Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.
Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja
kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat
porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.
"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan,
pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina!
Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja
viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä
kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun
velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan
nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä
keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt
tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan
parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki
vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän
kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän
haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla
meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden
palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"
Valitukset ja huudot kaikuvat kautta kaupungin; kaikki rientävät
palatsiin. Mutta niin hirvittävä on kuninkaan viha, ettei kenkään
parooneista saa kootuksi itselleen niin paljon rohkeutta ja voimaa,
että uskaltaisi ainoatakaan sanaa Tristanin puolesta.
Uusi päivä lähestyy, yö hälvenee. Jo ennen aamun koittoa ratsastaa Mark
ulos kaupungista, sille paikalle, missä oli tapana pitää käräjiä ja
langettaa tuomioita. Hän määrää, että maahan on kaivettava kuoppa, ja
siihen koottava mukuraisia ja pistäviä viinipuunoksia ja juurineen
temmattuja orjantappuroita.
Ensimäisen aamurukouksen aikana lähettää hän kuuluttajat ympäri maata
kutsumaan heti kokoon kaikki Cornwallin miehet. He saapuvat suurella
hälinällä ja melskeellä; eikä ole ainoatakaan, joka ei itkisi, paitsi
Tintagelin kääpiötä. Silloin puhuu kuningas heille seuraavasti:
"Jalot herrat, olen antanut laittaa tämän piikkirovion Tristanille ja
kuningattarelle, sillä he ovat syypäät törkeään rikokseen."
Mutta kaikki huusivat:
"Tuomio, tuomio ensin! Syytös ja puolustus! Surmata heidät
tuomitsematta on häpeä ja rikos. Kuningas, rangaistuksen lykkäystä ja
armoa pyydämme heille!"
Mark vastasi vihan valloissa:
"Ei, ei lykkäystä, ei armoa, ei puolustuspuheita, ei tuomiota! Sen
Herran kautta, joka loi maailman, vannon, että jos vielä joku rohkenee
anoa minulta jotakin sellaista, ovat hänen luunsa hiiltyvät
ensimäiseksi tällä roviolla!"
Hän käskee sytyttämään tulen ja tuomaan linnasta vangit, Tristanin
ensiksi.
Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas
odottaa.
Kuninkaan palvelijat ovat jo rientäneet hänen määräystään noudattamaan
ja saapuneet kammioon, missä rakastavaisia pidetään vankeina. He
raahaavat jälessään käsistään köysin sidottua Tristania. Jumalan
kautta, olipa halpamainen teko kulettaa häntä noin! Häpeän kyyneleet
puhkeavat hänen silmistään; mutta mitäpä ne häntä hyödyttävät!
Häpeällisesti he vetävät hänet ulos; ja kuningatar huudahtaa hulluna
tuskasta:
"Oi ystäväni, suurin iloni olisi kuolla, jos sillä voisin pelastaa
sinut!"
Vartijat ja Tristan astuvat alas kaupungin kukkulalta roviota kohden.
Mutta heidän kintereillään kiiruhtaa ratsumies, saavuttaa heidät ja
hyppää alas vielä nelistävän ratsunsa selästä: Dinas se on, tuo kunnon
maavouti. Saatuaan Lidanin linnaan tiedon tästä hirveästä tapahtumasta
on hän henkensä edestä kiiruhtanut paikalle, ja vaahto, hiki ja veri
pursuu hänen hevosensa kupeista.
"Poikani, olen rientänyt tänne ollakseni mukana kuninkaan
oikeudenkäytössä. Kenties Jumala suo minun keksiä jonkun sellaisen
käänteen, joka voi pelastaa teidät molemmat; nyt jo sallii hän minun
ainakin auttaa sinua pienellä kohteliaisuudella. Ystävät", sanoi hän
vartijoille, "tahdon, että kuljetatte häntä ilman näitä kammitsoita" --
ja Dinas katkaisi häpeälliset köydet; -- "jos hän yrittäisi paeta, niin
onhan teillä toki miekkanne!"
