Satakielen sävel.
Kun Tristan tultuaan takaisin metsänvartija Orrin majaan oli heittänyt
yltään pyhiinvaeltaja-sauvansa ja kaapunsa, tunsi hän selvästi
sydämessään, että nyt oli tullut hetki täyttää kuningas Markille
vannottu vala ja poistua Cornwallin maasta.
Mitä hän vielä viivytteli? Kuningattaren kunnia oli pelastettu,
kuningas rakasti häntä ja piti häntä arvossa. Artturkin tarpeen
vaatiessa ottaisi hänet suojelukseensa eikä mikään juonittelu enää
yltäisi häneen. Miksi siis enää harhailla Tintagelin lähistöllä? Hän
pani vain turhan tähden alttiiksi elämänsä ja metsänvartijankin elämän
ja lisäksi Isolden rauhan. Varmasti oli nyt lähdettävä, ja viimeisen
kerran oli hän pyhiinvaeltaja-puvussa Valko-Nummella tuntenut Isolden
kauniin ruumiin värisevän sylissään.
Kolme päivää vielä hän viivytteli voimatta irtautua maasta, jossa
kuningatar eli. Mutta kun saapui neljäs päivä, otti hän hyvästit
metsänvartijalta, joka oli häntä piilottanut luonaan, ja sanoi
Gorvenalille:
"Jalo mestarini, nyt on meillä pitkä matka edessämme, nyt on hetki
tullut lähteä Gallian maahan."
He lähtivät matkaan surumielin, keskellä yötä. Mutta heidän tiensä
kulki pitkin sen paalutetun puutarhan viertä, jonka luona Tristan
muinoin odotteli ystäväänsä. Yö oli kirkas. Tien käänteessä, ei kaukana
paalu-aidasta, näki hän kuunvalossa suuren petäjän mahtavan varjon.
"Jalo mestarini, odota minua läheisessä metsikössä; palaan tuossa
tuokiossa."
"Minne menet? Mieletön, tahdotko siis yhtämittaa etsiä kuolemaa?"
Mutta jo oli Tristan yhdellä hyppäyksellä paalu-aidan toisella puolen.
Hän meni suuren petäjän luo, marmoripengermälle. Mitä hyödyttäisi enää
heittää lähteeseen lastuviestejä? Isolde ei tulisi kuitenkaan enää!
Äänettömin ja kevein askelin hän lähestyi linnaa, kulkien samaa polkua,
jota muinoin kuningattaren jalat olivat kuluttaneet.
Huoneessaan, nukkuvan kuningas Markin sylissä, Isolde valvoi. Yht'äkkiä
tunki puoliavoimesta kuuvaloisesta akkunasta hänen korviinsa satakielen
sävel.
Isolde kuunteli tuota yössä helkkyvää, lumoavaa ääntä: se kohosi
ilmoille niin valittavana ja suloisena, ettei ole niin kovaa sydäntä,
ei edes murhamiehellä, jota se ei olisi liikuttanut. Kuningatar
miettii: "Mistä onkaan kotoisin tämä sävel?" Ja äkkiä hän ymmärsi: "Ah,
se on Tristan! Juuri samalla tavoin hän Morois'n metsässä minua
iloittaakseen matki lintujen laulua. Hän lähtee nyt, ja tämä on hänen
viimeinen jäähyväisensä. Kuinka hän valittaa! Juuri noin laulaa
satakieli, kun se suven lopulla virittää jäähyväis-säveliään syvän
surun vallassa. Ystäväni, en koskaan enää saa kuulla sinun ääntäsi!"
Sävel värisi yhä kiihkeämpänä.
"Oi, mitä vaadit? Ettäkö tulisin luoksesi? Ei, muista Ogrin-erakkoa ja
vannottuja valoja! Vaikene, kuolema vaanii meitä!... Mutta mitä
liikuttaa minua kuolema! Sinä kutsut minua, sinä tahdot minut luoksesi,
minä tulen."
Hän irroitti itsensä hiljaa kuninkaan käsivarsista ja heitti harmaan
nahkaviitan hartioilleen melkein alastoman ruumiinsa verhoksi. Hänen
täytyi mennä viereisen salin läpi, jossa joka yö kymmenen ritaria piti
vahtia valvoen vuoron perään; sillä välin kuin viisi nukkui, pitivät
nuo viisi muuta ase kädessä silmällä linnan ovia ja ikkunoita. Mutta
sattumalta olivatkin he kaikki nukahtaneet, viisi vuoteelleen, viisi
kivipermannolle. Isolde harppasi yli heidän ruumiittensa ja kohotti
varovaisesti oven salpaa. Rengas narahti, mutta kukaan ei herännyt.
