Morois'n metsä.
Aarniometsän syvyydessä, niinkuin hätyytetyt eläimet, he puurtavat ja
harhailevat ja vain harvoin uskaltavat he iltaisin palata edellisen
päivän olinpaikoille. Heillä on ravintona pelkkä metsäeläinten liha ja
heitä hiukaisee suolan ja leivän puute. Heidän laihtuneet kasvonsa ovat
kelmeät ja näivettyneet, heidän terävien piikkien repimät vaatteensa
putoilevat riekaleina heidän yltään. Mutta he rakastavat, eivätkä tunne
tuskaa.
Eräänä päivänä kun he taas tapansa mukaan kuljeskelivat noilla suurilla
aarniosaloilla, joita ei koskaan mikään kirves ollut koskettanut,
saapuivat he sattumoisin Veli Ogrinin erakkomajalle.
Auringonpaisteessa keveän vaahteralehvikön alla kappelinsa edustalla
käveli pienin askelin vanha mies sauvaansa nojaten.
"Sire Tristan", huudahti hän, "tiedättekö, minkä ankaran valan kaikki
Cornwallin miehet ovat vannoneet? Kuningas on antanut tehdä tiettäväksi
kautta kaikkien kuntain seuraavan kuuluutuksen: Joka ottaa kiinni
teidät, saa sata kultarahaa palkinnoksi. Ja kaikki paroonit ovat
vannoneet tuoda teidät kuninkaalle takaisin elävänä tai kuolleena.
Katukaa, sire Tristan! Jumala antaa anteeksi jokaiselle syntiselle,
joka tulee hänen luokseen katuvaisella sydämellä."
"Minäkö katuisin, sire Ogrin? Ja mitä rikosta? Te, joka meitä
tuomitsette, tiedättekö te, minkälaisen kohtalokkaan maljan me olemme
tyhjentäneet merellä? Niin, tuo kalkki tulistaa vertamme yhä ja
mieluummin kerjäisin koko ikäni kaikilla teillä ja kujilla ja eläisin
ruohoista ja puiden juurista yhdessä Isolden kanssa kuin olisin
kuningas kauniissa valtakunnassa ilman häntä."
"Sire Tristan, Jumala auttakoon teitä, sillä te olette menettäneet sekä
tämän maailman onnen että tulevaisen autuutenne. Joka pettää herransa,
on ansainnut, että hänet revitään palasiksi villien hevosten välissä ja
että hänen ruumiinsa poltetaan roviolla, ja sillä paikalla, minne hänen
tuhkansa siroitetaan, ei ikinä enää kasva ruohoa eikä mikään työ siinä
menesty; puut ja kaikki vihannuus siinä kuivuu ja näivettyy. Tristan,
antakaa kuningatar takaisin hänelle, joka hänet on nainut Rooman lain
mukaan!"
"Kuningatar ei kuulu enää kuninkaalle; tämä on luovuttanut hänet
spitaalisilleen; ja minä olen valloittanut hänet pois spitaalisilta.
Tästä lähtien on hän minun; minä en voi erota hänestä, eikä hän
minusta."
Ogrin oli istuutunut; hänen jalkojensa juuressa itki Isolde, pää pyhän
miehen polvilla. Erakko toisti hänelle Pyhän Kirjan sanoja; mutta
nyyhkyttäin pudisti Isolde vain päätään, kieltäytyen niihin uskomasta.
"Mitä lohdutusta voi enää antaa kuolleille!" sanoi Ogrin. "Kadu
syntisi, Tristan, sillä se, joka elää synnissä eikä kadu, on kuollut."
"Ei, minä elän enkä kadu. Me palaamme takaisin metsään, joka meitä
suojelee ja turvaa. Tule, Isolde ystäväni!"
Isolde nousi; he tarttuivat toistensa käteen ja lähtivät samoamaan
korkean ruohon ja kanervikon peittämää kangasta; puut levittivät
tuuheat oksansa holviksi heidän ylleen ja he katosivat lehvikköjen
lomiin.
Nyt kerron teille, arvon herrat, ihmeellisen tapauksen. Tristan oli
kasvattanut itselleen kauniin, vilkkaan ja nopeajalkaisen jahtikoiran;
ei kuninkaalla eikä kreiveillä ollut sen vertaista avustajaa
jousimetsästyksessä. Sen nimi oli Äkähammas. Se oli täytynyt sulkea
torniin ja kammitsoida kiinni kaulastaan; sen jälkeen kun se ei enää
ollut nähnyt herraansa, ei se ollut huolinut mitään ruokaa, oli vain
kaapinut maata käpälillään, ulvonut ja valittanut. Kaikkien oli käynyt
sääliksi sitä.
