Erakko Ogrin.
Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä,
että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä
ajatuksia:
"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä
nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän
siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos
hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman
miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan
hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa
anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta?
Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on
huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa
spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen
alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua
hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan
palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen
kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan
tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa,
oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut
hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä;
eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme
salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole
sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen
tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä
ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä
sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan
puolestanne!... Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi
jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän
mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä,
saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän
antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta
Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää
minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren
sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä
metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen
nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on
minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien
sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle
mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja
huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde
takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain
mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"
Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.
Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät
turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun
valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli
siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:
"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän
kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena
hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen,
sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä,
jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta
minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan
palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen
pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi
nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja
sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut
ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän
metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"
Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja
lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti
miekan hänen vyöltään.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi
pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."
Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän
itki,
"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin
kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en
koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella
rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen
maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa
kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää
minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni,
ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan
teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana
seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina
olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen
olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun
tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."
"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa,
jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan,
ystäväni!"
He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan
talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden
metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.
Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja
saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja
haastoi heille lempeästi näin:
"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen!
Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon
ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"
Tristan sanoi hänelle:
"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon
kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse
lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän
joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja
palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."
Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä
alistuvaisuudella:
"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen
rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan
Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."
Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias
taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää
kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän
opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja
pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon
kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka
Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän
sormuksellaan.
"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.
"Vien sen itse."
"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien
kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."
"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän
suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka
pitää huolen hevosestani."
Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan
Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat
antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten
kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin,
yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet,
lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana
kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.
"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"
"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän
sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan
Punaisen-Ristin kohdalle."
"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"
Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!
Tristan! Tristan, poikani!"
Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti
ketterästi satulaan:
"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."
He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa
rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.