V.

Brangien annetaan orjien käsiin.

Kuningas Mark oli Isolde Vaaleahiusta rannalla vastassa. Tristan

tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet kuninkaan eteen; kuningas

otti hänet haltuunsa antaen hänelle vuorostaan kätensä. Suurin

kunnianosoituksin kuletti hän Isolden Tintagelin linnaan, ja kun tämä

ilmestyi vasallien keskelle juhlasaliin, levitti hänen kauneutensa

sellaisen säteilyn ympärilleen, että kaikki linnan seinät alkoivat

hehkua niinkuin nousevan auringon ruskossa. Silloin kuningas Mark

ylisti kyyhkysiä, jotka niin kauniilla ja kohteliaalla tavalla olivat

tuoneet hänelle kultaisen hiuksen, hän ylisti myös Tristania ja niitä

sataa ritaria, jotka hauraalla ja seikkailevalla haahdella olivat

lähteneet hakemaan hänelle hänen sydämensä iloa ja silmiensä

päivänpaistetta. Voi surun surkeutta! Laiva toi teillekin, jalo

kuningas, vain katkeraa murhetta ja sieluntuskaa!

Kolmen viikon kuluttua kuningas kaikkien parooniensa läsnäollessa otti

vaimokseen Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kun yö tuli, niin Brangien,

peittääkseen kuningattaren häpeän ja pelastaakseen hänet kuolemasta,

otti Isolden paikan häävuoteessa. Rangaistukseksi siitä, että hän niin

huonosti merellä oli hoitanut hänelle uskottua tointa ja myös

rakkaudesta ystävätärtään kohtaan hän uhrasi hänelle, tuo uskollinen,

ruumiinsa koskemattomuuden; yön pimeys peitti kuninkaalta hänen

petoksensa ja häpeänsä.

Toiset kertojat väittävät, että Brangien ei ollutkaan heittänyt mereen

yrttiviini-pulloa, johon rakastavien jäliltä vielä oli jäänyt vähän

juomaa, vaan että hän aamulla, kun hänen valtiattarensa jo vuorostaan

lepäsi kuningas Markin vuoteessa, kaasi maljaan loput lemmenjuomasta ja

ojensi sen puolisoille, ja että Mark joi siitä ahnein siemauksin, mutta

että Isolde heitti salaa oman osansa vuoteen alle. Mutta tietkää, arvon

herrat, että nämä kertojat ovat turmelleet ja väärentäneet tarinan. He

ovat keksineet tämän valheen siksi, että he eivät muuten ole voineet

selittää kuningas Markin rajatonta rakkautta kuningatarta kohtaan

kaikissa elon vaiheissa. Totta on, kuten pian tulette huomaamaan, että

ei milloinkaan, kaikista tuskista ja kärsimyksistä ja hirvittävistä

kostonpuuhista huolimatta, voinut Mark karkoittaa sydämestään Isoldea

yhtä vähän kuin Tristania, mutta tietkää, arvon herrat, hän ei

sittenkään ollut juonut yrttiviiniä. Ei myrkky eikä taika, vaan

ainoastaan hänen oman sydämensä jalomielinen hellyys ylläpiti hänessä

rakkautta.

Isolde on kuningatar ja näyttää elävän pelkässä onnessa ja riemussa.

Isolde on kuningatar ja elää surun vankina. Mark häntä hellii, paroonit

häntä kunnioittavat, ja kansa kaikki häntä rakastaa. Isolde viettää

päivät pitkät kauniisti maalatuissa ja kukin koristetuissa huoneissaan.