"Äkähammas", sanoivat he, "ei mikään eläin ole koskaan niin rakastanut
kuin sinä; niin, Salomo on sanonut viisaasti: minun oikea ystäväni on
minun koirani." Ja kuningas Mark, muistellen menneitä aikoja, ajatteli
sydämessään: "Tämä koira on hyvin älykäs ikävöidessään herraansa, sillä
ei ole ainoatakaan ihmistä Cornwallin maassa, joka olisi Tristanin
vertainen."
Kolme paroonia tuli kuninkaan luo:
"Sire, päästäkää Äkähammas irti; silloin saamme tietää, sureeko se
todellakin herraansa; jos se ei sitä tee, on se heti irti päästyään
syöksyvä kita avoinna, kieli pitkällään ihmisten ja eläinten kimppuun."
Koira päästetään irti. Se hypähtää ulos ovesta ja juoksee siihen
huoneeseen, jossa Tristan muinoin asui. Se vinkuu ja valittaa, murisee,
nuuskii ja etsii ja löytää vihdoin herransa jäljet. Se seuraa askel
askeleelta samaa tietä, jota Tristan kerran kulki polttoroviota kohti.
Kaikki seuraavat sitä. Se haukkuu jälkiä ja kiipeää vuoren rinnettä.
Nyt on se jo kappelissa, ja nyt hyppää se alttarille; äkkiä se syöksyy
ulos ikkunasta, putoaa alas kalliolle, löytää jälleen jäljet rannalta,
pysähtyy hetkiseksi siihen pensastoon, johon Tristan oli piiloutunut,
sitten jälleen syöksyy metsään päin. Kaikki, jotka sen näkevät,
säälivät sitä.
"Jalo kuningas", sanovat silloin ritarit, "älkäämme seuratko sen jälkiä
enää, se voisi johtaa meidät sellaiseen paikkaan, josta takaisin pääsy
olisi tuiki tukala."
He eivät enää seuranneet koiraa, vaan palasivat takaisin. Metsässä
koira alkoi haukkua niin, että korpi kaikui. Kaukaa Tristan, kuningatar
ja Gorvenal kuulivat sen: "Sehän on Äkähammas!" He pelästyvät:
epäilemättä ajaa kuningas heitä takaa; ja he pakenevat niinkuin
ahdistetut otukset... He piiloutuvat viidakkoon. Metsän rajassa Tristan
kohottautuu jousi jännitettynä. Mutta kun Äkähammas oli nähnyt ja
tuntenut herransa, riensi se hänen luokseen, heilutti häntäänsä,
kyyristyi maahan ja kieriskeli ympäri ilosta. Onko koskaan nähty sen
suurempaa riemua? Sitten se riensi Isolde Vaaleahiuksen ja Gorvenalin
luo, vieläpä hevosellekin se suoritti tervetuliaishyppynsä. Tristanin
kävi sitä sääliksi:
"Voi, mikä kova onni onkaan saattanut sen meidän luoksemme! Mitä iloa
on meluavasta koirasta miehellä, joka piileksii karkulaisena! Metsien
ja laaksojen halki, kautta maan vainuaa kuningas jälkiämme: Äkähammas
kavaltaa meidät haukunnallaan. Luonteensa ylevyys ja rakkaus isäntäänsä
on johtanut sen kohti kuolemaa. Täytyyhän meidän suojata itseämme. Mitä
tehdä? Antakaa minulle hyvä neuvo!"
Isolde hyväili Äkähammasta kädellään ja sanoi:
"Sire, säästäkää sen henki! Olen kuullut kerrottavan eräästä
gallialaisesta metsänvartijasta, joka oli opettanut koiransa ajamaan
haavoittuneiden kauriiden verisiä jälkiä riistaa haukkumatta. Ystäväni
Tristan, miten hauskaa olisikaan, jos onnistuisimme opettamaan
Äkähampaalle saman taidon!"
Tristan mietti hetkisen. Koira nuoli Isolden kättä. Tristanin mieli
heltyi:
"Tahdonpa koettaa; olisi surku tappaa sitä."
