Surman Kaalamo.
Mark herätti hovipappinsa ja ojensi hänelle kirjeen. Pappi murti
sinetin ja tervehti aluksi kuningasta Tristanin nimessä; sitten,
taitavasti selvittäen kirjoitetut sanat, ilmoitti hänelle, mitä Tristan
pyysi. Mark kuunteli häntä mitään virkkamatta ja hänen mielensä
riemastui, sillä hän rakasti vielä kuningatarta.
Hän kutsui kokoon kaikkein arvokkaimmat parooninsa ja, kun nämä olivat
saapuneet, puhui kuningas yleisen hiljaisuuden vallitessa seuraavasti:
"Herrat, minä olen saanut tämän kirjeen. Olen teidän kuninkaanne ja te
olette minun vasallejani. Kuulkaa, mitkä asiat on saatettu tietooni;
sitten neuvokaa minua, pyydän sitä teiltä, koska olette velvoitetut
minua neuvoillanne opastamaan."
Pappi nousi, kääri auki kirjelmän ja lausui kuninkaan edessä
seuraavasti.
"Korkea-arvoiset herrat! Tristan lähettää kuninkaalle ja koko hänen
paroonikunnalleen suosiollisen tervehdyksensä. Kuningas, näin hän
jatkaa, kun voitin lohikäärmeen ja valloitin Irlannin kuninkaan
tyttären, niin annettiin hänet minulle. Minulla olisi ollut valta pitää
hänet itse, mutta en tahtonut; toin hänet teidän maahanne ja luovutin
hänet teille. Mutta tuskin olitte ottanut hänet vaimoksenne, kun jo
petturit pimittivät teidät valheillaan. Vihassanne, rakas enoni ja
valtaherrani, tahdoitte poltattaa meidät tuomitsematta. Mutta Jumala on
armahtanut meitä: olemme huutaneet häntä avuksemme, hän on pelastanut
kuningattaren oikeuden mukaisesti ja minäkin syöksyessäni alas
korkealta vuorelta pääsin pakoon Kaikkivaltiaan voimalla. Mitä olen
tehnyt senjälkeen, josta minua voitaisiin syyttää? Kuningatar
heitettiin spitaalisille, mutta minä ennätin hänen avukseen ja toimitin
hänet turvaan. Kuinka olisin voinut menetellä toisin häntä kohtaan,
joka minun vuokseni oli vähällä saada surmansa. Pakenin hänen kanssaan
metsien halki. Enhän saattanut tulla metsästä esiin tasangolle
antaakseni hänet teille takaisin. Olittehan antanut määräyksen ottaa
meidät kiinni elävinä tai kuolleina! Mutta nyt niinkuin silloinkin olen
valmis, jalo sire, antamaan kunniasanani ja taistelemaan ketä vastaan
hyvänsä sen puolesta, että ei koskaan ole kuningatar minua enkä minä
kuningatarta rakastanut tavalla, joka olisi teitä kohtaan solvaus.
Määrätkää taistelu, en jäävää ainoatakaan vastustajaa ja jos en voi
todistaa olevani oikeassa, niin saatte poltattaa minut kaiken kansan
nähden. Mutta jos voitan ja jos te suvaitsette ottaa jälleen omaksenne
Isolden valoisin kasvoin, niin ei ainoakaan teidän parooneistanne ole
palveleva teitä paremmin kuin minä; jos taaskin ette enää kaipaa
palveluksiani, purjehdin meren yli ja menen tarjoamaan itseäni Ganoie'n
tai Friisin maan kuninkaalle, ettekä sen jälkeen enää ole milloinkaan
kuuleva minusta puhuttavan. Sire, neuvotelkaa paroonienne kanssa, ja
jos ette voi minkäänlaisiin sovituksiin ryhtyä, vien Isolden takaisin
Irlantiin, josta hänet toinkin, ja hän on jälleen oleva kuningatar
omassa valtakunnassaan."
