VI.

Suuri petäjä.

Ei Brangieniä, uskollista, vaan omaa itseään tulee rakastavien pelätä.

Mutta miten voisivat heidän lemmenhuumeiset sydämensä olla varovaisia

ja valppaita? Rakkaus syöksee heitä eteenpäin, niinkuin jano ajaa

virtaa kohti uupunutta peuraa; tai on se niinkuin haukka, joka

nälkiintyneenä äkkiä ampuu alas saaliinsa kimppuun. Voi, rakkautta ei

voi salata! Tosin ei kukaan ole yllättänyt, kiitos olkoon Brangienin

varovaisuuden, kuningatarta ystävänsä sylissä; mutta joka hetki, joka

paikassa saattaa kuka hyvänsä nähdä, miten intohimo heidän mieliään

kuohuttaa, pusertaa heitä toisiinsa, tulvii yli kaikkien heidän

aistiensa niinkuin nuori viini pursuaa sammiosta.

Jo hiiviskelevät nuo hovin neljä konnaa, jotka vihasivat Tristania

hänen urhoollisuutensa vuoksi, kuningattaren ympärillä. Jo tietävät he

hänen lemmen-onnensa salaisuuden. He vallan vapisevat vihasta,

vahingonilosta ja -halusta. Nyt voivat he kieliä kuninkaalle uutisen:

he saavat nähdä, miten hänen hellyytensä muuttuu raivoksi, miten

Tristan häpeällisesti ajetaan pois tai tuomitaan kuolemaan ja miten

kuningatar joutuu tuskansa valtoihin. Kuitenkin he pelkäsivät Tristanin

vihaa; mutta vihdoin voitti heidän vihansa heidän pelkonsa; ja eräänä

päivänä kutsuivat nuo neljä paroonia kuningas Markin neuvossaliin ja

Andret puhui hänelle näin:

"Jalo kuningas, epäilemättä tulee sinun sydämesi suuttumuksesta

riehahtamaan ja kaikki me neljä olemme siitä suuresti pahoillamme;

mutta meidän täytyy sinulle paljastaa eräs asia, jonka olemme saaneet

ilmi. Sinä olet antanut sydämesi Tristanille ja Tristan tahtoo häväistä

sinut. Turhaan olemme sinua siitä jo ennen varoittaneet: rakkaudesta

tähän yhteen ainoaan ihmiseen olet sinä syrjäyttänyt muut sukulaisesi

ja koko paroonikunnan etkä ole kallistanut korvaasi kenenkään meidän

sanoillemme. Tiedä siis, että Tristan rakastaa kuningatarta: se on

todistettu asia, ja jo on siitä paljon puhetta liikkeellä."

Jalo kuningas horjahti ja vastasi: "Sinä halpa raukka, millaisen

kavalan juonen nyt olet keksinytkään! Totta on, että olen antanut

sydämeni Tristanille. Silloin kun Morholt haastoi teidät taisteluun,

painoitte kaikki päänne väristen alas ja vaikenitte kuin mykät. Tristan

yksin uskalsi nousta häntä vastaan tämän maan kunnian puolesta, ja hän

olisi voinut kuolla jokaisesta haavasta, minkä hän siinä taistelussa

sai. Sentähden te vihaatte ja minä rakastan häntä enemmän kuin sinua,

Andret, ja enemmän kuin teitä kaikkia, enemmän kuin ketään. Mutta mitä

siis väitätte keksineenne? Mitä olette nähneet, mitä kuulleet?"

"Ei todellakaan mitään, herra, jota eivät omat silmäsi voisi nähdä, ei

mitään, jota eivät omat korvasi voisi kuulla. Katsele, kuuntele, ylväs

sire, ehkäpä sinulle kylläkin tarjoutuu otollinen tilaisuus siihen."

Tämän sanottuaan he vetäytyivät pois jättäen myrkyn itsestään

vaikuttamaan.

Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia

sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä

sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan

koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin

tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä

epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle

näin:

"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen

jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit

syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa

heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi

rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni.

Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi

jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän

sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi

voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin

takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."