Vähän ajan kuluttua Tristan menee metsälle, ajaa hirveä ja haavoittaa
sitä nuolellaan. Koira tahtoo heti syöksyä hirven jälille ja haukkuu
niin, että metsä raikaa. Tristan vaientaa sen lyömällä sitä; Äkähammas
nostaa päänsä, katsoen ihmetellen herraansa, eikä uskalla enää
äännähtää, vaan luopuu jäliltä; Tristan vetää sen luoksensa, lyö
saappaaseensa kastanjakepillään, niinkuin metsästäjät tekevät silloin,
kun he tahtovat yllyttää koiriaan; tämän merkin saatuaan Äkähammas
tahtoo jälleen haukahtaa ja Tristan hillitsee sen jälleen. Täten hän
vajaassa kuukaudessa kasvatti sen metsästämään äänettömästi: Kun
Tristanin nuoli oli haavoittanut jonkun kauriin tai hirven, niin
Äkähammas ääntä päästämättä ajoi sen jälkiä pitkin lunta, jäätä ja
ruohokenttää; jos se saavutti eläimen metsässä, osasi se merkitä paikan
kantamalla sinne oksia; jos se taaskin sai sen kiinni kankaalla, kokosi
se ruohoja saaliin yli ja palasi kertaakaan haukahtamatta herransa luo.
Näin kuluu kesä, talvi saapuu. Rakastavaiset elivät vuoren rotkoihin
piiloutuneina; ja pakkasen kovettamaan maahan valmisti jääpeite heille
vuoteen kuihtuneista lehdistä. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri,
ettei kumpikaan tuntenut kurjuutta.
Mutta kun jälleen saapui auringon aika, rakensivat he vihertyvistä
oksista itselleen majan suurten puitten suojaan. Tristan osasi matkia
metsälintujen laulua; hän jäljitteli huvikseen kuhankeittäjää, tiaista,
satakieltä ja kaikkia siivekkäitä laulajia; ja välistä hänen kutsuaan
seuraten metsän linnut saapuivat hänen majansa katolle vastaten
liverryksillään hänen kutsuunsa.
Rakastavaiset eivät enää paenneet paikasta toiseen metsässä: sillä ei
kukaan parooneista uskaltanut heitä vainota, tietäen hyvin, että
Tristan silloin olisi hirttänyt heidät puiden oksiin. Mutta eräänä
päivänä kuitenkin yksi noista neljästä petturista, Guenelon, johon
Jumalan tuli iskeköön, rohkeni tulla seikkailemaan Morois'n
läheisyyteen.
Tuona aamuna oli Gorvenal metsän laidassa laakson syväreessä riisunut
ratsultaan satulan ja päästänyt sen laitumelle nuorta ruohoa
pureksimaan; vähän kauempana, lehvien siimeksessä kukkaisvuoteella,
lepäsivät Tristan ja kuningatar sylityksin syvässä unessa.
Äkkiä kuuli Gorvenal jahtikoirien haukunnan: suurella vauhdilla ne
syöksyivät takaa-ajamansa hirven jälessä, joka kauhuissaan hyppäsi
vuoren rotkoon. Etäämpänä kankaalla näkyi metsästäjä; Gorvenal tunsi
hänet: se oli Guenelon, mies, jota hänen herransa eniten kammoksui
ihmisten joukossa. Yksin, ilman asemiestä, kannukset iskettyinä kiinni
ratsun vertavuotaviin kylkiin ja antaen ruoskan vinkua kahden puolin
sen kaulaa hän kiisi eteenpäin kuin vihuri. Piilossa puun takana
Gorvenal väijyi häntä: nopeasti hän saapuu, hitaampi lie hän palaamaan!
Hän ratsastaa ohi, Gorvenal ryntää esiin lymypaikastaan, tarttuu
suitsiin, ja muistaen samalla kaiken sen pahan, mitä tuo mies on saanut
aikaan, iskee hän hänet maahan, silpoo hänen jäsenensä ja rientää pois
vieden mukanaan hänen katkaistun päänsä.
Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin,
kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema
Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.
Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar
nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen,
hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.
Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään
hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka
puolelta kuin seppele.
Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti
häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen.
Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:
"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä
miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"
Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin
kaikista, Guenelon, oli lyöty.
Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen:
pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden
sen valtiaina.
Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen,
Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin
tahansa, ihmiseen tai eläimeen.
Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä,
juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset
livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan
astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan
ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi
suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka
niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran
hinnan rakkaudestaan!
Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden
rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä:
"Ystäväni, missä oletkaan viipynyt?"
"Hirven ajolla olen itseni väsyttänyt. Näet, miten hiki valuu virtana
ruumiistani, tahtoisin paneutua levolle ja nukkua."
Vihreiden oksien siimekseen tuoreelle ruohomatolle ojentautui Isolde
pitkäkseen. Tristan paneutui levolle hänen viereensä sekä asetti
paljaan miekkansa heidän väliinsä. Onneksi olivat täysissä pukimissaan.
