III.

Kauniin Kultakutrin etsintä.

Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat

maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä

vihalla Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että

kuningas häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän

nimensäkin: Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua

Andret oli samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin

tietäen, että kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa

perinnöksi Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja

kaikenlaisilla valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja

Tristania vastaan.

"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit;

"mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden

vetää siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo

sinään tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein

kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi

ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista,

sanotaan. Ja mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta

haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli

haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu ja

vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen. Huomaatteko,

mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen noitakeinoillaan!

Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne joutuvat loihtijan

käsiin!"

He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on

paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden

voimalla voi toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään

loihduilla. Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia

ottamaan puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi

hänelle rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he

kaikki linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan.

Kuningas tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas

sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen

vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää

sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi

hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien

toivomukseen, ellei, niin jättäisi hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan

rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan

määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän

antaisi lopullisen vastineensa.

Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja

surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton

kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta

ainoastaan teeskennellä?"

Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi

kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne

äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut

pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon

säde.

Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:

"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni

puolison, jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."

"Tietenkin tahdomme tehdä sen, jalo herra; kuka on siis se, jonka

olette valinnut?"

"Olen valinnut sen, jolle tämä kultahius kuuluu, ja tietäkää, että

ketään muuta en ota vaimokseni."

"Ja mistä päin maailmaa, jalo herra, olette saanut tämän kultahiuksen?

Kuka on sen teille tuonut? Ja mistä maasta?"

"Olen saanut sen, jalot herrat, kauniilta Kultakutrilta; kaksi kyyhkyä

on sen minulle tuonut; ne tietävät, mistä maasta se on kotoisin."

Paroonit ymmärsivät nyt, että heitä oli vedetty nenästä ja petetty. He

katselivat kiukustuneina Tristania: sillä he epäilivät hänen neuvoneen

kuninkaalle tämän juonen. Mutta tarkastellessaan kultahiusta muisti

Tristan Isolde Vaaleahiuksen. Hän hymyili ja puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, te menettelette hyvin väärin; ettekö huomaa, että

näiden herrojen epäilyt ovat minulle häpeäksi? Mutta turhaan olette

keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja

tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että

minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa

tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno,

paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi. Ja jotta teidän parooninne

uskoisivat, että rakastan teitä vilpittömällä rakkaudella, annan siitä

takuuksi seuraavan valan: joko olen kuoleva tässä yrityksessä tai

sitten tuon tähän Tintagelin linnaan tuon vaaleakiharaisen

kuningattaren."

Hän varusti itselleen kauniin laivan, jonka hän sälytti juustolla,

viinillä, hunajalla ja kaikenlaisella herkullisella tavaralla.

Miehistökseen hän valitsi paitsi Gorvenalia sata ylhäissäätyistä

nuorukaista, jotka kuuluivat maan rohkeimpiin, ja puetti heidät

naurettavan paksuihin villamekkoihin ja karkeakarvaisiin kaapuihin,

joten he kaikki näyttivät kauppiailta; mutta laivan kannen alla oli

kätkössä komeita purppuraisia ja kultaompeleisia pukuja, jollaiset

sopivat mahtavan kuninkaan lähettiläille.

Kun laiva oli päässyt ulos satamasta, kysyi perämies:

"Jalo herra, mitä maata kohti käännämme purjeemme?"

"Ystäväiseni, purjehdi Irlantia kohti, suoraan Weisefortin satamaan."

Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman

jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia

laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin

seipäisiin. Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon

vaaralliseen maahan.

Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen

toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla

tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat

kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät

osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi

Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä

yritykseensä.

Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin kauhistuttavan

karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen huudoksi.

Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen ääntävän niin

hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui luokseen

ohikulkevan naisen:

"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken

kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."

"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs

eläin, joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se

ulos luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi

mennä siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle

hirmueläimelle on annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on

saanut saaliin kynsiinsä, nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä

ajassa ennätä lukea edes yhtä isämeitää."

