Ihmeellinen kulkunen.
Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli
nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena
vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja
tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat
voineet lievittää Tristanin surua.
Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen
sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä
huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda
yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina
hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella
purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa
Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin
saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei
kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan
loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli
mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana
kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu
purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin
lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin,
alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen
valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja
kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen,
joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä
kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni.
Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä
sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista,
kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa.
Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä
lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui
käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi,
että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua
Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella
olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.
Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:
"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon
hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä
raskailla lunnailla?"
"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän
suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään
rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."
"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan
uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja
vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella
voimiani jätin kanssa."
"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä
syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"
Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen
vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja
ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin
ja toi sen kuninkaalle.
"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu,
lumottu koiranne!"
"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja
puolet valtakuntaa."
"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin
Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen.
Muistakaa lupaustanne!"
"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta
silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"
Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen
ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui
Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar
iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen
naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen
äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi
kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla
kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina
sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä,
haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.
Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän
niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että
lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan
huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi
siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä
hurmasi hänen sydäntään.
"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta,
sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon
lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta
myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle,
antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla;
Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."
Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran,
irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta
meren syvyyteen.