Irlannin Morholt.
Kun Tristan saapui sinne, olivat Mark ja kaikki hänen parooninsa
suuressa ahdistuksessa. Sillä Irlannin kuningas oli varustanut häntä
vastaan suuren laivaston, jonka määrä oli tyystin hävittää Cornwall,
siinä tapauksessa, että Mark edelleenkin kieltäytyisi, kuten hän jo
oli tehnyt viisitoista vuotta, suorittamasta sitä veroa, jonka hänen
esi-isänsä muinoin olivat maksaneet. Mutta tietäkää siis, että
muinaisten sopimusten mukaan irlantilaisilla oli oikeus kantaa
Cornwallin maasta ensimäisenä vuonna kolmesataa naulaa kuparia, toisena
vuonna kolmesataa naulaa hienoa hopeaa ja kolmantena vuonna kolmesataa
naulaa kultaa. Mutta kun tuli neljäs vuosi, piti hänen saada
lunnaakseen kolmesataa nuorta poikaa ja kolmesataa nuorta tyttöä,
kaikki viidentoista-vuotisia, jotka arvanheitolla piti valittaman
Cornwallin vanhimmista suvuista. Sinä vuonna oli Irlannin kuningas
lähettänyt Tintageliin sanansaattajakseen jättiläisritarin nimeltä
Morholt, jonka sisaren hän oli nainut ja jota ei vielä kukaan koskaan
ollut voittanut taistelussa. Mutta kuningas Mark oli suljetulla
sinetillä varustetulla kirjeellä antanut tästä tiedon ympäri maata ja
kutsunut kokoon hovin ja kaikki paroonit neuvotellakseen heidän
kanssaan asiasta.
Määräpäivänä, kun kaikki paroonit olivat kokoontuneet palatsin
holvisaliin ja kuningas Mark itse istuutunut korukatoksensa alle, puhui
heille Morholt seuraavasti:
"Kuningas Mark, kuule vielä viimeinen kerta Irlannin kuninkaan,
minun herrani, lähettämä sana. Hän pyytää sinua vihdoinkin maksamaan
sen veron, jonka olet hänelle velkaa. Ja koska olet niin kauan
niskoitellut, vaatii hän sinua vielä tänä päivänä luovuttamaan
minulle kolmesataa nuorta poikaa ja saman verran tyttöjä, kaikki
viidentoistavuotisia, jotka arvanheitolla pitää valittaman Cornwallin
suvuista. Laivani, jonka näette lepäävän tuolla Tintagelin satamassa
ankkuroituna, on kuljettava heidät, meidän luoksemme orjuuteen.
Kuitenkin, jos joku -- lukuunottamatta sinua itseäsi, kuningas Mark,
niinkuin hyvä tapa vaatii -- jos joku parooneistasi tahtoo taistelulla
osoittaa, että Irlannin kuningas kantaa tämän veron vastoin oikeutta,
niin otan vastaan hänen haasteensa. Kuka teistä, Cornwallin ritarit,
tahtoo kamppailla maansa vapauden puolesta?"
Paroonit silmäilivät salavihkaa toinen toisiaan ja painoivat päänsä
alas. Mikä ajatteli itsekseen näin: "Onneton poika, katso toki Irlannin
Morholtin vartta: hän on väkevämpi kuin neljä vahvaa miestä. Katso
hänen miekkaansa: etkö tiedä, että niinkuin noiduttu on se listinyt
urhojen päitä niinä vuosina, jolloin hän on valvonut kuninkaan saatavia
hänen vasallimaissaan? Kuolemaako siis etsit? Miksi kiusata Jumalaa?"
Mikä tuumi tähän tapaan: "Sitä vartenko siis olen kasvattanut teidät,
rakkaat poikani, että joutuisitte orjan tehtäviä toimittamaan, ja
teidät, rakkaat tyttäreni, että saisitte ilotytön kohtalon? Mutta
kuolemani ei teitä siitä pelastaisi." Ja kaikki vaikenivat.
Morholt jatkoi:
"Kuka teistä, Cornwallin ritarit, tahtoo ottaa vastaan
taisteluhaasteeni? Tarjoan hänelle erinomaisen kunniakkaan tilaisuuden.
Kolmen päivän merimatkan päässä täältä, Tintagelin selällä, on
Pyhän-Simsonin saari. Siellä kamppailkaamme kahden, teidän ritarinne ja
minä, ja joka sellaiseen taisteluun ryhtyy, niittää mainetta ja
ylistystä koko heimolleen."
He vaikenivat yhä ja Morholt oli niinkuin jahtihaukka, joka
pikkulintujen kanssa suljetaan samaan häkkiin: kaikki vaikenevat, kun
se työntyy sisään.
Kolmannen kerran vielä puhui Morholt:
"No niin, kauniit Cornwallin ritarit, olkoon menneeksi; koskapa
tämä menettelytapa teistä on kunniakkaampi: heittäkää siis arpaa
lapsistanne, jotta minä saan viedä heidät mukanani! Mutta enpä olisi
luullut, että tämä maa oli pelkkäin orjain asuma!"
