Kaherdin.
Muutama päivä myöhemmin lähtivät herttua Hoel vouteineen ja
metsästäjineen sekä Tristan, Isolde Valkokäsi ja Kaherdin yhdessä
metsästämään. Eräällä ahtaalla tiellä Tristan ratsasti Kaherdinin
vasemmalla puolella ja Kaherdin ohjasi oikealla kädellään suitsista
Isolde Valkokäden ratsua. Hevonen hypähti syrjään ja astui
vesilätäkköön ja sen kaviot loiskahuttivat niin paljon vettä Isolden
vaatteille, että hän tuli läpimäräksi yläpuolelle polvien. Hän huudahti
ja opasti keveällä kannuksen iskulla ratsunsa oikealle tielle päästäen
samalla ilmoille niin heleän naurun, että Kaherdin kysyi:
"Armas sisar, mille sinä naurat?"
"Eräälle ajatukselle, joka juuri juolahti mieleeni, armas veli. Kun tuo
vesi läikähti polvelleni, sanoin sille mielessäni: 'Vesi, olet
rohkeampi kuin milloinkaan rohkea Tristan.' Sille minä nauroin. Mutta
jo olen liikoja puhunut, veljeni, ja minä kadun."
Hämmästyneenä ahdisteli Kaherdin häntä niin kauan kysymyksillään,
kunnes hän vihdoin sanoi totuuden ja ilmaisi hääyönsä salaisuuden.
Samassa sai Tristan heidät kiinni ja he ratsastivat kolmisin
äänettöminä metsästysmajalle. Siellä pyysi Kaherdin Tristania
puheilleen ja sanoi hänelle:
"Sire Tristan, sisareni on ilmaissut minulle hääyönsä salaisuuden.
Pidin teitä vertaisena ja toverina. Mutta te olette pettänyt
luottamuksen ja häväissyt sukulaissuhteemme. Jos ette siis vastakaan
tee minulle oikeutta, niin tietäkää, että haastan teidät taisteluun."
Tristan vastasi:
"Niin, olen saapunut keskuuteenne onnettomuudeksenne. Mutta tiedä siis
koko kurjuuteni, armas, lempeä ystävä, veli ja toveri, niin ehkä
sydämesi siitä heltyy. Tiedä, että minulla on toinen Isolde, kauniimpi
kuin kaikki maailman naiset, joka on paljon kärsinyt ja yhä vielä
kärsii tähteni. Totta on, että sisaresi rakastaa minua ja pitää minua
kunniassa, mutta rakkaudesta minuun tuo toinen Isolde pitää vielä
suuremmassa kunniassa kuin sisaresi minua erästä koiraa, jonka olen
hänelle antanut. Tule, lopettakaamme tähän tämä metsästys, seuraa minua
sinne, minne nyt sinut vien, ja saat tietää elämäni onnettomuuden."
Tristan käänsi hevosensa, Kaherdin ohjasi omansa samalle tielle.
Sanaakaan sanomatta he täten ratsastivat korven synkimpään kolkkaan.
Siellä paljasti Tristan elämänsä vaiheet Kaherdinille. Hän kertoi,
miten hän merellä muinoin oli tyhjentänyt rakkauden ja kuoleman kalkin
ja hän kertoi paroonien ja kääpiön kavalluksen, miten kuningatar
vietiin polttoroviolle, heitettiin spitaalisille ja miten he rakastivat
toisiaan autiossa korvessa, miten hän oli luovuttanut hänet takaisin
kuningas Markille ja miten hän lopuksi paettuaan häntä oli tahtonut
rakastaa Isolde Valkokättä, mutta miten hän kuitenkin nyt oli varma
siitä, ettei hän voinut elää eikä kuolla ilman kuningatarta.
Kaherdin vaikenee ja ihmettelee. Hän tuntee tahtomattaankin vihansa
lauhtuvan.
"Ystävä", sanoo hän vihdoin, "olenpa saanut kuulla ihmeellisiä sanoja
ja te olette liikuttanut minun sydämeni sääliin: sillä te olette
kestänyt sellaisia onnettomuuksia, joista Jumala meitä itsekutakin
varjelkoon! Palatkaamme Carhaixiin: kolmantena päivänä olen, jos voin,
sanova tästä asiasta teille mielipiteeni."