Hän suutelee Tristania suulle, nousee jälleen satulaan ja ratsastaa
eteenpäin.
Siispä kuulkaa, kuinka taivaan Jumala on täynnä armoa. Hän, joka
ei tahdo syntisen kuolemaa, kuuli armollisesti noiden kurjien
huokaukset ja kyyneleet, jotka rukoilivat häntä rääkättyjen ja
onnettomien rakastavien puolesta. Sen tien vierellä, josta Tristania
kuljetettiin, korkean vuoren harjalla kohosi päin pohjoista pienoinen
rukouskappeli, joka näkyi kauvas merelle. Kuorin muuri oli aivan
korkean äkkijyrkänteen äyräällä; kuorikuvun perällä oli pieni
lasiakkuna, jonkun pyhimyksen taitehikasta käsialaa. Tristan sanoo
saattajilleen:
"Hyvät herrat, te näette tuolla rukouskappelin; suokaa minun käydä
siellä. Kuolemani on aivan lähellä, tahdon rukoilla Jumalaa, että hän
armahtaisi minua, joka niin suuresti olen häntä vastaan rikkonut. Hyvät
herrat, kuten näette, ei kappelista ole muuta uloskäytävää kuin tämä
yksi; jokaisella teistä on miekkanne; tiedätte hyvin, etten voi poistua
muuta tietä kuin tämän oven kautta; ja kun olen rukoillut Jumalaa, olen
jälleen käsissänne!"
Eräs vartijoista sanoo:
"Voimme kyllä sallia sen hänelle."
He antavat hänen mennä kappeliin. Hän rientää sen läpi, tunkee kuoriin,
tulee lasi-ikkunan luo äkkijyrkänteen reunalla, tarttuu akkunaan, avaa
sen ja hyppää alas. -- -- -- Mieluummin kuolla näin kuin
polttoroviolla! Sellaisen ihmisjoukon ympäröimänä!
Mutta tietkää, arvon herrat, että Jumala oli hänelle armollinen: tuuli
tarttuu hänen vaatteisiinsa, kannattaa häntä ja laskee hänet
vahingoittumattomana eräälle laakealle kalliolle vuoren juurella.
Cornwallin kansa nimittää vieläkin tätä kiveä "Tristanin hyppyriksi."
Ja kirkon luona nuo toiset odottivat häntä yhä. Mutta turhaan, sillä
nyt on Jumala ottanut hänet suojelukseensa. Hän rientää pakoon: pehmeä
hiekka takertuu upottavana hänen askeleihinsa. Hän kaatuu, katsahtaa
taakseen, näkee kaukana rovion: tuli räiskähtelee, savu kohoaa korkeana
patsaana. Hän jatkaa pakoaan.
Miekka vyöllä ja täyttä neliä oli Gorvenalkin karauttanut ulos
kaupungista: hänet olisi kuningas hyvin voinut poltattaa hänen herransa
sijasta. Hän tavoitti Tristanin rannikolla ja Tristan huudahti:
"Mestari! Jumala on armahtanut minua. Voi minua kurjaa, miksi pitikin
niin käydä! Jos minulla ei ole Isoldea, ei mikään ole minkään arvoista!
Miksi en kuollut hyppäykseeni! Minä olen päässyt pakoon, oi Isolde, ja
sinut he polttavat. Hänet poltetaan minun tähteni; minäkin tahdon
kuolla hänen tähtensä."
Gorvenal sanoi hänelle:
"Jalo sire, nauttikaa jotakin vahvistavaa, älkääkä antako murheelle
valtaa. Näettehän tuolla tuon tiheän, leveän ojan ympäröimän pensaikon;
kätkeytykäämme sinne: tätä tietä kulkee paljon väkeä; heiltä saamme
kuulla asioiden kulusta ja, jos tosiaankin Isolde poltetaan, niin
vannon, poikani, Jumalan, Maarian pojan nimeen, ettei ainoakaan katto
pidä päätäni suojaaman siihen päivään asti, kunnes olemme kostetut."