"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta

sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se

taistelussa?"

"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta varmaa

ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota temppua;

sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että hän

antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön;

mutta hirviö on niellyt ne kaikki."

Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän

asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean

sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta

satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut

näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen

oli hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä,

jotka lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä

kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä

heistä punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti

nurin hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:

"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"

Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.

Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin

hehkuvat hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat,

jalopeuran kynnet, käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen

ruumis.

Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että

hepo, vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin

keihäs kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho

esiin kalpansa, kohotti sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen

päähän, mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo

tunsi itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen

auki. Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja

iski petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa

sekin: hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi

sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä:

Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen

hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn Tristan

työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne kokonaan

ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran päästi

lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen

paikkaan.

Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän

savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta

suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta

lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa lämmöstä

ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen reunalla

kasvavaan korkeaan ruohistoon.

Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli

retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan

maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli

suuri pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka

aamu asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni

heti, kun vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän

neljän kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin

jälessä. Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun

haarniskan ja oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin

kuolleena. Hän leikkasi irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati

häneltä sitä kaunista palkintoa, mikä oli luvattu.

Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen

kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen

juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin,

koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti saava

voittonsa lunnaan.

Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi

tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta

seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos,

otti mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja

kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme

ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi

Isolde omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka

siitä oli kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi

päättömän hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu

Irlannin mallin mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut

lohikäärmeen; mutta oliko hän enää elossa?

Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien

suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis

nosti hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon.

Siellä Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa

muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi

lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin

kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja sanoi

hänelle:

"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen

voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut

siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen.

Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen

puheensa mitättömäksi?"

"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta

varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen

voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin

ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin

kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä

varten kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde

Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen

ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen

katseensa pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne

sangen kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin

saapa kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo

lämmin vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja

muistaessaan, että hän todellakin nyt oli voittanut itselleen

kuningatar Kultakutrin, alkoi hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi

itsekseen: "Minkähäntähden tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan

tehnyt jotakin sopimatonta? Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä

palveluksista, joita nuoren tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä

hän nauroi siksi, että olen unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät

aseensa."

Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä",

ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja

kevyt, todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo

on kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen

terän esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi.

Mutta hän näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille

katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli

katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä,

tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää

siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä

teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä

saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.

Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta

miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi:

"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni

murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"

Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli

hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas kuin

ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:

"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi

pitkiltä katumuksilta, kuuntele minua ensin. Kuninkaantytär, tiedä

siis, että sinulla ei ole ainoastaan valta, vaan myös oikeus tappaa

minut. Niin, sinulla on oikeus ottaa henkeni, koska kaksi kertaa olet

sen pelastanut ja lahjoittanut minulle takaisin. Ensimäisen kerran se

tapahtui tässä tuonoin: minä olin se haavoittunut laulaja, jonka sinä

pelastit karkoittamalla hänen ruumiistaan Morholtin myrkytetyn keihään

vihat. Älä punastu, neito, sitä, että paransit nuo haavat: enkö ollut

saanut niitä rehellisessä taistelussa? Tapoinko ehkä Morholtin

petoksella? Eikö hän ollut vaatinut minua taisteluun? Eikö minun

täytynyt puolustaa ruumistani? Toisen kerran pelastit minut, kun kävit

noutamassa minut pois suosta. Oi, neito, sinun vuoksesi lähdin

taistelemaan lohikäärmettä vastaan... Mutta jättäkäämme nämä asiat:

tahdoin vain todistaa sinulle, että koska kaksi kertaa olet vapahtanut

minut kuoleman kourista, sinulla on oikeus ottaa henkeni. Tapa minut

siis, jos luulet sillä saavuttavasi ylistystä ja kunniaa. Varmastikin

sinulle, levätessäsi uljaan voutisi sylissä, on mieluista muistella

haavoitettua vierastasi, joka oli pannut elämänsä alttiiksi

voittaakseen sinut ja jonka sinä suojattomana tapoit kylvyssä."