Isolde ilmestyi kynnykselle ja laulaja vaikeni.
Puiden varjossa, sanaakaan sanomatta, sulki Tristan hänet syliinsä;
heidän käsivartensa kiertyivät toistensa kaulaan, ja aamunkoittoon asti
he täten pysyivät hellässä syleilyssä. Kuninkaan ja vaanijoiden
uhallakin he nauttivat rakkaudestaan.
Tämä yö huumasi uudelleen molemmat rakastavaiset: ja seuraavina
päivinä, kun kuningas oli lähtenyt Tintagelista pitääkseen käräjiä
Saint-Lubinissä, uskalsi Tristan, joka jälleen oli piiloutunut Orrin
majaan, joka aamu keskellä kirkasta päivää hiipiä hedelmäpuiston läpi
naisten asumukseen.
Muuan orja huomasi hänet kerran ja meni ilmoittamaan siitä Andret'lle,
Denoalinille ja Gondoinelle:
"Jalot herrat, peto, jonka luulette olevan kaukana, onkin palannut
takaisin pesäänsä."
"Kuka?"
"Tristan."
"Milloin olet nähnyt hänet?"
"Tänä aamuna, ja tunsinpa hänet hyvin. Ja voitte itsekin huomenna
aamunkoitossa nähdä hänen saapuvan tänne miekka vyöllä, jousi toisessa
kädessä ja kaksi nuolta toisessa."
"Mistä voisimme nähdä hänet?"
"Eräästä ikkunasta, jonka minä parhaiten tiedän. Mutta jos näytän hänet
teille, niin paljonko annatte siitä minulle?"
"Saat naulan hopeaa ja sinusta tulee rikas miekkoinen."
"Kuulkaa siis minua", sanoi orja. "Kuninkaan huoneeseen voi nähdä
eräästä hyvin pienestä ikkunasta, josta sinne on hyvä näköala, se kun
on korkealla muurissa. Mutta suuri verho, joka on pingoitettu huoneen
poikki, peittää parhaan osan asiaa. Menköön siis yksi teistä huomenna
hedelmäpuistoon ja leikatkoon itselleen puusta pitkän kepin ja
terottakoon sen pään; vivutkoon hän sitten itsensä tuon korkean ikkunan
kohdalle ja pistäköön kepin niinkuin vartaan verhon kankaan läpi; siten
voi hän kevyesti siirtää sen syrjään, ja saatte polttaa minut elävältä,
jalot herrat, jollei hän silloin esiripun takana näe sitä, mitä olen
teille sanonut."
Andret, Gondoine ja Denoalin kiistelivät kauan keskenään siitä, kuka
heistä ensimäiseksi saisi ilon nauttia tuosta näystä, ja päättivät
vihdoin myöntää tämän etuuden ensin Gondoinelle. Sitten he erosivat
toisistaan yhtyäkseen jälleen seuraavana aamuna auringonkoiton
hetkellä. Seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä saavat he varoa
Tristania!
Seuraavana aamuna varhain, kun vielä yön hämärä varjosi maan, lähti
Tristan liikkeelle metsänvartija Orrin majasta, hiipien kumarassa
linnaa kohti tiheiden pensastojen turvissa. Tullessaan viidakosta
aukean laitaan, katsahti hän ympärilleen ja näki silloin Gondoinen,
joka juuri oli astumassa alas asumuksestaan. Tristan piilottautui
jälleen pensastoihin ja kyyristyi väijymään.
"Jumalani, älä anna hänen huomata minua, ennenkuin otollinen hetki on
tullut!"
Miekka kädessä hän odotti häntä; mutta sattumalta lähtikin hän käymään
toista tietä, etääntyen Tristanista. Tristan astui silloin esiin oksien
lomista pettyneenä, jännitti jousensa ja tähtäsi, mutta valitettavasti
oli mies jo nuolen kantamaa kauempana.
Mutta samassa näkyikin toisella suunnalla Denoalin, joka ratsasti
hiljaista hölkkää pienen mustan hevosensa selässä kahden suuren
jahtikoiran seuraamana. Tristan alkoi väijyä häntä lymyten omenapuun
taakse. Hän näki hänen yllyttävän koiriaan metsäsian kimppuun. Mutta
ennenkuin koirat ehtivät saada metsäsian ulos pesästään, on heidän
herransa jo saanut sellaisen haavan, jota ei mikään lääkäri voi
parantaa. Kun Denoalin oli Tristanin kohdalla, heitti tämä yltään
viittansa ja suoristautui vihollisensa eteen. Petturi yritti paeta;
turhaan; tuskin ennätti hän huutaa: "Sinä tapat minut!" Hän kaatui
hevosensa selästä, Tristan katkaisi häneltä pään, leikkasi irti
palmikot ja pisti ne laukkuunsa; hän tahtoi näyttää niitä Isoldelle
ilahduttaakseen ystävänsä sydäntä. "Voi sentään", ajatteli hän, "että
Gondoine pääsi pakoon ja etten saanut maksaa hänelle samalla mitalla!"
