Tuli-koe.
Pian luulivatkin Denoalin, Andret ja Gondoine jo olevansa hyvässä
turvassa: epäilemättä oli Tristan jo meren takana, liian etäällä
yltääkseen heihin. Niinpä siis muuanna päivänä, kun kuningas kuulostaen
jahtikoirainsa haukuntaa pysähdytti ratsunsa keskelle niittua, kaikki
kolme ratsastivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle näin:
"Kuningas, kuule, mitä meillä on sinulle sanottavaa. Sinä tuomitsit
silloin kuningattaren ilman oikeudenkäyttöä ja tutkintoa ja se oli
pahasti tehty; nyt sinä taas vapautat hänet ilman oikeudenkäyttöä; eikö
sekin ole rikos? Ei koskaan ole hän julkisesti puhdistautunut
syytöksestä ja kaikki valtakuntasi paroonit moittivat siitä teitä
kumpaakin. Neuvo häntä kutsumaan Jumalan tuomiota avukseen. Jos hän on
viaton, niin mitä vaaraa on hänelle siitä, jos hän vannookin pyhimysten
luiden kautta, ettei hän millään ole rikkonut, ja jos hän syyttömin
käsin tarttuukin hehkuvaan rautaan? Tämä on tapa maassa ja tämän helpon
kokeen kautta ovat muinaiset epäluulot ainiaaksi hävinneet."
Mark vastasi vihastuneena:
"Iskeköön taivaan tuli teihin, te Cornwallin ritarit, jotka lakkaamatta
koetatte luoda ympärilleni häpeää! Teidän vuoksenne olen ajanut
maanpakoon sisarenpoikani; mitä vaaditte vielä? Sitäkö, että
karkoittaisin maasta myös Irlannin kuningattaren? Mitä uusia syytöksiä
olette taas keksineet? Entisiä vastaanhan Tristan oli valmis nostamaan
aseensa hänen puolestaan. Todistaakseen hänen viattomuutensa hän
haastoi teidät taisteluun, te kuulitte sen kaikki; miksi ette nousseet
häntä vastaan? Herrat ritarit, olette valittaneet vastoin kaikkea
oikeutta; varokaa siis, etten kutsu takaisin sitä miestä, jonka teidän
tähtenne olen karkoittanut!"
Silloin nuo pelkurit rupesivat vapisemaan; he olivat jo näkevinään
edessään Tristanin ja oman ruumiinsa hänen miekkansa kärjessä.
"Sire, me annoimme teille vain alamaisen neuvomme omaa kunniaanne
silmällä pitäen, niinkuin uskollisten vasallien tulee; mutta tästä
lähin pidämme suumme kiinni. Unohtakaa siis suuttumuksenne, ja ottakaa
meidät jälleen suosioonne!"
Mutta Mark nousi pystyyn satulassaan huutaen:
"Ulos maastani, te petturit! En koskaan enää tee kanssanne sovintoa.
Teidän vuoksenne karkoitin Tristanin; nyt on teidän vuoronne jättää
tämä maa!"
"Kuten suvaitsette, jalo sire, meidän linnamme ovat lujat, hyvin
paalutetut ja luoksepääsemättömillä kallioilla!"
Ja hyvästelemättä he käänsivät ratsunsa ympäri.
Odottamatta koiria ja metsästäjiä Mark ratsasti takaisin Tintageliin ja
astui kaikuvin askelin sisään linnan portista. Kuningatar tunsi hänen
nopeiden askeliensa äänen ja nousi ottamaan häntä vastaan.
Hän riisui tapansa mukaan kuninkaalta miekan ja kumarsi syvään hänen
edessään. Mark tarttui hänen käteensä ja kohotti hänet pystyyn tästä
alamaisesta asennosta. Silloin Isolde, luodessaan katseensa
kuninkaaseen, näki, miten hänen jalot piirteensä olivat vihan
vääristämät, samanlaiset kuin kerran ennen, kun hän raivosi
polttorovion vierellä.
"Voi", ajatteli hän, "ystäväni piilopaikka on keksitty; kuningas on
vanginnut hänet!"
Hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä hänen rinnassaan ja sanaakaan
sanomatta hän vaipui maahan kuninkaan jalkoihin. Kuningas nosti hänet
syliinsä ja suuteli häntä lempeästi; vähitellen hän jälleen tuli
tajuihinsa.
"Armahin ystävä, mikä teitä vaivaa?"
"Sire, minä pelkään; näin teidät niin vihastuneena."
"Niin palasin todellakin vihastuneena tuolta metsästysretkeltä."
"Oi, herra, jos teidän metsästäjänne ovatkin tuottaneet harmia
teille, niin sopiiko teidän nyt noin panna sydämellenne pieniä
jahti-ikävyyksiä?"