Huoneessaan Tintagelissa Isolde Vaaleahius huokaa ja ikävöi Tristania.
Ijäti rakastaa häntä, siinä hänen ainoa ajatuksensa ja toivonsa.
Tristanissa on koko hänen sielunsa kaipaus ja kahteen pitkään vuoteen
ei hän ole kuullut mitään hänestä. Missä hän on? Missä maassa? Elääkö
hän edes?
Huoneessaan istuu Isolde Vaaleahius ja laulaa surullista
rakkaudenlaulua. Siinä kerrottiin, miten Guron vangittiin ja surmattiin
sen naisen tähden, jota hän rakasti yli kaiken, ja kuinka kreivi sitten
kavalasti syötti Guronin sydämen vaimolleen ja kuinka tämä oli suruunsa
menehtyä.
Kuningatar laulaa hiljaa hyräillen ja säestää lauluaan harpulla. Hänen
kätensä ovat kauniit, laulu hyvä ja lempeä ja matala on hänen äänensä.
Silloin saapuu hänen luokseen Kariado, muuan rikas kreivi
kaukosaarilta. Hän oli tullut Tintageliin tarjoamaan kuningattarelle
palvelustaan ja Tristanin lähdettyä oli hän jo useamman kerran
yrittänyt mielistellä kuningatarta. Mutta kuningatar oli aina torjunut
hänen lähestymisensä. Hän oli kaunis ritari, ylpeä ja korskea, mutta
hän oli urheampi naisten huoneissa kuin taistelukentällä. Kun hän nyt
tapasi Isolden laulamassa surulauluaan, sanoi hän nauraen:
"Arvon rouva, teidän laulunne on surullinen kuin merikotkan valitus!
Sanotaan, että merikotkan laulu merkitsee kuolemaa. Varmaankin teidän
laulunne tietää minun kuolemaani: sillä minä kuolen rakkaudesta
teihin!"
"Olkoonpa vaikka niin", vastasi Isolde. "Toivoisin melkein, että
lauluni tietäisi teidän kuolemaanne, sillä koskaan ette ole saapunut
luokseni tuomatta jotakin murheen sanomaa. Merikotkan tai huuhkajan
tavoin olette huhuilleet pahaa Tristanista. Mikä huono uutinen on
teillä tänään minulle kerrottavana?"
Kariado vastasi:
"Kuningatar, olette suuttunut, en tiedä, mistä, mutta hullu olisin, jos
siitä välittäisin. Vaikkapa merikotkan laulu tietäisikin kuolemaani,
niin tällainen on se huono sanoma, jonka huuhkaja tällä kertaa huhuu:
Nyt olette, rouva Isolde, kadottanut ystävänne Tristanin. Hän on
ottanut itselleen vaimon vieraassa maassa. Vast'edes voitte katsoa
itsellenne muuta ystävää, sillä hän on hyljännyt rakkautenne. Hän on
suurella loistolla ja komeudella viettänyt häitä Isolde Valkokäden,
Bretagnen herttuan tyttären kanssa."
Kariado lähtee pois vihaisena. Isolde Vaaleahius painaa päänsä alas ja
itkee.
Kolmantena päivänä kutsui Kaherdin luokseen Tristanin.
"Ystäväni, olen kysynyt neuvoa sydämeltäni. Jos asia todellakin on,
kuten olette sanonut, niin elämä teille tässä maassa on pelkkää
vankeutta ja hulluutta, eikä siitä voi koitua mitään hyvää ei
itsellenne eikä sisarelleni Isolde Valkokädelle. Siispä kuulkaa minun
ehdotustani: Me purjehdimme yhdessä Tintageliin; te saatte nähdä
kuningattaren ja silloin myös saatte nähdä, kaipaako hän teitä vieläkin
ja onko hän teille uskollinen. Jos hän on teidät unhoittanut, niin
ehkäpä tekin silloin voitte tuntea hellempiä tunteita sisartani
Isoldea, tuota hiljaista ja ihanaista kohtaan."
"Veljeni", sanoi Tristan, "totta on, mitä sanotaan: miehen sydän on
kallisarvoisempi kuin kokonaisen valtakunnan aarteet."