Kun cornwallilaiset paroonit kuulivat, että Tristan tahtoi ryhtyä
taisteluun heidän kanssaan, sanoivat he kuninkaalle kaikki, niin monta
kuin heitä olikin:
"Sire, ota takaisin kuningattaresi: mielettömät ihmiset ovat
panetelleet häntä sinulle. Mitä taas Tristaniin tulee, niin menköön
hän, niinkuin hän itse ehdottaa, sotimaan Ganoie'n maahan tai friisein
kuninkaan luo. Pyydä häntä tuomaan luoksesi Isolde johonkin määrättyyn
aikaan niin pian kuin suinkin."
Kuningas kysyi kolmasti:
"Eikö kukaan nouse siis syyttämään Tristania?"
Kaikki vaikenivat. Silloin hän sanoi hovipapilleen:
"Laatikaa siis kiireimmän kautta kokoon asetuskirjelmä; olette kuullut,
mitä siihen on pantava, kiiruhtakaa sitä kirjoittamaan: Isolde on
liiankin paljon saanut kärsiä näinä vuosina! Ja kiinnitettäköön
armahdusjulistus vielä ennen iltaa Punaiseen-Ristiin; nopeasti
toimeen!"
Hän jatkoi:
"Lisätkää siihen vielä, että minä lähetän heille kummallekin
vääjäämättömän vakuuden myötätunnostani ja rakkaudestani."
Puolen yön aikaan meni Tristan Valko-Nummen poikki kirjelmää
tavoittamaan, löysi sen ja toi sinetöitynä erakko Ogrinille. Erakko
luki kirjelmän sisällön: Mark myöntyi, kaikkien parooniensa
suostumuksella ottamaan takaisin Isolden, mutta kieltäytyi ottamasta
vastaan Tristanin alamaista palvelusta. Tristanin oli purjehdittava
meren yli, sen jälkeen kun hän kolmen päivän kuluttua oli jättänyt
kuningattaren Markin käsiin Surman Kaalamon luona.
"Jumalani!" sanoi Tristan, "miten julmaa kadottaa teidät, armas ystävä!
Kuitenkin täytyy sen tapahtua, koska minä sen kautta voin vapahtaa
teidät niistä kärsimyksistä, jotka olette saanut kestää minun tähteni.
Kun eron hetki koittaa, annan teille jonkun lahjan rakkauteni pantiksi.
Vieraasta maasta, jonne nyt lähden, lähetän teille sanansaattajan; hän
tuo minulle tiedon toivomuksistanne, kallis ystäväni, ja heti kun
kutsun saan, riennän luoksenne vieraasta maasta."
Isolde huokasi ja sanoi:
"Tristan, jätä minulle Äkähammas, koirasi. Eikä koskaan vielä mikään
jahtikoira ole saanut kunniakkaampaa kohtelua kuin mitä se on saava
minun luonani. Aina kun näen sen, muistan sinua, ja se lieventää
suruani. Ystävä, minulla on viheriä jaspis-sormus, ota se rakkauteni
merkiksi, ja kanna sitä sormessasi; jos joku sanansaattaja väittää
tulevansa sinun nimissäsi, en usko häntä, puhukoon tai tehköön hän mitä
tahansa, ennenkuin hän näyttää tämän sormuksen. Mutta niin pian kuin
olen sen nähnyt, ei mikään mahti maailmassa, ei edes kuninkaallinen
kielto, ole estävä minua täyttämästä pyyntöäsi, olkoon se sitten
järkevä tai mieletön."
"Ystäväni, annan teille Äkähampaan."
"Ystäväni, ottakaa tämä sormus palkinnoksi."
Ja he antoivat suuta toisilleen.
Sillä välin oli Ogrin jättänyt rakastavaiset erakkomajaan ja vaeltanut
itse sauvoineen Vuorikaupunkiin; sieltä hän osti oravannahkoja,
kärpännahkoja, silkki- ja purppurakankaita, tulipunaista verkaa ja
vaipan, joka oli valkeampi liljan kukkaa, lisäksi vielä kultasilaisen
ratsun, joka asteli jalosti ja juhlallisesti. Kaikki nauroivat
nähdessään erakon täten tuhlaavan kallisarvoisiin ja harvinaisiin
ostoksiin pitkän ajan kuluessa vaivalla kootun omaisuutensa; mutta
vanhus sälytti ratsun selkään kalliit kankaat ja matkasi takaisin
Isolden luo:
"Kuningatar, vaatteenne ovat riekaleina, suvaitkaa ottaa vastaan nämä
lahjat, jotta olisitte kaunis sinä päivänä, jolloin lähdette Surman
Kaalamolle; pelkään, etten ole osannut valita teille kyllin mieluisia:
olen tottumaton tällaisiin ostoksiin."