"Jalo mestarini, minulla ei ole miekkaani."
"Tässä se on, toin sen sinulle."
"Hyvä on, mestarini, nyt en pelkää enää mitään, paitsi Jumalaa."
"Poikani, minulla on vielä viittani alla sinulle jotakin, joka on
ilahduttava sinua: kas, tässä sinulle tämä kevyt ja kestävä pantsari,
joka voi olla sinulle hyödyksi."
"Anna se siis minulle, jalo mestarini. Sen Jumalan nimeen, johon uskon,
lähden nyt heti vapauttamaan ystävääni."
"Äläpäs pidä mitään kiirettä", sanoi Gorvenal, "varmasti on Jumala
varaava sinulle vielä varmemman koston. Ajattelehan toki, että ei ole
sinun vallassasi lähestyä roviota; kaupungin asukkaat ovat keräytyneet
sen ympärille ja he pelkäävät kuningasta: se juuri, joka sisimmässä
mielessään eniten toivoo pelastustasi, on valmis ensimäisenä käymään
kimppuusi. Poikani, sanotaan: hulluus ei ole samaa kuin sankaruus.
Odota vielä..."
Sattuipa niin, että kun Tristan syöksyi alas äkki-jyrkänteeltä, oli
tämän tapauksen nähnyt muuan köyhä mies ja nähnyt myös, miten Tristan
nousi ja lähti pakoon. Hän oli rientänyt kiireimmän kaupalla
Tintageliin ja livahtanut salaa Isolden huoneeseen...
"Kuningatar, älkää itkekö enää. Teidän ystävänne on päässyt pakoon!"
"Jumala olkoon ylistetty!" sanoi hän. "Nyt on minulle yhdentekevää,
sitovatko minut vai päästävätkö vapaaksi, säästävätkö henkeni vai
tappavatko minut, en huolehdi siitä enää!"
Konnat olivat vetäneet köydet niin lujaan hänen käsiensä ympäri, että
veri tihkui esiin. Mutta hymyillen hän vain virkkoi:
"Jos itkisin tätä tuskaani silloin kun Jumala kaikkihyvyydessään on
pelastanut ystäväni konnien käsistä, niin totta tosiaan, enpä olisi
minkään arvoinen!"
Kun sanoma siitä, että Tristan oli karannut akkunan kautta, saapui
kuninkaan korviin, kalpeni hän vihastuksesta ja käski miestensä tuoda
hänen luokseen Isolden.
Hänet vedetään esiin. Hän ilmestyy salin ovesta kynnykselle; hän
ojentaa esiin hennot kätensä, joista tippuu verta. Pitkin katuja kasvaa
valituksen humu: "Oi Jumala, armoa hänelle. Vilpitön ja kunnioitettu
kuningatar, mikä paha sallima onkaan heittänyt maan pinnalle nuo
roistot, jotka teidät ovat langettaneet. Kirous heille!"
Jo on kuningatar raastettu tappura-rovion ääreen, jonka liekit
uhkaavasti leimahtelevat. Silloin Dinas, Lidanin herra, lankeaa
polvilleen kuninkaan jalkojen juureen:
"Sire, kuule minua; olen palvellut sinua kauan aikaa moitteettomasti ja
uskollisesti ilman pienintä omanvoiton pyyntiä; sillä eipä
piirikunnassani, jota koko elämäni ijän olen hoitanut, ole ainoatakaan
köyhää miestä tai orpoa tai ikäloppua vanhusta, jota en olisi
huoltanut. Palkinnoksi minulle, armahda kuningatarta! Tahdot polttaa
hänet kuulustelematta: se on väärin, koska hän ei tunnusta sitä
rikosta, josta häntä syytät. Ajattelehan tarkemmin asiaa. Jos poltat
hänet, ei maasi enää ole turvassa. Tristan on paennut; hän tuntee hyvin
laaksot, metsät, väijytyspaikat, solat ja tiet, ja hän on rohkea. Tosin
olet sinä hänen enonsa eikä hän ahdista sinua, mutta varmasti on hän
surmaava kaikki paroonisi ja vasallisi, jotka hän vain saa käsiinsä."