Isolde huudahti:

"Kuulenpa ihmeellisiä puheita. Minkätähden Morholtin murhaaja tahtoi

voittaa minut? Ah niin, epäilemättä siksi, että Morholt muinoin yritti

ryöstää laivalleen joukon Cornwallin tyttäriä ja sinä siis vuorostasi

vannoit kostoksi siitä vieväsi orjaksesi sen, joka Morholtille oli

rakkain neitojen joukossa..."

"Ei, kuninkaantytär, asian laita ei ole niin", sanoi Tristan. "Mutta

eräänä päivänä lensi kaksi kyyhkyä Tintageliin tuoden sinne yhden

kultaisista hiuksistasi. Luulin, että ne tulivat tuomaan minulle rauhan

ja rakkauden sanomaa. Sentähden uskalsin uhmata hirviötä ja sen

myrkkyhampaita. Näetkö, tässä on tuo hius vyöni kultalankojen väliin

punottuna; kultalankojen hohto on sammunut, mutta kultahius ei ole

himmennyt."

Isolde heitti pois suuren miekan ja otti käteensä Tristanin vyön. Hän

näki siinä kultahiuksen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömiin

mietteisiin; sitten hän suuteli vierastaan suulle rauhan merkiksi ja

puetti hänet komeisiin vaatteisiin.

Sinä päivänä, jolloin paroonien piti kokoontua, lähetti Tristan salaa

laivalleen Periniksen, Isolden palvelijan, pyytämään tovereitaan

lähtemään hoviin, ja sellaisissa puvuissa, jotka soveltuivat mahtavan

kuninkaan sanansaattajille. Gorvenal ja nuo sata ritaria, jotka jo

neljä päivää olivat olleet epätoivoissaan Tristanin katoamisesta,

ilostuivat suuresti tämän uutisen saatuaan.

He astuivat yksitellen sisälle saliin, jossa jo oli koolla lukematon

joukko Irlannin parooneja, ja istuutuivat pitkään jonoon samalle

riville, ja säteilevät jalokivikirjailut peittivät heidän komeat,

punasilkkiset ja purppuraiset pukunsa päästä kantapäähän. Irlantilaiset

sanoivat toinen toisilleen: "Keitä ovat nämä mahtavat ja ylhäiset

herrat? Kuka tuntee heidät? Katsokaa noita ylellisen-hienoja,

sopulinnahalla ja kultaompeluksella koristeltuja viittoja! Katsokaa,

miten miekkojen kahvoissa ja turkisten soljissa kimaltelee rubiineja,

vuoritimantteja, ametisteja ja paljon sellaisiakin jalokiviä, joiden

nimeä emme edes tiedä! Onko koskaan vielä nähty sellaista komeutta?

Mistä tulevatkaan nämä ritarit? Kenelle he kuuluvat?" Mutta nuo sata

ritaria vaikenivat, eivätkä liikahtaneet istuimiltaan ketään tulijaa

tervehtiäkseen.

Kun Irlannin kuningas oli istuutunut korukatoksensa alle, astui

maavouti esiin näyttääkseen toteen vierasmiesten avulla, että hän oli

tappanut hirviön ja että Isolde siis kuului hänelle. Silloin Isolde

kumarsi syvään isänsä edessä ja sanoi:

"Kuningas, täällä on eräs, joka väittää näyttävänsä toteen, että teidän

voutinne on valehtelija ja petturi. Tälle miehelle, joka on heti valmis

taistelulla todistamaan itsensä siksi, joka on vapauttanut maamme

lohikäärmeen hirmuvallasta, ja puolustamaan tytärtänne joutamasta

pelkurin puolisoksi, luvatkaa antaa anteeksi kaikki hänen entiset

rikoksensa, kuinka suuria ne sitten olivatkin, ja luvatkaa solmia hänen

kanssaan rauhan ja sovinnon liitto."