Isoldella on kalliita koristeita ja jalokiviä, purppuravaatteita ja

Thessaliasta asti tuotettuja verhoja ja mattoja. Harpunsoittajien

laulut häntä ympäröivät ja hänen vuoteensa uutimet ovat kirjaillut

täyteen leopardeja, papukaijoja ja kaikenlaisia merien ja metsien

otuksia. Isoldella on omat korukalansa, kauniit lemmenleikkinsä ja

Tristan vierellään, mikäli tilaisuus sallii, yötä ja päivää; sillä

ylhäissäätyisten ritarien tapaa noudattaen hän nukkuu kuninkaallisessa

huoneessa, lähimpien omaisten ja uskottujen kera. Kuitenkin Isolde

vapisee. Minkätähden vapisee hän? Eikö hänen rakkautensa ole kaikilta

salassa? Kuka epäilisi Tristania? Kuka epäilisi omaa poikaa? Kuka näkee

hänen läpitsensä? Kuka väijyy häntä? Onko todistajaa häntä vastaan? On,

on yksi todistaja, joka pitää häntä silmällä, Brangien: Brangien väijyy

häntä; Brangien yksin tietää hänen elämänsä; Brangienin armoilla hän

elää! Jumala! jos hän eräänä päivänä väsyisikin palvelijan asemaansa,

väsyisikin valmistamaan muille vuodetta, jossa hän itse on maannut

ensimäisenä, ja antaisi heidät ilmi kuninkaalle! Jos Tristan vielä

kuolee hänen kavaltamanaan!... Täten pelko kalvaa ja kauhistaa

kuningatarta. Mutta tätä tuskaa ei suinkaan aiheuta Brangien, tuo

uskollinen, vaan hänen oman sydämensä levottomuus. Kuulkaa siis, arvon

herrat, minkä petollisen juonen hän keksi, mutta Jumala laupias armahti

häntä, kuten pian tulette kuulemaan; olkaa siis tekin hänelle laupiaita

ja sääliväisiä!

Sinä päivänä olivat Tristan ja kuningas kaukana metsästysretkellä, eikä

Tristanilla ollut tietoa tästä rikoksesta. Isolde antoi tuoda eteensä

kaksi orjaa ja lupasi heille vapauden ja kuusikymmentä kultarahaa, jos

he vannoisivat tekevänsä sen, mitä hän heiltä pyysi. He vannoivat.

"Minä annan siis", sanoi hän, "teidän haltuunne erään nuoren tytön; te

viette hänet metsään, lähelle tai kauas, yhdentekevä, mutta sellaiseen

paikkaan, ettei kukaan koskaan saa tapauksesta pienintä vihiä; siellä

te tapatte hänet ja tuotte sitten minulle hänen kielensä. Pitäkää

tyystin mielessänne jokainen sana, jonka hän lausuu, jotta voitte ne

minulle kertoa. Menkää, ja palattuanne olette vapaita ja rikkaita

miehiä."

Sitten hän kutsutti luokseen Brangienin:

"Ystäväiseni, sinä näet, miten minun ruumiini kärsii ja riutuu: etkö

menisi metsään etsimään sellaisia yrttejä, jotka soveltuvat tähän

tautiin? Kaksi orjaa odottaa sinua, he opastavat sinua, he tietävät,

missä tehokkaita lääkeruohoja kasvaa. Seuraa siis heitä, armas sisar,

ja tiedä, että jos lähetän sinut metsään, niin tapahtuu se siksi, että

elämäni ja sielunrauhani on kysymyksessä!"

Orjat veivät hänet mukanaan. Metsään tultuaan hän tahtoi pysähtyä,

sillä terveysyrttejä kasvoi hänen ympärillään jo yllin kyllin. Mutta he

opastivat häntä vain yhä etemmäksi:

"Käy eteenpäin vain, neito, tämä ei ole sovelias paikka."

Toinen orjista kulki hänen edellään, toinen jälessään. Ei ollut

enää raivattua polkuakaan heidän edessään, ainoastaan villejä

sinivatukkapensaita, piikkejä ja yhteen kietoutuneita ohdakekimppuja.

Silloin se mies, joka asteli eellimmäisenä, sivalsi esiin miekkansa ja

kääntyi ympäri; Brangien riensi turvaa etsien toisen orjan puoleen;

hänkin seisoi paljastettu miekka kädessään ja sanoi:

"Neito, meidän täytyy tappaa sinut."

Brangien vaipui polvilleen ruohikkoon ja hänen käsivartensa kohosivat

torjuvina miekankärkiä kohti. Hän rukoili armoa niin säälittävällä ja

hellällä äänellä, että orjat ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan ja

sanoivat:

"Neito, jos kerran kuningatar Isolde, sinun valtiattaresi ja meidän,

tahtoo, että sinun pitää kuoleman, niin epäilemättä olet jollakin

tavoin suuresti rikkonut häntä vastaan."

Hän vastasi:

"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me

lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana

korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui

sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman

hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät,

siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo,

että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle

rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä

hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on

osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot

ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen

palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa,

ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"

Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen

siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan

ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat

koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen

reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden

eteen.

"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.

"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa

rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte

reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne

Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin

hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä

hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja

rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän

lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle

hänen kielensä."

"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien,

minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa

ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"

"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki;

samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet,

koska te niin käskitte!"

"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän

ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen,

ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään

lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte

häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän

teidät hehkuvilla hiilillä."

"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille

takaisin elävänä ja terveenä."

Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän

vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen

orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun

luo, johon Brangien oli sidottu:

"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne

teitä luokseen takaisin!"

Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia

pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen

eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät

kauan hellässä syleilyssä.