Mark hymyili tälle puheelle.
"Ei, ystäväiseni, metsämieheni eivät ole minua vihastuttaneet, vaan
kolme petturia, jotka jo pitemmän aikaa ovat meitä vihanneet; sinähän
kyllä tunnet heidät, ne ovat Andret, Denoalin ja Gondoine; ajoin heidät
pois maastani."
"Sire, mitä pahaa ovat he uskaltaneet puhua minusta?"
"Mitä sinä siitä välität? Olenhan jo karkoittanut heidät!"
"Sire, jokaisella on oikeus sanoa julki mielipiteensä. Mutta minulla on
myös oikeus saada tietää, mikä syytös minua vastaan on viskattu. Ja
keltä muulta voisin sen saada tietää, jollen teiltä? Olen yksin oudossa
maassa eikä minulla ole ketään muuta puolustajaa kuin te."
"Olkoon menneeksi. He väittivät siis kuuluvan asiaan, että sinun
pitäisi puhdistautua valan ja tulikokeen kautta. 'Luonnollisesti on
kuningattarelle itselleenkin', niin he sanoivat, 'tällainen
oikeudenkäyttö mieluinen. Nämä koetukset ovat helppoja sille, joka
tietää itsensä viattomaksi. Mitä vaaraa niistä olisi hänelle? Jumala on
oikea tuomari; hän haihduttaisi ikuisiksi ajoiksi muinaiset
epäluulot...' Näin he väittivät. Mutta unohtakaamme nämä asiat.
Sanoinhan jo, että olen ajanut heidät maanpakoon."
Isolde värisi; hän katsoi kuninkaaseen ja virkkoi:
"Sire, antakaa heille käsky saapua takaisin hoviinne. Olen
puhdistautuva valan kautta."
"Milloin?"
"Kymmenen päivän kuluttua."
"Tuo hetki on kovin lähellä, ystävä."
"Se on liiankin kaukana. Mutta pyydän, että sitä ennen lähetätte sanan
kuningas Artturille, että hän siksi päiväksi saapuisi Gauvainin,
Girflet'n, vouti Keen ja sadan muun ritarin kanssa maanne rajalla
olevalle Valko-Nummelle, virran luo, joka erottaa teidän molempain
valtakunnat toisistaan. Siellä, heidän läsnäollessaan, tahdon tehdä
valani enkä yksinomaan teidän omain paroonienne kuulten: sillä muuten
he voisivat, heti kun olen valani vannonut, pyytää teitä asettamaan
minulle taas uusia koetuksia eikä onnettomuutemme tulisi koskaan
loppumaan. Mutta he eivät uskalla enää hiiskua mitään, jos Arttur ja
hänen ritarinsa ovat valani todistajat."
Sillä välin kuin aseelliset airueet, kuningas Markin sanansaattajat,
riensivät Carduelia kohti kuningas Artturin luo, lähetti Isolde salaa
palvelijansa Perinis Vaaleakutrin, Uskollisen, Tristanin luo.
Perinis vaelsi metsien halki, karttaen kaikkia polkuja ja ihmisten
olosijoja ja pääsi siten vihdoin Orri-vartijan mökille, jossa Tristan
oli häntä jo monta päivää odotellut. Perinis kertoi hänelle, mitä oli
tapahtunut, ilmaisi petturien juonen ja hetken ja paikan, mikä
oikeudenkäyttöä varten oli määrätty.
"Sire, valtiattareni pyytää teitä, että olisitte tuona määräpäivänä
Valko-Nummella, mutta pyhiinvaeltajan puvussa ja niin hyvin
naamioituna, ett'ei kenkään voi teitä tuntea; hänen täytyy, päästäkseen
tuomiopaikalle, mennä veneellä virran yli toiselle rannalle, jossa
kuningas Artturin ritarit ovat; teidän tulee odottaa tätä hetkeä.
Epäilemättä voitte silloin olla hänelle joksikin avuksi. Valtiattareni
pelkää tätä tuomiopäivää: kuitenkin luottaa hän Jumalan armoon, joka on
jo ennenkin pelastanut hänet spitaalisten käsistä."
"Palaa kuningattaren luo, jalo, lempeä ystäväni Perinis, ja sano
hänelle, että teen, niinkuin hän tahtoo."