Kun konnat kuulivat uutisen:

"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo

lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä

enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa

etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas

jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"

Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan

kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen

etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa

erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana,

vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin

keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui

meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa

löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen:

Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja

Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa,

ja Tristan huokaili:

"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman

myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa

inhoanne."

Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin

pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana

kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä

muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman

hurjan rynnistyksen.

Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana

kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja

väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin

kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana

hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset.

Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo

nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat

petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja

julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu,

että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa

ilmoille kaksi punaista lähdettä.

Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja

kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen

taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja

pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.

Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään

ovelammasta rakkauden kepposesta.

Tintagelin linnan takana levisi laaja hedelmäpuutarha, jota joka

puolelta ympäröi tiheä pensas-aita. Siinä kasvoi lukemattomia kauniita

puita, joiden oksat nuokkuivat hedelmien, lintujen ja tuoksuvien

terttujen painosta. Sen kaukaisimmassa nurkkauksessa, aivan aidan

paalujen luona, kohosi korkea ja suora petäjä, jonka mahtava runko

kannatti leveää oksastoa. Sen juurella oli pulppuava lähde: vesi

muodosti ensin lavean lammen, kirkkaan ja tyynen kuvastimen

marmorikuistin keskelle, sitten se puristautui kahden ahtaan äyrään

väliin ja virtasi puutarhan halki tunkien aina linnan sisälle asti ja

vierien naisten asumusten läpi.

Niinpä siis Tristan joka ilta Brangienin neuvosta veisteli taidokkaasti

kaarnanpalasia ja leikkeli pieniä oksia. Hän kiipesi yli terävien

aitapaalutusten ja tultuaan suuren petäjän luo hän heitti lastut

lähteeseen. Keveinä kuin vaahto ne uivat pinnalla ja vierivät veden

mukana naisten asumuksiin. Isolde odotti niiden saapumista. Ja heti,

niinä iltoina, jolloin Brangienin oli onnistunut etäännyttää kuningas

Mark ja petturi-paroonit, hän riensi ystävänsä luo.

Hän rientää ystävänsä luo, keveänä ja pelokkaana, vaanien ja arastellen

joka askeleella petturi-parooneja, jotka mahdollisesti piileksivät

pensastoissa. Mutta heti kun Tristan näkee hänet, levittää hän sylinsä

hänelle. Ja yön vaippa suojelee heitä ja suuren petäjän ystävällinen

varjo.

"Tristan", sanoo kuningatar, "eivätkö merenkulkijat kerro aivan totena,

että Tintagelin linna on lumottu ja että se salaisen loihdun

vaikutuksesta kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja talvella, häviää ja

katoaa silmistä? Nyt se on hävinnyt. Emmekö ole paraillaan siinä

lumotarhassa, josta harpunsoittajain laulut kertovat: helkkyvä muuri

ympäröi sitä joka taholta, puut kukkivat, maa tuoksuu; vanhuus ei

saavuta siellä sankaria, kun hän ystävänsä sylissä lepää, eikä mikään

vihollinen voima voi murtaa sadun helkkyvää muuria!"

Mutta jo kajahtavat Tintagelin tornista vartiain torvet, jotka

ilmoittavat aamun koittoa.

"Ei", sanoo Tristan, "sadun helkkyvä muuri on jo murtunut, emmekä

olekaan lumotarhan asujamia. Mutta kerran, armas, kerran me vielä

yhdessä lähdemme Autuaitten Maahan, josta ei kukaan ole palannut.

Siellä kohoaa linna valkoisesta marmorista; linnassa on tuhat ikkunaa

ja jokaisessa loistaa sytytetty vahakynttilä; jokaisen kohdalla

lauluniekka soittaa ja laulaa iki-ihanaa ja loppumatonta säveltä;

aurinko ei siellä paista, eikä sentään kukaan kaipaa valoa: se on

sielujen onnela."

Mutta jo kultaa aamun nouseva koi Tintagelin tornien huiput ja linnan

valtavat, päällekkäin kasatut viheriät ja siniset kivirykelmät.

