X.

Erakko Ogrin.

Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä,

että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä

ajatuksia:

"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä

nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän

siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos

hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman

miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan

hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa

anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta?

Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on

huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa

spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen

alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua

hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan

palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen

kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan

tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa,

oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut

hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä;

eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme

salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole

sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen

tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä

ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä

sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan

puolestanne!... Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi

jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän

mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä,

saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän

antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta

Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää

minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren

sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä

metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen

nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on

minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien

sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle

mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja

huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde

takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain

mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"

Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.

Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät

turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun

valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli

siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:

"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän

kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena

hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen,

sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä,

jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta

minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan

palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen

pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi

nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja

sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut

ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän

metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"

Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja

lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti

miekan hänen vyöltään.

"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi

pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."

Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän

itki,

"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin

kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en

koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella

rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen

maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa

kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää

minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni,

ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan

teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana

seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina

olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen

olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun

tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."

"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa,

jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan,

ystäväni!"

He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan

talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden

metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.

Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja

saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja

haastoi heille lempeästi näin:

"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen!

Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon

ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"

Tristan sanoi hänelle:

"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon

kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse

lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän

joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja

palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."

Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä

alistuvaisuudella:

"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen

rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan

Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."

Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias

taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää

kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän

opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja

pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon

kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka

Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän

sormuksellaan.

"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.

"Vien sen itse."

"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien

kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."

"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän

suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka

pitää huolen hevosestani."

Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan

Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat

antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten

kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin,

yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet,

lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana

kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.

"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"

"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän

sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan

Punaisen-Ristin kohdalle."

"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"

Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!

Tristan! Tristan, poikani!"

Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti

ketterästi satulaan:

"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."

He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa

rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.

Tristan ja Isolde · 第 14 / 23 题