Hän pyyhki miekkansa ja pisti sen tuppeen, raahasi kuolleen peitoksi
paksun puunrungon ja jätti verisen ruumiin siihen. Sitten hän tuota
pikaa kiiruhti ystävänsä luo.
Tintagelin linnassa oli jo Gondoine ennen häntä: jo oli hän kiivennyt
ikkunalle, pistänyt terävän oksasalkonsa verhon läpi ja kohottanut
keveästi kankaan liepeitä. Hän tuijotteli ja tirkisteli parhaansa
mukaan kukitettuun huoneeseen. Ensin ei hän nähnyt ketään muita kuin
Periniksen; sitten tuli näkyviin Brangien, joka juuri kammattuaan
kultahiuksista kuningatarta vielä piti kampaa kädessään.
Mutta sitten astui sisään Isolde ja hänen jälkeensä Tristan.
Tristanilla oli toisessa kädessään heisipuinen jousensa ja kaksi
nuolta, toisessa kaksi pitkää miehen palmikkoa.
Hän heitti yltään viittansa, niin että hänen komea vartalonsa tuli
näkyviin. Isolde Vaaleahius teki hänelle tervetuliaiskumarruksen ja kun
hän oikaisi itsensä nostaen silmänsä häneen, huomasi hän seinällä
Gondoinen pään varjon. Tristan sanoi hänelle:
"Katsopas näitä kauniita palmikoita. Ne ovat Denoalinin päästä. Sinä
olet kostettu. Ei milloinkaan enää ole hän myyvä tai ostava vaakunaa
tai keihästä!"
"Hyvä on, herrani; mutta pankaapa vireeseen tuo jousi, minä tahtoisin
nähdä, onko se kevyt jännittää."
Tristan viritti sen hämmästyneenä, kuitenkin puolittain arvaten asian.
Isolde otti toisen nuolista, pisti sen paikoilleen, tarkasti, oliko
jänne kunnossa, ja sanoi sitten nopealla ja hiljaisella äänellä:
"Näen jotakin, joka on minulle epämieluista. Tähtää hyvin, Tristan!"
Hän otti ampuma-asennon, kohotti päätään hiukan ja näki aivan verhon
ylälaidassa Gondoinen pään varjon. "Jumalani", rukoili hän, "ohjaa sinä
nyt tätä nuolta!" Tämän sanottuaan hän kääntyy seinään päin ja ampuu.
Pitkä nuoli suhahtaa ilmassa, nopeammin kuin haukka tai kyyhkynen
lentää, puhkaisee petturin silmän, lävistää aivot niinkuin omenan ja
naulautuu väristen pääkallon luuhun. Ääntä päästämättä Gondoine kaatui
ja putosi alas paalutukselle.
Silloin Isolde sanoi Tristanille:
"Nyt pakene, ystäväni! Näet, että konnat tiesivät lymypaikkasi! Andret
on vielä elossa, hän on valkaiseva asian kuninkaalle; et ole enää
turvassa metsänvartijan majassa! Pakene, ystävä! Perinis Uskollinen on
kätkevä tuon ruumiin metsään niin hyvin, että kuningas ei ole
milloinkaan saava siitä vähintäkään vihiä. Mutta sinä, pakene maasta,
oman ja minun onneni tähden."
Tristan sanoi:
"Miten voin elää ilman sinua?"
"Niin, ystävä Tristan, meidän elämämme ovat yhteen kiedotut ja kudotut.
Entä minä sitten, miten voin elää ilman sinua? Ruumiini jää tänne,
sinulla on minun sieluni."
"Isolde, ystävä, minä lähden siis, en tiedä, mihin maahan. Mutta jos
joskus sinulle tuodaan viheriä jaspis-sormus, niin teetkö silloin, mitä
pyydän sinulta?"
"Teen, senhän tiedät; jos näen jaspis-sormuksen, niin ei torni eikä
luja linna eikä edes kuninkaallinen kielto ole estävä minua täyttämästä
ystäväni toivomusta, oli se sitten hulluutta tai viisautta!"
"Ystävä, palkitkoon siitä sinua Jumala, Betlehemissä syntynyt!"
"Ystävä, Jumala sinua varjelkoon!"