Nuo neljä petturia kalpenivat tämän kuullessaan: jo ovat he näkevinään
Tristanin väijyksissä, heitä ahdistamassa.
"Kuningas", jatkoi maavouti, "jos myönnät, että olen sinua hyvin
palvellut koko elämäni ijän, niin anna minun haltuuni Isolde; minä
vastaan hänestä, minä rupean hänen vartijakseen ja takuumiehekseen."
Mutta kuningas tarttui Dinasta käteen ja vannoi kaikkien pyhien
nimessä, että hän oli paneva tuomionsa täytäntöön heti.
Silloin Dinas nousi:
"Kuningas, palaan takaisin Lidaniin ja luovun palveluksestanne."
Isolde hymyilee hänelle surullisesti. Dinas nousee ratsunsa selkään ja
ratsastaa pois suuttuneena ja synkkänä, pää painuksissa.
Isolde seisoo tulisen pätsin edessä. Kansanjoukko ympärillä huutaa,
kiroaa kuningasta, kiroaa pettureita. Kyyneleet vierivät pitkin Isolden
kasvoja. Hän on puettu ahtaaseen, harmaaseen kaapuun, kapea kultalanka
vyötäisillä; kultalanka on myös kiedottu ympäri hänen pitkien
hiuksiensa, jotka putoavat maahan asti. Joka voisi nähdä hänet tuossa
edessään noin kauniina, säälimättä häntä, sillä olisi tosiaan konnan
sydän rinnassaan! Jumala, miten hänen käsivartensa ovatkin tiukasti
köytetyt!
Maassa oli sata spitaalista, jotka sauvojensa varassa ja kalkuttimiensa
kalinassa myös olivat rientäneet paikalle. Heidän muodottomat jäsenensä
olivat kokonaan valkean, taudin jäytämän lihan peitossa, ja siinä he
nyt tunkeilivat rovion ympärillä nautinnolla katsellen tulehtuneitten
luomiensa raosta tiirottavilla, verisillä silmillään tätä julmaa näkyä.
Ivain, inhoittavin sairaista, huusi kuninkaalle kimeällä äänellä:
"Sire, tahdot heittää vaimosi tuohon rovioon, se on soveliasta
oikeudenkäyttöä, mutta liian lyhyt rangaistus. Tuo suuri liekkimeri
nielee hänet pian, ja tuuli on pian hajoittava hänen tuhkansa. Ja kun
tuo tuli hiipuu ja sammuu vähän ajan perästä, ovat hänenkin tuskansa
lopussa. Tahdotko, että opetan sinulle erään paljon pahemman
rangaistuksen, sellaisen, että hän elää, mutta maan tasalle tallattuna
ja häväistynä ja joka hetki toivoen kuolemaa? Kuningas, tahdotko tulla
tietämään sellaisen keinon?"
Kuningas vastasi:
"Tahdon, jos hän todella sen kautta tulee elämään suuressa häpeässä,
pahemmassa kuin kuolema... Kuka osoittaa minulle sellaisen
kidutuskeinon? Mitä julmemman, sitä mieluisampi on hän minulle!"
"Sanonpa siis lyhyesti ajatukseni. Näet tuossa sata toveriani. Luovuta
Isolde meille ja olkoon hän meidän yhteistä omaisuuttamme! Tauti
kiihdyttää himojamme. Luovuta hänet valtakuntasi spitaalisille ja ei
milloinkaan vielä ole yhdelläkään naisella ollut kurjempaa loppua.
Näet, miten ryysymme ovat liimautuneet kiinni visvaisiin haavoihimme.