Silloin Tristan polvistui kuningas Markin jalkojen juureen ja sanoi:
"Herra kuningas, jos suvaitsette lahjoittaa minulle tämän kunnian, niin
minä lähden taisteluun."
Turhaan koetti kuningas Mark käännyttää hänen mieltään. Hän oli vielä
niin nuori ritari; mitä hyödyttäisi hänen rohkeutensa? Mutta Tristan
antoi otteluvaatimuksen Morholtille ja Morholt suostui siihen.
Määräpäivänä antoi Tristan asestaa itsensä tuota suurta tapausta
varten. Hän pukeutui rautapaitaan ja välkkyväteräksiseen kypärään.
Kaikki paroonit itkivät, säälien urhoa ja häveten itseään. "Oi Tristan,
sinä parooneista uljain ja nuorisoparvesta kaunein, miksi en minä
mieluummin sinun sijastasi ryhtynyt tähän taisteluun?", ajattelivat he
itsekseen. "Minun kuolemani tuottaisi vähemmän surua tämän maan
päälle!..." Kellot soivat ja kaikki sekä aateliset että halpasäätyiset,
vanhukset, lapset ja vaimot saattoivat Tristania itkien ja rukoillen
rannalle. He toivoivat vielä, sillä toivo ihmissydämessä elää
heikostakin ravinnosta.
Tristan nousi yksin laivaan ja lähti purjehtimaan Pyhän-Simsonin saarta
kohti. Mutta Morholt oli levittänyt mastoonsa kauniin purppurapurjeen
ja hän saapui saarelle ensimäisenä. Hän sitoi laivansa kiinni rantaan,
jota vastoin Tristan päästyään vuorostaan maihin potkaisi omansa
takaisin merelle.
"Vasalli, mitä sinä teetkään?", sanoi Morholt, "ja minkätähden et ole
kiinnittänyt laivaasi touvilla, niinkuin minäkin?"
"Vasalli, mitä se hyödyttäisi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen
meistä palaa elävänä täältä; eikö yksi pursi riitä hänelle?"
Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun
loukkaavilla puheilla.
Kukaan ei nähnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli
ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin
taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja
Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa
eteen, nauroivat. Vihdoin päivän neljännellä tunnilla nähtiin kaukana
merellä purppurainen purje; irlantilaisen pursi lähti liukumaan
saaresta ja tuskan ja valituksen huudot täyttivät ilman: "Morholt!
Morholt!" Mutta kun laivan hahmo vähitellen suurentui, niin nosti
aallon harja äkkiä taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan;
molemmissa nyrkeissään puristi hän miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi
rannalle ja hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan
suudellessa hänen rauta-anturoitaan:
"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on
katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää
mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!"
Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tietä heiluttivat
vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreitä oksia käsissään, ja
kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot,
torvet ja pasuunat pauhasivat niin, etteivät ne siten vielä koskaan
olleet Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui
linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi
esiin hänen haavoistaan.
Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin
Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin
satamaan ja kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen
sisarensa kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius,
kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin
nouseva aamunkoi. Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet
tervetulleeksi, ja jos hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen,
sillä he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät
haavoittuneet melkeinpä kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän
loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkellä poimitut ruohot ja
lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan
käärittynä ja kappale vihollisen säilää vieläkin kallossaan. Isolde
Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen miekanterän irti ja kätki sen
norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyhäinjäännöksen. Sitten he,
äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ääreen ja alkoivat
vuoron perään esittää naisten valitusvirttä laulaen vainajan
yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja uudestaan saman
kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen oppi Isolde
Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.
Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin
hänen haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt
häntä myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja
vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan.
Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen
läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi
kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka
vielä viipyivät hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa
voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen
yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän
makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki
minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen
pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman
elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne, minun
on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja
sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan
ajeltavaksi... Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan?
Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä
kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä
harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."
Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin
suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut
airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa
vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät
kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla?
Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan
kannelta mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin
käsin työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri
vei hänet tietymättömille teille.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin
leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä
lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet
rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet
heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri
soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen
säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä
liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he
aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto
kuului myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti
Autuaitten Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He
alkoivat soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää
olentoa näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä
lähemmäksi he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se
vaikeni kokonaan, ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin
kädet vaipuneet hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat
hänet mukaansa ja palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon
armorikkaan valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää
hänet henkiin.
Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi
kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin,
taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta
hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin kuolemaa.
Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen virkosi
tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet surman
suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän nopeasti
ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa kiertävä
laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän
oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat
anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä
uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin
saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen
piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän kuluttua Isolde Kultakutri
oli saanut hänet jo melkein kokonaan terveeksi ja kun hänen
norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa nuoruutta ja
kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja ilmestyi
taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä kuningas Markin
eteen.