Isolde Valkokäsi.
Rakastavaiset eivät voineet elää eivätkä kuolla ilman toisiaan. Kun he
olivat erossa, ei heillä ollut oikeaa elämää eikä kuolemaa, vaan elämä
ja kuolema yht'aikaa.
Monien merten, maiden ja mannerten halki matkasi Tristan koettaen
paeta onnettomuuttaan. Hän kävi myös Loonnois'n maassa, jossa Rohalt
Sanan-Pitäjä otti hänet vastaan riemunkyynelin; mutta kun Tristanin
mielentila ei antanut myöten asettua lepoon hänen maahansa, lähti hän
jälleen samoamaan herttua- ja kuningaskuntia etsien seikkailuja ja
unhoitusta. Vaeltaen Loonnois'n maasta Friisin maahan, Friisin maasta
Ganoie'han Saksasta Espanjaan, palveli hän monta herraa ja suoritti
monia urotöitä. Mutta kahteen vuoteen ei hän saanut mitään kuulumisia
Cornwallista, ei pienintä viestiä, ei merkkiä. Silloin hän tuli siihen
uskoon, että Isolden mieli oli kääntynyt pois hänestä ja että hän oli
unhoittanut ystävänsä.
Sattuipa sitten, että hän kerran ratsastaessaan kahden Gorvenalin
kanssa osui Bretagnen maan rajojen sisälle. He matkasivat hävitetyn
seudun halki: kaikkialla vain muurien raunioita, asumattomia kyliä,
tulen tuhoamia kenttiä, ja heidän hevosensa polkivat vain tuhkaa ja
soraa. Autiolla nummella tuli Tristan tällaisiin mietteisiin:
"Minä olen kyllästynyt ja väsynyt. Mitä hyödyttää tämä seikkaileminen?
Sydämeni nainen on kaukana, enkä enää koskaan saa häntä nähdä. Kahteen
vuoteen ei hän ole tarvinnut minua. Ei sanantuojaa häneltä.
Tintagelissa kuningas kunnioittaa ja palvelee häntä; hän elää ilossa.
Epäilemättä suoritti lumokoiran kulkunen hyvin tehtävänsä! Hän on
unohtanut minut ja vähät hän välittää enää muinaisista suruista ja
iloista; vähät hän välittää minusta kulkuriraukasta, joka täällä
harhailen hävitetyssä maassa. Mutta minä, minä en voi koskaan unhoittaa
häntä, joka minut on unhoittanut! En koskaan ole löytävä sitä, joka
parantaisi minun haavani!"
Kaksi päivää Tristan ja Gorvenal ratsastivat näin näkemättä ainoatakaan
ihmistä, kukkoa tai koiraa. Kolmantena päivänä iltarukouksen hetkellä
he saapuivat erään kukkulan luo, jonka huipulla kohosi vanha kappeli ja
aivan sen vieressä erakon maja. Erakolla ei ollut yllään kudottuja
vaatteita, vaan kauriin nahka ja joitakin villan riekaleita. Polvillaan
maassa, paljain säärin ja käsivarsin, hän rukoili Maria-Magdaleenaa
opettamaan itselleen oikean rukouksen taitoa. Hän toivotti vaeltajat
tervetulleiksi, ja sill'aikaa kun Gorvenal hoiteli hevosia, riisui hän
Tristanilta varustukset ja alkoi asetella esiin ruokaa. Hänellä ei
ollut suuria herkkuja tarjottavana, kuitenkin oli hänellä tuhkalla
sekotettua kauraleipää ja lähdevettä. Aterian jälkeen, kun yö jo oli
mailla ja kun he istuivat tulen ympärillä lämmittelemässä, kysyi
Tristan isännältään, mikä tämä raunioitunut maa oli.
"Jalo herra", sanoi erakko, "tämä on Bretagnen maa ja herttua Hoelin
hallinta-alaa. Tämä oli ennen kaunis maa täynnä niittyjä ja
viljelyksiä; kaikkialla oli myllyjä, omenapuita, taloja. Mutta
kreivi Riol de Nantes on käynyt täällä tuhoja tekemässä; hänen
muonankerääjänsä ovat ryöstäneet ja polttaneet seudun putipuhtaaksi.
Hänen miehillään on nyt tavaraa ja rikkautta pitkäksi aikaa; sellaista
on sota."
"Veljeni", sanoi Tristan, "minkätähden on kreivi Riol täten häväissyt
herraanne Hoelia?"
"Kerronpa siis teille, ylväs herra, sodan aiheen. Tietäkää siis, että
Riol oli herttua Hoelin vasalli. Mutta herttualla on tytär, kauniimpi
kuin kaikki maailman kuninkaantyttäret, ja kreivi Riol tahtoi naida
hänet. Mutta hänen isänsä kieltäytyi antamasta häntä vasallille ja
kreivi Riol yritti ryöstää hänet väkisin. Monta on menettänyt henkensä
tässä riidassa."