Isolde on saanut takaisin entisen ilomielensä: Markin epäluulot

hälvenevät, mutta konnat sitävastoin ymmärtävät, että Tristan on

jälleen tavannut kuningattaren. Mutta Brangien vartioi niin taitavasti,

että he turhaan väijyvät. Vihdoin sanoo herttua Andret, jota Jumalan

kosto kohdatkoon, näin tovereilleen:

"Arvon herrat, kysykäämme neuvoa Frocinilta, tuolta kyttyräselkäiseltä

kääpiöltä. Hän tuntee seitsemän taidetta, magian ja kaikki erilaiset

velhonvehkeet. Hän osaa lapsen syntyessä seitsemän planeetan asemasta

ja tähtien kulusta lukea edeltäpäin kaikki hänen elämänsä tapahtumat.

Hän saa ilmi Bugibuksen ja Noironin voimalla salatut asiat. Hän voi,

jos tahtoo, valkaista meille Isolde Vaaleahiuksen salajuonet."

Ja tuo ilkeä pikku-mies, joka oli kaiken kauneuden ja urhouden

vihollinen, piirusti heti ilmaan noitamerkkinsä, asetteli paikoilleen

lumot ja loihdut, tarkasteli Orionin ja Luciferin kulkua ja sanoi:

"Eläkää hyvässä toivossa, kauniit herrat, vielä tänä yönä voitte

yllättää heidät."

He veivät hänet kuninkaan eteen.

"Sire", sanoi poppamies, "antakaa käsky metsästäjillenne, että he

laittavat ajokoirat vitjoihin ja satuloivat hevoset; ilmoittakaa

sitten, että te tulette olemaan metsällä seitsemän päivää ja seitsemän

yötä, ja saatte hirttää minut ensimaiseen puunoksaan, ellette vielä

tänä yönä saa kuulla, millaisia puheita Tristan pitää kuningattarelle."

Kuningas teki niin, vaikkakin vastahakoisesti. Kun yö tuli, jätti hän

metsästäjät metsään, sieppasi kääpiön ratsunsa lautasille ja palasi

Tintageliin. Erään salakäytävän kautta, jonka yksin hän tunsi, hän

tunkeutui puutarhaan ja kääpiö johdatti hänet suuren petäjän luo.

"Jalo kuningas, on paras, että kiipeätte tämän puun oksien väliin.

Ottakaa mukaanne jousenne ja nuolenne; voitte ehkä tarvita niitä. Ja

pysytelkää hyvin hiljaa: teidän ei tarvitse kauan odottaa."

"Pois silmistäni, sinä Vihollisen hurtta", vastasi kuningas.

Ja kääpiö meni vieden mukanaan hevosen.

Hän oli puhunut totta; kuninkaan ei tarvinnut kauan odottaa. Oli kaunis

yö ja kuu loisti kirkkaasti. Oksien väliin piiloutuneena näki kuningas

sisarenpoikansa hyppäävän terävän aitauksen ylitse. Tristan tuli

lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän

kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi,

jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin

vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi.

Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne

kenties ja rientää ulos. Varjelkoon Jumala rakastavaisia!

Hän tulee; istuen liikkumattomana Tristan katsoo häneen ja puusta

kuulee hän nuolen pahaaennustavan kirinän, kun jousi jännittyy.

Isolde tulee kepeänä ja varovaisena, kuten tavallisesti. "Mikä nyt

on?", ajattelee hän. "Miksi ei riennä Tristan tänä iltana vastaani?

Olisikohan hän nähnyt jonkun vihollisen?"

Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä

kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen

kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei

lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:

"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se

armo, että saan puhua ensiksi!"

Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja

valmistaa ystäväänsä:

"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen

paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua

nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis?

Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen

velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"

"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."

Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa,

joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.

"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan:

ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut

noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa

minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu

osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka

sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon

hänen sydämensä luottaa?"

"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä

molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta

häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani

ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella

rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen,

niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut

rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen

kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä

rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että

olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani

kaikkiin ilman tuuliin!"

Tristan huokasi:

"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee

mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja

epäluulo?"