Mutta nyt tapahtui niin, arvon herrat, että kun Perinis palaili
Tintagelia kohti, huomasi hän muutamassa pensastossa saman
metsänvahdin, joka kerran aikaisemmin oli ilmiantanut metsässä nukkuvat
rakastavaiset kuninkaalle. Kerran päihtyneenä oli hän julkisesti
kerskunut tästä kavalluksestaan. Mies oli juuri kaivanut maahan syvän
reiän ja peitteli sitä par'aikaa taitavasti oksilla virittääkseen ansaa
susille ja metsäsioille. Hän huomasi, että kuningattaren palvelija oli
aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa ja yritti paeta. Mutta Perinis
ahdisti hänet salakuopan reunalle huutaen:
"Vakoilija, joka olet myynyt kuningattaren, miksi pakenet? Pysy siinä
hautasi partaalla, jonka kaivamisesta itse olet pitänyt huolta!"
Hänen sauvansa vingahti ilmassa. Sauva ja pääkallo murskautuivat
samalla kertaa, ja Perinis Vaaleakutri, Uskollinen, potkaisi jalallaan
kuolleen ruumiin oksilla peitettyyn kuoppaan.
* * * * *
Tuona päivänä, jona tuomio oli määrätty tapahtuvaksi, saapuivat Mark,
Isolde ja kaikki Cornwallin paroonit Valko-Nummelle ratsastaen
kauniissa järjestyksessä virran rantamalle, ja toiselle rannalle
taaskin olivat kuningas Artturin ritarit kokoontuneet, tervehtien
sieltä loistavilla lipuillaan.
Heidän edessään ranta-äyräällä istui kurjannäköinen pyhiinvaeltaja
kaapuunsa kietoutuneena ojentaen esiin puulautastaan ja rukoillen almua
kimeällä ja valittavalla äänellä.
Cornwallin soutu-alukset lähestyivät jo toista rantaa. Kun he jo olivat
aivan likellä kuivaa maata, sanoi Isolde häntä ympäröiville ritareille:
"Ritarit, kuinka voin päästä maihin tahraamatta pitkää pukuani loassa?
Jonkun jalkamiehen pitäisi auttaa minua."
Eräs ritareista huusi pyhiinvaeltajalle:
"Ystäväiseni, kääripäs ylös kaapusi, astu veteen ja kanna kuningatar
maihin, ellet pelkää, raihnaiselta kun näytät, uupuvasi kesken."
Mies otti kuningattaren syliinsä. Isolde kuiskasi tälle aivan hiljaa:
"Ystäväni!" Sitten vielä hiljempaa: "Päästä itsesi lankeamaan
hietikolle."
Rannalle tultuaan pyhiinvaeltaja horjahti ja kaatui, pitäen
kuningatarta koko ajan tiukasti sylissään. Aseenkantajat ja soutumiehet
karkasivat heti tuon raukan kimppuun heristellen hänelle sauvoimiaan ja
airojaan.
"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi kuningatar, "epäilemättä oli pitkä
pyhiinvaellusretki hänet uuvuttanut."
Ja hän irroitti vyöstään hienon kultasoljen ja heitti sen
pyhiinvaeltajalle.
Kuningas Artturin teltan eteen ruohikolle oli levitetty komea,
nikealaisesta silkistä tehty matto ja tälle matolle oli asetettu pyhät
esineet, jotka tätä tarkoitusta varten oli otettu esille lippaista ja
säiliö-arkuista. Ylväät ritarit Gauvain, Girflet ja maavouti Kee
vartioivat niitä.
Kuningatar, ensin rukoiltuaan Jumalaa, riisti koristukset kaulastaan
ja käsistään ja antoi ne kerjäläisille; sitten hän irroitti
purppuraviittansa ja kaulahuivinsa ja lahjotti nekin pois; hän antoi
myös pois vyönsä ja kalleilla kivillä somistetut jalkineensa. Hän jätti
ylleen vain hihattoman tunikan ja paljain käsivarsin ja jaloin hän
astui molempien kuninkaiden eteen. Ympärillä seisoivat kaikki paroonit
ääneti katsellen häntä ja itkien. Pyhäin jäännösten luona hehkui
hiillos. Vavisten ojensi hän oikean kätensä pyhien luita kohti ja
sanoi:
"Logres'n kuningas ja Cornwallin kuningas, sire Gauvain, sire Kee, sire
Girflet ja te kaikki, jotka olette todistajani, näiden pyhien kalujen
ja kaikkien pyhien luiden kautta, joita maailmassa on, minä vannon,
että ei milloinkaan kukaan mies, vaimosta syntynyt, ole pitänyt
minua sylissään, paitsi kuningas Mark, minun herrani, ja tuo
pyhiinvaeltaja-raukka, joka äsken vaipui maahan teidän silmienne
edessä. Kuningas Mark, oletteko tyytyväinen tähän valaan?"
"Olen, kuningatar, ja vahvistakoon Jumala tämän valasi oikeaksi!"
"Amen!" sanoi Isolde.
Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen
henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti
paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän
askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa
ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen
ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.
Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan
puoleen.