Mutta kuningas antoi kuuluuttaa halki koko Cornwallin, että kolmen
päivän kuluttua tulisi hän jälleen tekemään sovinnon kuningattaren
kanssa Surman Kaalamossa. Ylhäiset naiset ja ritarit lähtivät joukolla
tähän tilaisuuteen; kaikki rakastivat häntä, paitsi nuo kolme vielä
elossa olevaa petturia.
Mutta tällainen oli noiden kolmen kohtalo. Yksi oli kuoleva miekan, ja
toinen nuolen kautta, ja kolmas saava surmansa vedessä; ja mitä tulee
metsänvartijaan, tappoi hänet Perinis Vilpitön, vaaleakutri, kepin
iskuilla metsässä. Täten Jumala, joka vihaa kaikkea vilppiä, kosti
rakastavien puolesta kaikille heidän vihollisilleen!
Määräpäivänä kimalteli Surman Kaalamon keto jo kaukaa asti paroonien
kallisarvoisien telttojen kirjavuutta. Metsässä ratsasti Tristan
Isolden kanssa ja peläten väijytystä oli hän pukuriekaleittensa alle
kätkenyt haarniskan. Yht'äkkiä ilmestyivät he metsän rajasta kuningas
Markin ja hänen parooniensa näkyviin.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tuolla ovat kuningas ja hänen vasallinsa;
he tulevat meitä vastaan; hetken kuluttua emme enää voi puhua mitään
kahden kesken. Jumalan kaikkivaltiaan ja iankaikkisen nimessä vannotan
teitä: jos joskus lähetän teille sanansaattajan, niin tehkää silloin,
mitä pyydän teiltä."
"Ystäväni Tristan, heti kun olen nähnyt viheriän jaspissormuksen, ei
torni, ei muuri, ei lujin linna voi estää minua noudattamasta ystäväni
tahtoa."
"Isolde, Jumala sinua siitä palkitkoon!"
Heidän hevosensa astelivat vierekkäin: Tristan veti Isolden rinnalleen
ja sulki hänet syliinsä.
"Ystäväni", sanoi Isolde, "kuule minun viimeistä rukoustani: tulet
jättämään tämän maan; kuitenkin odota vielä muutamia päiviä, lymyä
jossakin siksi, kunnes saat tietää, miten kuningas minua kohtelee,
seuraako hän vihansa vaiko hyvyytensä ääntä!... Olen yksin: kuka nyt
minua puolustaa pettureita vastaan? Pelkään! Metsänvartija Orri on
piiloittava sinut luolaan; hiivi yöllä kellarin raunioiden luo: lähetän
sinne Periniksen kertomaan sinulle, tekeekö joku minulle pahaa."
"Ystäväni, ei kenkään ole uskaltava sitä. Lymyän Orrin asunnossa: jos
joku loukkaa sinua, niin silloin varokoon hän minua niinkuin sielun
Vihollista."
Molemmat joukot olivat jo niin lähellä toisiaan, että molemminpuoliset
tervehdykset vaihdettiin. Etummaisena, nuolen kantaman päässä muusta
parvestaan, ratsasti kuningas täyttä ravia ja hänen rinnallaan Dinas
Lidanilainen.
Kun muutkin paroonit olivat ehtineet paikalle, niin Tristan, taluttaen
suitsista Isolden ratsua, astui esiin, tervehti kuningasta ja sanoi:
"Kuningas, annan sinulle takaisin Isolde Vaaleahiuksen. Kaikkien näiden
valtakuntasi urhoollisten miesten edessä anon sinulta lupaa saada
puolustaa itseäni. Ei koskaan ole julkista tuomiota langetettu ylleni.
Salli minun taistelussa puoltaa oikeuttani: jos tulen voitetuksi, niin
polta minut tulikivipätsissä; jos taas voitan, ota minut palvelukseesi,
tai jos et tahdo minua pitää luonasi, lähden kauas vieraisiin maihin."