"Sire Tristan, mitä tarkoitatte? Ei, herrani ja kuninkaani ei ole itse

keksinyt tällaista konnuutta. Mutta tämän maan petturi-paroonit ovat

saaneet hänet uskomaan tuohon valheeseen, sillä on helppoa pettää

rehellisiä sydämiä. He rakastavat toisiaan, ovat he hänelle sanoneet,

ja ovat kääntäneet tämän puheen meille rikokseksi. Niin, te rakastitte

minua, Tristan, miksi kieltää sitä? Enkö ole enonne vaimo ja enkö ole

kaksi kertaa pelastanut teidät kuolemasta? Niin, ja minä rakastin myös

teitä: olittehan kuninkaalle läheistä sukua ja olinhan kuullut äitini

monesti sanovan, että vaimo ei rakasta herraansa ja miestäänkään, jos

ei hän samalla rakasta hänen sukulaisiaan. Rakkaudesta kuninkaaseen

rakastin teitäkin, Tristan; ja vielä nytkin ilo täyttäisi mieleni, jos

hän jälleen ottaisi teidät armoihinsa. Mutta koko olentoni värisee,

pelko tukahduttaa minut, minun täytyy lähteä, olen jo liian kauan

viipynyt."

Oksien välissä kuningas tunsi säälin sydämessään heräävän ja hän

hymyili lempeästi.

Isolde yrittää paeta pois, Tristan rukoilee häntä jäämään:

"Kuningatar, Vapahtajan nimessä, tulkaa avukseni, armahtakaa minua! Nuo

kurjat pelkurit tahtoivat vieroittaa kuninkaan kaikista niistä, jotka

häntä rakastavat; he ovat onnistuneet siinä ja pitävät nyt häntä

pilkkanaan. Samapa tuo; lähden siis pois tästä maasta, kauas

tuntemattomille teille, kurjana kulkijana, niinkuin tänne muinoin

tulinkin; mutta hankkikaa minulle kuninkaalta ainakin se

suosionosoitus, että hän entisten palvelusteni palkaksi luovuttaa

minulle niin paljon omaisuudestaan, että voin kulunkini maksaen

lunastaa takaisin hevoseni ja aseeni ja kunnialla ratsastaa ulos

maailmaan."

"Ei, Tristan, tällaisella pyynnöllä ei teidän olisi pitänyt kääntyä

puoleeni: Olen orpo ja yksin tässä maassa, yksinäinen palatsissa, jossa

ei kukaan minua rakasta, olen turvaton ja kokonaan kuninkaan armoilla.

Ettekö huomaa, että jos sanon sanankaan teidän puolestanne, olen

vaarassa joutua häpeällisen kuoleman omaksi? Jumala teitä suojelkoon,

ystäväni! Kuningas tekee kovin väärin vihatessaan teitä. Mutta

menittepä minne tahansa, on Jumala kuitenkin oleva muuttumaton

ystävänne."

Isolde kääntyy pois paeten kiireesti huoneeseensa, jossa Brangien

sulkee hänet värisevänä syliinsä; kuningatar kertoo tapauksen. Brangien

huudahtaa:

"Isolde, valtiattareni, Jumala on tehnyt teille suuren ihmetyön. Hän on

laupias eikä tahdo pahaa niille, jotka hän tietää viattomiksi."

Suuren petäjän alla marmorikuistiin nojaten Tristan valitti ääneensä:

"Olkoon Jumala minulle armollinen ja sovittakoon sen suuren vääryyden,

jota saan kärsiä rakkaan herrani puolelta!"

Kun hän oli kiivennyt puutarhan aitauksen toiselle puolen, sanoi

kuningas hänelle hymyillen:

"Jalo sisarenpoikani, siunattu olkoon tämä hetki! Nääpäs, tuo

kaukoratsastus, jota suunnittelit tänä aamuna, on jo päättynyt!"

Mutta etäämpänä metsä-aukealla seisoi kääpiö Frocin tarkastellen

tähtien kulkua; hän luki niistä, että kuninkaan puolelta häntä uhkasi

kuolema; hänen muotonsa musteni pelosta ja häpeästä, ja raivosta

halkeamaisillaan hän pakeni kiireesti Gallian maahan.