Kun hän, tuo nainen, joka sinun luonasi sai oleilla oravannahkalla
vuoratuissa vaipoissa, koruissa ja marmorisaleissa, nauttia hyviä
viinejä, kunniaa ja iloa, kun hän saa nähdä spitaalisten hovin, kun hän
on pakotettu astumaan meidän mataliin hökkeleihimme ja nukkumaan
kanssamme, niin silloin hän, tuo Isolde Ihanainen, Vaaleahius, tulee
tuntemaan rikollisuutensa suuruuden ja kaipaamaan tätä koreaa
tappuraroviota!"
Kuningas kuuntelee hänen esitystään, nousee ja seisoo kauan
hievahtamatta, mietteissään. Vihdoin astuu hän kuningattaren luo ja
tarttuu häntä käteen. Isolde huudahtaa:
"Armoa, armoa, sire, polttakaa minut mieluummin, polttakaa minut!"
Kuningas heittää hänet spitaalisille. Ivain käy häneen käsiksi ja
kaikki nuo sata sairasta tunkeilevat hänen ympärillään. Kuullessaan
heidän huutavan ja luskuttavan heltyvät kaikkien sydämet säälistä;
mutta Ivain riemuitsee; Isolde häviää pimeyteen, Ivain vie hänet
mukanaan. Ulos kaupungin portista vierii tuo surullinen kulkue.
He sattuvat kulkemaan juuri samaa tietä, jonka vierellä Tristan lymyy.
Gorvenal huudahtaa suureen ääneen:
"Poikani, mikä nyt neuvoksi? Tuolla on ystäväsi!"
Tristan kannustaa hevosensa ulos viidakosta:
"Ivain, olet jo tarpeeksi kauan pitänyt hänelle seuraa; nyt erkane
heti, jos elämäsi on sinulle kallis!"
Mutta Ivain napittaa auki mekkonsa taisteluvalmiina.
"Rohkeutta, kumppanit! Esiin sauvat! Esiin sakarat! Nyt on hetki
näyttää, mihin me kykenemme!"
Silloinpa tarjoutui katselijoille omituinen näky: spitaaliset heittävät
yltään kaapunsa, asettavat sairaat jalkansa kamppaus-asentoon,
huutavat, puhkuvat, heristelevät sauvoillaan; heidän joukostaan kuuluu
uhkauksia ja vihan murinaa. Tristania inhoitti iskeä heitä; toiset
tarinoijat väittävät, että Tristan surmasi Ivainin: se on väärä ja
halpamainen väite; hän oli liian ylväs tappaakseen sellaisia raatoja.
Mutta Gorvenal oli tempaissut itselleen jykevän tammenoksan ja sillä
sivalsi hän Ivainia kalloon, niin että veri purskahti esiin ja punasi
hänen muodottomat jäsenensä.
Tristan on jälleen kuningattaren luona: eikä tämä enää tunne kauhua
eikä pelkoa. Hän leikkaa poikki köydet hänen käsivarsistaan ja niin he
yhdessä pakenevat Morois'n metsään. Siellä suuren korven sylissä tuntee
Tristan itsensä yhtä turvalliseksi kuin vankkojen linnanmuurien takana.
Kun päivä laski, pysähtyivät he kaikin kolmisin erään vuoren juurelle;
kauhu oli uuvuttanut kuningattaren voimat; hän painoi päänsä Tristanin
rintaa vasten ja vaipui uneen.
Aamulla Gorvenal riisti salaa eräältä metsänvahdilta jousen ja pari
väkäistä ja hyvin sulitettua nuolta ja toi ne Tristanille, joka oli
hyvä jousimies ja joka heti ampui kauriin. Gorvenal kokosi kuivia oksia
kimppuun, ampui pyssystään tulenkipinän, sytytti suuren roihun ja alkoi
kypsentää riistaa; Tristan leikkeli puista oksia, rakensi niistä majan
ja peitti sen jälleen lehdillä; Isolde sisusti sen paksuilla lehvillä
ja koristi sen kukkasilla.
Ja siitä hetkestä lähtien alkoi pakolaisille villin erämaan helmassa
uusi karu elämä, jota kuitenkin rakkauden lempeä säteily lievensi.