Tristan kysyi:
"Vieläkö herttua Hoel jaksaa tehdä vastarintaa?"
"Vaikeata se on, jalo herra. Kuitenkin hänen viimeinen linnansa,
Carhaix, pitää vielä puoliaan, sillä sen muurit ovat lujat ja luja on
myös herttua Hoelin pojan, tuon kunnon ritari Kaherdinin sydän. Mutta
vihollinen ahdistaa heitä ankarasti ja näännyttää heitä nälällä.
Tuskinpa he enää kauan kestävät!"
Tristan kysyi, kuinka kaukana oli Carhaixin linna.
"Sire, ainoastaan kahden peninkulman päässä."
He erosivat toisistaan ja paneutuivat levolle. Aamulla, sittenkun
erakko oli laulanut aamuvirtensä ja matkamiehet olivat jakaneet hänen
kanssaan tuhkansekaisen kauraleivän, lausui Tristan jäähyväiset tuolle
kunnon kuomalle ja lähti ratsastamaan kohti Carhaixia.
Kun hän pysähtyi suljettujen muurien eteen, näki hän vahtipaikalla
miesjoukon ja kysyi herttuaa. Hoel olikin itse poikansa Kaherdinin
kanssa samassa joukossa. Hän astui esiin ja Tristan puhui hänelle
seuraavasti:
"Minä olen Tristan, Loonnois'n kuningas, ja Mark, Cornwallin kuningas,
on enoni. Olen saanut kuulla, jalo herra, että teidän vasallinne ovat
tehneet teille vääryyttä ja olen tullut tarjoamaan teille apuani."
"Jatkakaa vain matkaanne, sire Tristan, ja Jumala teitä palkitkoon!
Kuinka voisimme ottaa teidät joukkoomme? Meillä ei ole enää
ravintoaineita, ei viljaa, ei enää mitään muuta kuin papuja ja
kauroja."
"Entä sitten!" sanoi Tristan. "Minä olen elänyt kaksi vuotta korvessa
pelkillä ruohoilla, puunjuurilla ja yrteillä, ja tietäkää, että olin
tuohon elämäntapaan tyytyväinen. Käskekää avaamaan minulle portit."
Silloin sanoi Kaherdin:
"Päästäkää hänet sisälle, isäni, koska hän kerran on niin rohkea, ja
sallikaa hänen jakaa kanssamme hyvät ja pahat päivät."
He ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Kaherdin näytti
vieraalleen linnoituksen lujat muurit ja paaluvarustuksella ympäröidyn
päätornin, jota jousimiehet vartioivat. Ampumareijistä hän osoitti
tasankoa, jonka reunassa kaukana näkyi herttua Riolin pystyttämät
teltat ja huippukatot. Kun he olivat päässeet itse linnan ovelle, sanoi
Kaherdin Tristanille:
"Nyt, jalo ystäväni, menemme saliin, jossa äitini ja sisareni
asustavat."
Käsi kädessä he astuivat naisten huoneeseen. Äiti ja tytär istuivat
par'aikaa ompelemassa kultakirjailua ja samalla he lauloivat hiljaista
kehruulaulua. Laulu esitti Kauniin Doetten tarinaa, miten tämä
orapihlajan varjossa istuen turhaan odottaa ja ikävöi ystäväänsä
Doonia. Tristan tervehti heitä ja he tekivät vastatervehdyksen, sitten
nuo molemmat ritarit istuutuivat heidän vierelleen. Kaherdin osoitti
messukaapua, jota hänen äitinsä kirjaili:
"Katsokaa", sanoi hän, "jalo ystäväni Tristan, miten taitava äitini
on sormistaan: ei kukaan osaa niin ihanasti koristaa messukaapuja
ja -kasukoita. Hän ompelee niitä lahjoittaakseen ne köyhille kirkoille.
Ja miten sulavasti kultalanka sisareni käsissä piirtyy tuolle valkealle
silkille! Tosiaankaan ei sinua, suloinen sisareni, turhan vuoksi
nimitetä Isolde Valkokädeksi!"
Kuultuaan, että hänen nimensä oli Isolde, Tristan hymyili ja katsoi
häneen ystävällisemmin.
Kreivi Riol oli pystyttänyt leirinsä kolmen peninkulman päähän
Carhaixista ja moneen päivään eivät herttua Hoelin miehet enää olleet
uskaltaneet jättää muurisuojuksiaan. Mutta seuraavana päivänä Tristan,
Kaherdin ja kaksitoista nuorta ritaria hyökkäsivät ulos Carhaixista
pantsarihaarniskassa ja kypärät päässä ja ratsastivat kuusimetsän
peitossa aivan vihollisten telttojen lähelle. Sitten syöksyen esiin
väijytyspaikastaan he anastivat väkivallalla kreivi Riolin kuormaston.