Kuningattarella oli sormessaan kauniilla smaragdeilla koristettu
kultasormus, jonka kuningas Mark oli antanut hänelle heidän
hääpäivänään; hänen sormensa olivat käyneet niin hennoiksi ja
ohkaisiksi, että sormus enää töin tuskin pysyi sormessa. Näin he
nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla,
toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät
olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei
lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee
nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat
kuin jää.
Sattuipa sitten niin, että muuan metsänvahti keksi metsässä
ihmisjalkojen tallaaman ruoho-alan; edellisenä iltana olivat
rakastavaiset juuri nukkuneet siinä; hän alkoi seurata jälkiä ja saapui
siten heidän piilopirttiinsä. Hän näki, miten he siinä nukkuivat, tunsi
heidät ja kiiruhti pakoon, peljäten vihastuneen Tristanin heräämistä.
Hän riensi Tintageliin, joka oli kahden penikulman päässä, ja tunkihe
sisälle kuninkaalliseen saliin, jossa kuningas par'aikaa piti
neuvottelua kokoontuneiden vasalliensa kanssa.
"Mitä tahdot täältä, ja mistä tulet henki kurkussa? Luulisi, että olet
jahtikoirien paimen, joka olet saanut juosta kilpaa niiden kanssa.
Tuletko kenties valittamaan sinua kohdanneesta vääryydestä? Kuka sinut
on karkoittanut metsästäni?"
Metsänvartija vei kuninkaan syrjään ja kuiskasi hänelle hiljaa:
"Olen nähnyt kuningattaren ja Tristanin. He nukkuivat, he minut
peljästyttivät."
"Missä kohden metsää?"
"Morois'n korvessa muutamassa lehtimajassa. He nukkuivat sylityksin.
Kiirehdi, jos tahdot kostaa."
"Odota minua metsän rajassa, Punaisen-Ristin juurella. Älä virka
ainoallekaan ihmiselle, mitä olet nähnyt: annan sinulle kultaa ja
hopeaa niin paljon kuin vain ikinä tahdot."
Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu
vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema,
kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.
Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti
salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin
ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt
sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä
olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo
kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän
vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava
niille, jotka ovat hänet häväisseet...
Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:
"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."
Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa
vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta
kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala
yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin
metsänvartija kuiskaa:
"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."
Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista
viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja
äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.
Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa
ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan
tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa
heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa
hänelle merkin kääntyä takaisin.
Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa
aseensa... Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän
huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas
miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:
"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata
heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä
rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen
asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että
paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden
suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella
rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa
heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin
tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa,
puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän
vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he
herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole
tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."
Aurinko, joka tunkihe lehväkaton läpi, paistoi suoraan Isolden
kelmeille kasvoille; kuningas veti kädestään kärpännahalla koristetut
hansikkaansa: "Hän toi ne minulle muinoin Irlannista", muisti hän. Hän
ripusti ne oksastoon peittääkseen raon, josta päivänsäde kilotti,
sitten hän irroitti hiljaa pois kuningattaren sormesta sen
smaragdisormuksen, jonka hän muinoin oli lahjoittanut tälle; silloin
oli se vaivoin mennyt hänen sormeensa; nyt olivat hänen sormensa niin
ohuet, että sormus melkein itsestään solui pois; sen sijaan pujotti
kuningas hänen sormeensa oman sormuksensa, jonka hän muinoin oli saanut
Isoldelta. Sitten hän nosti rakastavien väliltä pois miekan, saman --
hän tunsi sen kyllä -- joka aikoinaan oli murtunut Morholtin kalloon,
asetti omansa sijaan, hiipi ulos majasta, hyppäsi satulaan ja huusi
metsänvartijalle:
"Nyt pakene pois silmistäni, poikaseni, jos henkesi on sinulle kallis!"
Mutta Isolde näki nukkuessaan tällaisen unen: hän oli olevinaan
komeassa teltassa keskellä suurta metsää. Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä
hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen... Hän huudahti
ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat
hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen
seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon
kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi. Ja
kuningatar keksi sormessaan Markin sormuksen. Hän huudahti:
"Sire, nyt on onnettomuus yllämme! Kuningas on nähnyt meidät!"
"Niin on", sanoi Tristan, "hän on ottanut minulta miekkani; hän oli
nähtävästi yksin, pelkäsi; nyt on hän lähtenyt hakemaan lisää voimia;
pian on hän täällä takaisin ja sitten poltattaa hän meidät kaiken
kansansa nähden. Paetkaamme!..."
Ja pitkiä päivämatkoja tehden he Gorvenalin kanssa pakenivat Gallian
maan puoleen, aina Morois'n metsän viimeisille rajoille. Millaisen
kärsimyksen lähde olikaan heille heidän rakkautensa!