Ei kukaan ottanut vastaan Tristanin haastetta. Silloin Mark vuorostaan
tarttui Isolden ratsun suitsiin, antoi ne Dinaksen huostaan ja siirtyi
itse syrjemmälle neuvottelemaan.
Iloissaan koetti Dinas osoittaa kuningattarelle kaikella tavoin
kunniaa ja huomaavaisuutta. Hän riisui hänen yltään kallisarvoisen
purppuraviitan, niin että hänen jaloviivaisen ruumiinsa sirous pääsi
näkyviin hienon tunikan ja laajan silkkinutun alta. Ja kuningatar
hymyili muistaessaan vanhaa erakkoa, joka ei ollut säästänyt viimeisiä
kolikoitaan. Hänen pukunsa on upea, hänen jäsenensä hennon-soreat,
hänen silmänsä heleät, ja hänen hiuksensa välkähtelivät kuin auringon
säteet.
Kun petturit näkivät hänet taas kauniina ja kunniassa kuten ennen,
ratsastivat he suutuksissaan kuninkaan luo. Juuri sillä hetkellä koetti
eräs parooneista, André de Nicole, puhua Tristanin puolesta: "Sire",
sanoi hän, "pidä Tristan luonasi, niin sinua pelätään enemmän hänen
vuoksensa." Ja vähitellen hän jo hellytti puolelleen Markin sydämen.
Mutta silloin kiirehtivät konnat hänen luokseen ja sanoivat:
"Kuningas, kuule neuvoamme, jonka me annamme sinulle kaikessa
alamaisuudessa. Kuningatarta on paneteltu, väärin kyllä, sen myönnämme;
mutta jos nyt sekä Tristan että hän jälleen yhdessä tulevat hoviisi,
puhutaan heistä uudestaan pahaa. Anna pikemmin Tristanin joksikin aikaa
poistua lähettyviltäsi; joskus myöhemmin voit sitten kutsua hänet
takaisin."
Mark teki heidän neuvonsa mukaan: hän ilmoitti Tristanille parooniensa
kautta, että hänen oli viipymättä lähdettävä matkaan. Silloin Tristan
tuli kuningattaren luo ja sanoi hänelle hyvästi. He katsoivat
toisiinsa. Kuningatarta ujostutti suuri väenpaljous ja hän punastui.
Mutta kuninkaan sydän heltyi ja ensimäisen kerran kääntyen
sisarenpoikansa puoleen hän puhui tälle:
"Minne voit mennä tuollaisissa rääsyissä? Ota minun aarre-aitastani,
mitä tahdot, kultaa, hopeaa, oravan- ja kärpännahkoja."
"Kuningas", sanoi Tristan, "en huoli sieltä kolikkoakaan, en äyriäkään.
Vaan sellaisena kuin tässä olen riennän riemumielin tarjoamaan
palvelustani Friisin maan rikkaalle kuninkaalle."
Hän tempasi hevosta suitsista, käänsi sen ja alkoi ratsastaa merta
kohti. Isolde seurasi häntä katselemaan ja niin kauan, kuin hän suinkin
saattoi erottaa hänet etäisyydestä, ei hän irroittanut hänestä
silmiään.
Kun tieto levisi siitä, että sovinto oli tehty, riensivät kaikki,
suuret ja pienet, miehet, vaimot ja lapset joukoittain kaupungin portin
ulkopuolelle Isoldea vastaan; ja surren Tristanin maanpakolaisuutta
osoittivat he sitä suurempaa riemua kuningattarensa takaisin
saamisesta. Kellojen helistessä kulkivat kuningas, kreivit ja ruhtinaat
silkillä ja kukilla koristetuilla kaduilla pitkässä juhlasaatossa;
palatsin ovet olivat auki kaikille; rikkaat ja köyhät saivat istua
ilmaisten pitopöytien ääreen viettämään tätä suurta päivää ja Mark
vapautti sata orjaa sekä antoi miekan ja haarniskan kahdellekymmenelle
aseenkantajalle, jotka hän löi ritareiksi omalla kädellään.
Mutta kun yö saapui, hiipi Tristan, kuten hän kuningattarelle oli
luvannut, metsänvartija Orrin luo, joka piiloitti hänet kellarin
raunioihin. Olkoot konnat siis varuillaan!