Siitä päivästä lähtien he monenlaisia juonia käyttäen ja sankaritöitä
suorittaen ahdistivat lakkaamatta hänen joukkoaan, haavoittivat ja
tappoivat hänen miehiään ja särkivät lopulta kokonaan hänen huonosti
varjellun leirinsä, eivätkä he koskaan palanneet Carhaixiin tuomatta
jotakin saalista mukanaan. Näillä retkillä Tristan ja Kaherdin
kiintyivät toisiinsa niin lujilla luottamuksen ja hellyyden siteillä,
että he ikuisiksi ajoiksi tekivät keskenään ystävyyden ja toveruuden
liiton. Eivätkä he milloinkaan tätä vannottua sanaansa rikkoneet, kuten
tarinastakin myöhemmin saamme nähdä.
Näiltä yhteisiltä retkeilyiltä palatessaan he haastelivat keskenään
kaikenlaisista ritari- ja hovielämää koskevista asioista, eikä Kaherdin
tällöin koskaan laiminlyönyt rakkaalle toverilleen ylistää sisartaan
Isolde Valkokättä, tuota vaatimatonta ja kaunista impeä.
Eräänä aamuna, juuri auringonnousun hetkellä, laskeutui muuan tähystäjä
kiireimmän kautta alas tornistaan huutaen:
"Herrat ritarit, olette liian kauan nukkuneet! Nouskaa, Riol on
hyökännyt kimppuumme!"
Ritarit ja kaikki muu kansa asestautuivat ja riensivät muureille: he
näkivät koko tasangon välkkyvän kypäreistä. Lippujen liehuessa koko
Riolin sotajoukko ratsasti linnaa kohti kauniissa järjestyksessä.
Herttua Hoel ja Kaherdin joutuivat jo porttien edessä otteluun. Jousen
kantaman päähän päästyään viholliset pysähdyttivät hevosensa ja nuolet
lankesivat heidän päälleen niinkuin huhtikuinen sade.
Mutta myöskin Tristan varustautui taisteluun, niiden kanssa, jotka
tähystäjä viimeiseksi oli herättänyt. Hän kiinnittää olkanauhat, pukee
ylleen nutun ja ihokkaat ja kultaiset kannustimet; hän vyöttää
vartalonsa rautapaitaan ja painaa kypärän päähänsä; sitten nousee hän
hevosen selkään, kannustaa sen kentälle ja kilpi koholla rintansa
edessä hän hyökkää esiin huutaen: "Carhaix!" Jo olikin aika hänen tulla
apuun, sillä jo alkoivat Hoelin miehet peräytyä. Kaunis oli nähdä tuota
taistelun tuoksinaa, kuinka siinä uupuneet hevoset ja haavoittuneet
vasallit ja nuoret ritarit hurjasti iskivät ja temmelsivät, niin että
ruoho värjäytyi verenpunaiseksi heidän allaan. Joukkonsa etunenässä oli
Kaherdin ylpeästi pysähtynyt nähdessään erään uljaan paroonin, kreivi
Riolin veljen, syöksyvän häntä vastaan. Molemmat ryntäsivät toisiaan
kohti keihäs ojolla. Nantesilainen katkaisi omansa voimatta tuottaa
mitään vahinkoa Kaherdinille, joka hyvin tähdätyllä iskulla löi syrjään
vastustajansa kilven ja syöksi kirkkaan keihäänsä vartta myöten hänen
kylkeensä. Ritari höltyy satulasta ja putoaa maahan.
Kuullessaan veljensä huudon herttua Riol lasketti täyttä ravia
Kaherdinia vastaan. Mutta Tristan tukkesi häneltä tien. Heidän
iskiessään yhteen Tristanin keihäs taittui ja Riolin keihäs tunkeutui
hevosen rintaan, niin että se kaatui kuoliaana maahan. Tristan, joka
heti oli hypähtänyt seisaalleen, huusi, kirkas säilä kädessään:
"Raukka, kurja kuolema sille, joka haavoittaa hevosen ja väistää itse
isäntää! Etpä hengissä pääse tästä pälkähästä."
"Senpä varsin valehtelet!" vastasi Riol kannustaen ratsunsa häntä
vastaan.
Mutta Tristan vältti taitavasti iskun ja kohottaen käsivartensa antoi
samassa hyvän kalpansa täydellä voimalla pudota Riolin kypärälle, jonka
kehys ja nenänsuojus särkyivät. Miekka soljahti ritarin olalta hevosen
kylkeen, hevonen horjahti ja kaatui vuorostaan. Riol pääsi kuitenkin
sen alta jälleen pystyyn. Nyt molemmat hyökkäävät toisiaan vastaan
jalkaisin, rikotuin kilvin, murtunein haarniskoin; lopulta sai Tristan
isketyksi Riolia kypärään niin ankarasti, että kehys kokonaan irtautui
ja parooni vaipui polviensa ja käsiensä varaan.