Heti sen jälkeen Tristan ja Kaherdin tarttuivat sauvaan ja pukeutuivat
pyhiinvaeltajakaapuun, ikäänkuin he olisivat olleet lähdössä kaukaiseen
maahan pyhien haudoille. He ottivat jäähyväiset herttua Hoelilta.
Tristan otti mukaansa Gorvenalin ja Kaherdin yhden ainoan
aseenkantajan. Salaa he varustivat laivan lähtökuntoon ja purjehtivat
Cornwalliin.
Tuuli oli heille suopea ja myötäinen ja eräänä aamuna ennen
päivänkoittoa he laskivat maihin erään pienen aution lahdelman suojassa
lähellä Tintagelia. Lidanin linna oli myös siinä lähellä. Varmastikin
tuo kunnon vouti Dinas Lidanilainen oli suova heille asunnon ja salaava
kaikilta heiltä tulonsa.
Aamun koitossa nuo molemmat ystävykset lähtivät nousemaan Lidanin
linnaa kohti, mutta silloin näkivät he takanaan miehen, joka ratsasti
samaa tietä. He peittäytyivät metsän suojaan, ja mies ratsasti ohitse
heitä huomaamatta, sillä hän nuokkui puoli-unessa hevosen selässä.
Tristan tunsi hänet:
"Veljeni", sanoi hän hiljaa Kaherdinille, "tuo mies on Dinas
Lidanilainen itse. Hän nukkuu. Varmaankin tulee hän armaansa luota ja
uneksii vielä hänestä; ei olisi soveliasta nyt häntä herättää, mutta
seuraa minua kaukaa."
Tristan ehätti kiinni Dinaksen, tarttui hiljaa hänen hevosensa suitsiin
ja kulki sitten äänettömästi hänen vierellään. Vihdoin hevonen teki
pienen käännähdyksen ja nukkuva heräsi. Hän avaa silmänsä, näkee
Tristanin, ei usko silmiään:
"Sinäkö, Tristan, siinä! Jumala siunatkoon tätä hetkeä, jona jälleen
näen sinut: olen sinua niin odottanut."
"Ystäväni, Jumala olkoon kanssasi! Mitä uutisia on sinulla
kuningattaresta?"
"Voi, ystävä, raskaita uutisia. Kuningas rakastaa häntä ja tahtoo
juhlia häntä, mutta siitä asti, kun sinä lähdit maanpakoon, hän vain
riutuu ja ikävöi sinua. Voi miksi tuletkaan hänen näkyviinsä! Tahdotko
vieläkin etsiä hänen kuolemaansa ja omaasi? Tristan, sääli kuningatarta
ja jätä hänet rauhaan!"
"Ystävä", sanoi Tristan, "tee minulle yksi palvelus: kätke minut
linnaasi, lähetä hänelle tervehdykseni ja järjestä niin, että saan
nähdä hänet yhden ainoan kerran."
Dinas vastasi:
"Valtiattareni käy minulle sääliksi, en lähetä tervehdystäsi, ellen
tiedä varmaan, että hän yhä edelleen on sinulle rakkain kaikista
naisista maan päällä."
"Oi, sire, sanokaa hänelle, että hän yhä vielä on minulle rakkain
kaikista naisista maan päällä, ja se on totinen tosi."
"Siispä seuraa minua, Tristan, tahdon auttaa sinua edesottamisessasi."
Vouti majoitti Lidaniin Tristanin, Gorvenalin, Kaherdinin ja hänen
aseenkantajansa, ja kun Tristan oli hänelle yksityiskohtia myöten
kertonut elämänsä tarinan, lähti Dinas Tintageliin kuulemaan hovin
uutisia. Hän sai tietää, että kolmen päivän kuluttua kuningatar Isolde,
kuningas Mark ja kaikki hänen asemiehensä ja metsästäjänsä tulisivat
lähtemään Tintagelista Valko-Nummen linnaan, jossa valmistettiin
suuria metsästysjuhlia. Silloin Tristan uskoi voudille viheriän
jaspis-sormuksensa ja ne tervehdykset, jotka hänen tuli viedä
Tristanilta kuningattarelle.