Kuningas jäi miettimään, viivytellen vastaustaan. Mutta paroonit

huusivat yhteen ääneen:

"Myöntykää, sire! Myöntykää!"

Kuningas sanoi:

"Minä myönnyn siihen!"

Mutta Isolde polvistui hänen jalkojensa juureen:

"Isä, antakaa minulle ensin rauhan ja rakkauden suudelma vakuudeksi ja

merkiksi siitä, että suotte sen myös sille miehelle, josta puhuin!"

Kun hän oli saanut suudelman, meni hän hakemaan Tristania ja johdatti

hänet kädestä kokoontuneiden keskelle. Hänet nähdessään nuo sata

ritaria nousivat kuin yksi mies seisomaan, tervehtivät häntä kädet

ristissä rinnan päällä ja järjestäytyivät kunniavahdiksi hänen

ympärilleen, ja irlantilaiset huomasivat siitä, että hän oli heidän

herransa. Mutta useat tunsivat hänet silloin ja nousi suuri huuto ja

hälinä:

"Hän on Tristan Loonnois'lainen, hän on Morholtin murhaaja!" Paljaat

säilät välähtivät ja raivoisat huudot toistivat toistamistaan: "Hän

kuolkoon! Hän kuolkoon!"

Mutta Isolde huudahti:

"Kuningas, suutele tätä miestä suulle, niinkuin olet luvannut!"

Kuningas suuteli häntä suulle ja äänet vaimentuivat.

Silloin Tristan näytti lohikäärmeen kielen sekä vaati voutia taisteluun

kanssaan, johon vaatimukseen tämä ei uskaltanut suostua, vaan tunnusti

rikoksensa. Sitten Tristan puhui seuraavasti:

"Jalot herrat, olen tappanut Morholtin, mutta olen tullut meren yli

tarjoamaan teille rauhaa ja sovitusta. Sovittaakseni tihutyöni olen

antautunut kuolemanvaaraan ja olen vapauttanut teidät hirviöstä ja

täten voittanut itselleni Isolde Vaaleahiuksen, ihanaisen. Koska kerran

olen hänet voittanut, olen vievä hänet mukanani laivallani. Mutta jotta

tästä lähin Irlannin ja Cornwallin maiden välillä vallitsisi rakkaus

eikä viha, niin, se tietkää, kuningas Mark, minun rakas herrani, on

naiva hänet. Näette tässä sata ylhäissäätyistä ritaria, jotka kaikki

ovat valmiit pyhimysten luiden kautta vannomaan, että kuningas Mark

anoo teiltä rauhaa ja rakkautta ja että hänen korkein toivonsa on saada

kunnioittaa Isoldea rakkaana puolisonaan ja että kaikki Cornwallin

miehet tulevat palvelemaan häntä valtarouvanaan ja kuningattarenaan."

Kuningas tarttui Isolden käteen ja kysyi Tristanilta, veisikö tämä

hänet uskollisesti herralleen. Sadan ritarinsa ja kaikkien Irlannin

paroonien kuullen Tristan vannoi sen. Isolde Vaaleahius värisi häpeästä

ja tuskasta. Näin siis Tristan, voitettuaan hänet, hylkäsi hänet; tuo

kaunis tarina kultaisesta hiuksesta oli ainoastaan valhetta ja hän oli

päättänyt luovuttaa hänet toiselle. Mutta kuningas laski Isolden oikean

käden Tristanin oikeaan käteen ja Tristan tarttui siihen merkiksi, että

hän otti hänet haltuunsa kuningas Markin nimiin.

Täten siis päättyi kultakutrisen kuningattaren etsintä, johon Tristan

oli ryhtynyt rakkaudesta kuningas Markiin ja jonka hän suoritti

voimalla ja kavaluudella.