"Nousepas vielä, jos voit, vasalli", huusi hänelle Tristan, "onneton
oli se hetki, jona astuit tälle kedolle, sillä nyt on sinun kuoltava!"
Riol yritti vielä nousta seisaalleen, mutta Tristan kaatoi hänet vielä
kerran iskulla, joka kokonaan mursi kypärän. Riol rukoili armoa ja
Tristan otti hänen miekkansa.
Riol lupasi antautua herttua Hoelin vangiksi, vannoa hänelle uudelleen
uskollisuutta ja rakentaa ennalleen poltetut linnat ja kylät.
Kun voittajat olivat saapuneet takaisin Carhaixiin, sanoi Kaherdin
isälleen:
"Sire, pyytäkää Tristania jäämään luoksenne; ei ole olemassa ketään sen
parempaa ritaria ja teidän maanne tarvitsee hänen laistaan uljasta
paroonia."
Neuvoteltuaan miestensä kanssa herttua Hoel kutsui luokseen Tristanin:
"Ystäväni, en osaa tarpeeksi osoittaa teille ystävyyttäni,
sillä te olette pelastanut tämän maan. Tahdon siis maksaa velkani
teille. Tyttäreni Isolde Valkokäsi on herttuoiden, kuninkaiden ja
kuningattarien jälkeläinen. Ottakaa hänet, minä annan hänet teille."
"Sire, minä otan hänet", vastasi Tristan.
Oi, arvon herrat, miksi sanoikaan hän tuon sanan! Mutta sen sanan
vuoksi täytyi hänen kuolla.
* * * * *
Päivä ja hetki on määrätty. Herttua saapuu paikalle ystävineen, samoin
Tristan. Hovipappi messuaa. Kaikkien läsnäollessa, kappelin ovella,
Pyhän Kirkon määräysten mukaan Tristan nai Isolde Valkokäden. Häät
olivat komeat ja suuret.
Mutta kun yö saapui ja Tristanin miehet riisuivat häneltä hääpuvun,
niin tapahtui, että vetäessään pois liian ahdasta hihaa he sattuivat
samalla irroittamaan ja pudottamaan hänen sormestaan Isolde
Vaaleahiuksen jaspis-sormuksen. Se kieri helisten lattiapaadelle.
Tristan näkee sen. Silloin hänen entinen rakkautensa taas herää ja hän
tuntee tehneensä rikoksen.
Hänen mieleensä muistui se päivä, jona Isolde Vaaleahius oli antanut
hänelle tuon sormuksen: metsässä, jossa Isolde hänen vuokseen oli
kärsinyt kaikkea puutetta. Ja nukkuessaan toisen Isolden vierellä
Tristan näki koko ajan mielessään Morois'n metsämajan. Mikä petollinen
mielle olikaan saanut hänen sydämensä syyttämään ystäväänsä petoksesta?
Isolde kärsi kaikki hänen vuokseen, ja hän yksin oli pettänyt hänet.
Mutta häntä säälitti myöskin vaimonsa Isolde, tuo vaatimaton ja
ihanainen. Molemmat Isoldet olivat rakastaneet häntä onnettomuudekseen.
Molemmat oli hän pettänyt.
Mutta Isolde Valkokäsi kummasteli sitä, että Tristan huokaili hänen
vierellään. Vihdoin sanoi hän hieman kainostellen:
"Rakas herrani, olenko jollakin tavoin loukannut teitä? Minkätähden
ette anna minulle yhtä ainukaista suudelmaa? Sanokaa siis minulle
vikani, jotta tietäisin sen ja voisin sen sovittaa, jos voin."
"Ystäväni", sanoi Tristan, "älkää vihastuko, mutta minulla on teille
muuan tunnustus tehtävänä. Muinoin eräässä toisessa maassa taistelin
lohikäärmettä vastaan ja olin vähällä joutua sen uhriksi, kun äkkiä
muistin turvata Jumalan Äitiin; lupasin hänelle, kun hän vapautti minut
hirviön vallasta, että, jos milloinkaan ottaisin itselleni vaimon, niin
kieltäytyisin yhden vuoden ajan häntä hyväilemästä ja syleilemästä."
"Siispä minä kestän kohtaloni nurisematta", sanoi Isolde Valkokäsi.
Mutta kun hänen kamarineitonsa seuraavana aamuna pukivat hänet naidun
naisen pukuun, niin hän hymyili surullisesti ajatellessaan; ettei
hänellä oikeastaan ollut oikeutta sellaisiin koristuksiin.