää tapaisi elossa
ystäväänsä.
Tristan oli jo liian heikko valvoakseen Penmarchin rannalla. Kammioonsa
kahlehdittuna hän itki Isoldea, jota ei kuulunut. Heikkona ja valjuna
hän valittaa, huokaa, heittelehtii tuskissaan. Kaiho on tappaa hänet.
Vihdoin tuuli virisi ja valkoinen purje tuli näkyviin. Silloin Isolde
Valkokäsi kosti.
Hän tulee Tristanin vuoteen ääreen ja sanoo:
"Ystävä, Kaherdin palaa. Olen nähnyt hänen purtensa merellä: se saapuu
hitaasti, kuitenkin tunsin sen heti; tuokoon se teille parantajan!"
Tristan säpsähtää:
"Ystävä ihanainen, onko se varmasti hänen laivansa? Minkälainen on
siinä purje?"
"Erotin sen vallan hyvin, he ovat hilanneet sen hyvin korkealle, kun
tuuli on niin heikko. Se on aivan musta."
Tristan kääntyi seinään päin ja sanoi: "En jaksa elää enää kauemmin!"
Kolme kertaa hän huokasi: "Isolde, ystäväni!" Neljännellä hän heitti
henkensä.
Silloin kaikki Tristanin toverit ja ritarit puhkesivat äänekkääseen
itkuun, joka kaikui läpi talon. He nostivat hänet vuoteestaan,
asettivat hänet komealle matolle ja peittivät hänen ruumiinsa
käärinliinaan.
Merellä tuuli taas yltyi ja päästi laivan hyvää vauhtia rantaan. Isolde
Vaaleahius astui maihin. Hän kuuli suuria valitushuutoja kadulta, ja
kellonsoittoa kaikista kirkoista ja kappeleista. Hän kyseli maan
asukkailta, mistä johtui tämä hälinä ja nämä kyyneleet.
Eräs vanhus vastasi: "Rouva, meitä on kohdannut suuri suru. Tristan,
tuo jalo ja uljas sankari, on kuollut. Hän oli antelias köyhille, hellä
kärsiville. Tämä on raskain onnettomuus, mikä koskaan on kohdannut tätä
maata."
Isolde kuulee kaiken tämän, eikä voi sanoa sanaakaan. Hän lähtee
linnaan päin. Hän kiiruhtaa irti hulmuavin hunnuin pitkin katuja.
Bretagnelaiset katselevat häntä ihmeissään; koskaan vielä eivät he
olleet nähneet niin kaunista naista. Kuka hän on? Ja mistä?
Tristanin ruumiin luona Isolde Valkokäsi, mielettömänä tuottamansa
turman tähden, huutaa ja valittaa. Toinen Isolde astuu sisään ja sanoo
hänelle:
"Jalo rouva, nouskaa ja päästäkää minut hänen viereensä. Minulla on
suurempi oikeus surra häntä, uskokaa minua. Minä olen enemmän häntä
rakastanut."
Hän kääntyi itään päin ja rukoili Jumalaa. Sitten hän kohotti peitettä,
laskeutui pitkälleen ystävänsä viereen, suuteli hänen suutaan ja
kasvojaan ja pusersi häntä rintaansa vasten. Syli syliä, huuli huulta
vasten hän heittää henkensä ja surun morsiona kuolee siihen ystävänsä
viereen.
Kun kuningas Mark sai tietää rakastavien kuolemasta, purjehti hän meren
yli, ja tultuaan Bretagneen hän teetti kaksi arkkua, toisen kauniista
kalcedonista Isoldelle ja toisen puhtaasta beryllistä Tristanille. Hän
kuletti laivallaan Tintageliin molemmat rakkaat vainajat. Hän hautasi
heidät kahteen hautaan, joista toinen oli oikealla, toinen vasemmalla
puolen kappelin kuoria. Mutta yöllä versoi Tristanin haudasta esiin
viheriöivä, väkeväoksainen ja tuoksuvakukkainen pensas, joka kiertäen
kappelin katon yli kaartui Isolden hautaan. Kolme kertaa leikattiin
pensas poikki, mutta seuraavana päivänä oli se jälleen yhtä viheriä,
yhtä kukoistava ja elinvoimainen. Tämä ihme kerrottiin kuningas
Markille: kuningas kielsi vast'edes enää katkaisemasta köynnöstä.
Arvon herrat, muinais-ajan suuret laulajat, Beroul, Thomas
Bretagnelainen ja herra Eilhart sekä mestari Gottfried ovat kertoneet
tämän tarinan kaikille niille, jotka rakastavat, ei muille. He
lähettävät teille minun kauttani tervehdyksen. He tervehtävät niitä,
jotka ovat raskasmielisiä, ja niitä, jotka ovat onnellisia, kaikkia
tyytymättömiä ja kaihoavia, niitä, jotka iloitsevat, ja niitä, jotka
kärsivät, kaikkia rakastavia. Löytäkööt he tästä tarinasta lohtua
epävakaisuuden, vääryyden, vihamielisyyden, tuskan ja kaikkien
rakkauden kärsimysten varalle.