Lemmenkalkki.
Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin
ritareille, kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne
viiniin ja keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla
ja loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:
"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä
tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis
tämä pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei
ainoakaan silmä sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun
tulee hääyö ja se hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin
kaada tämä yrttiviini maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja
tyttärelleni Isoldelle, jotta he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä
huolta, tyttäreni, siitä, että he ja ainoastaan he saavat nauttia tätä
juomaa. Sillä sellainen on sen voima, että ne, jotka yhdessä juovat
siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla aisteillaan, kaikella
sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä ja kuolemassa."
Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.
Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta
mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän
huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa
hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo
muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan
lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui
hän. ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän,
ryöstäjä, Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet
kavaluudella pois äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes
suvainnut pitää häntä itse; ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista
yli aaltojen vihollisen maahan. "Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi
hän, "kirottu olkoon meri, joka minua kantaa. Mieluummin olisin
tahtonut kuolla syntymämaassani, kuin elää siellä etäällä!..." Eräänä
päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja purjeet riippuivat veltoissa
laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi ankkuroida erään saaren
rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren näköön lähtivät nuo sata
Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin jaloittelemaan. Ainoastaan
Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon kanssa. Tristan tuli
kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen sydäntään. Kun aurinko
heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he juomista. Tyttönen
etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän vihdoin keksi sen
pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin haltuun. "Olen
löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei ollut: se
oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa, kuoleman
onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen valtiattarelleen.
Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille, joka
tyhjensi sen.
Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä
tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään
melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan
perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:
"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu
se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te,
Tristan, olette juoneet itsellenne kuoleman!"
Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta
Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut
juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen
kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen
ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan
ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine,
te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin
itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä, mutta
hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo
ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka
niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan
ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä
ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut!
Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä
poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."
Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö
hän ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä
eikä voinut, ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä
tuskallisempi kuin viha.
Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli
vielä levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli
matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he
työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät
toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti;
onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä
onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta
väristen.
Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella,
jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:
"Astukaa sisään, herra."
"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi?
Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne, jonka
tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja
valtarouvanaan?"
Isolde vastasi:
"Ei niin, sinä tiedät, että sinä olet minun herrani ja mestarini. Sinä
tiedät, että sinun voimasi vallitsee minua ja että olen sinun orjasi.
Voi, miksi virvoittelinkaan eloon haavoittuneen laulajan! Miksi en
antanut hirviön tappajan menehtyä rämeikön ruohoihin! Miksi en
suunnannut hänen sydämeensä jo kohotetun miekkani iskua, kun hän
turvattomana kylvyssä virui! Voi minua raukkaa, en tiennyt silloin
sitä, mitä nyt tiedän!"
"Isolde, mitä tiedätte siis nyt? Mikä teitä siis vaivaa?"
"Oh, kaikki, mitä tiedän, vaivaa minua, ja kaikki, mitä näen. Taivas
vaivaa minua ja tämä meri ja oma ruumiini ja koko elämäni."
Hän laski kätensä Tristanin olkapäälle; kyyneleet himmensivät hänen
silmäinsä sädehtelyn, hänen huulensa vapisivat. Tristan kysyi
toistamiseen:
"Ystävä, mikä teitä siis vaivaa?"
Hän vastasi:
"Rakkauteni teihin." Silloin Tristan painoi huulensa hänen huulilleen.
Mutta heidän näin ensi kertaa nauttiessaan rakkauden riemua Brangien,
joka väijyi heitä, päästi suuren huudon ja käsivarret levällään, kasvot
kyynelissä kylpien heittäytyi heidän jalkoihinsa:
"Onnettomat, pysähtykää ja palatkaa tieltänne, jos vielä voitte! Mutta
ei! Sillä tiellä ei ole paluuta: jo vetää teitä puoleensa rakkauden
voima, eikä koskaan enää ole teillä oleva riemua ilman tuskaa.
Yrttiviini vaikuttaa teissä, rakkauden juoma, jonka äitinne, Isolde,
oli uskonut haltuuni. Ainoastaan kuningas Markin piti juoda siitä
yhdessä teidän kanssanne; mutta Vihollinen on pitänyt meitä kaikkia
kolmea pilkkanaan, ja te olettekin tyhjentäneet lumotun pikarin. Ystävä
Tristan ja ystävä Isolde, rangaistukseksi siitä huonosta huolenpidosta,
johon olen tehnyt itseni syypääksi, luovutan teille ruumiini ja
elämäni; sillä minun rikokseni vuoksi olette tyhjentäneet kirotun
kalkin ja juoneet siitä itsellenne rakkauden ja kuoleman!"
Rakastavaiset syleilivät toisiaan; heidän kauniit ruumiinsa värisivät
lemmenhimoa ja elämää. Tristan sanoi:
"Tulkoon siis kuolema!"
Ja iltahämärän laskiessa, keinuvan purren kantaessa heitä yhä
lähemmäksi kuningas Markin maata, he, ijäksi yhdistetyt, antautuivat
rakkauteen.