I.

Tristanin lapsuuden-aika.

Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja

kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis,

kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen

toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Muinaisina aikoina hallitsi kuningas Mark Cornwallin maata. Saatuaan

tietää, että hänen vihollisensa ahdistivat häntä, lähti Rivalin,

Loonnois'n kuningas, viemään hänelle apua meren yli. Hän palveli häntä

mielellä ja miekalla, aivankuin joku vasalli, niin urhoollisesti, että

kuningas Mark palkinnoksi antoi hänelle kauniin Valkokukan, sisarensa,

jota kuningas Rivalia rakasti sanoin kertomattomalla rakkaudella.

Hän otti hänet vaimoksensa Tintagelin kappelissa. Mutta tuskin oli hän

nainut hänet, kun sanoma saapui, että hänen vanha vihollisensa herttua

Morgan oli hyökännyt Loonnois'n maahan ja hävitti siellä paraillaan

hänen linnojaan, peltojaan ja kaupunkejaan. Rivalin laittoi laivansa

kiireesti lähtökuntoon ja levitti purjeensa kaukaista kotimaataan

kohti, vieden mukanaan Valkokukan, joka oli raskaana. Hän laski maihin

Kanoel-nimisen linnansa luona ja uskoi kuningattaren marski Rohaltin

haltuun, jota yleensä hänen uskollisuutensa vuoksi nimitettiin Rohalt

Sanan-Pitäjäksi; sitten Rivalin, koottuaan parooninsa, lähti sotaan.

Valkokukka odotti häntä kauan. Voi poloista! Rivalin ei ollut koskaan

palaava. Eräänä päivänä kuningatar sai kuulla, että herttua Morgan oli

tappanut hänet kavaluudella. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään; ei

ainoata huutoa, ei valitusta päässyt hänen huuliltaan, mutta hänen

jäsenensä kävivät heikoiksi ja voimattomiksi; hänen sielunsa sai

kiihkeän halun irtautua ruumiista. Rohalt yritti lohduttaa häntä:

"Kuningatar", sanoi hän, "ei hyödytä mitään lisätä surua surun päälle;

eikö kaikkien, jotka syntyvät, ole kuoltava! Ottakoon Jumala haltuunsa

kuolleet ja varjelkoon eläviä!..."

Mutta Valkokukka ei tahtonut häntä kuunnella. Kolme päivää hän vielä

jaksoi olla yhtymättä rakastettuun herraansa. Neljäntenä hän synnytti

maailmaan pojan, ja nostaen hänet käsivarsilleen sanoi hän:

"Poika, kauan olen toivonut saada nähdä sinua; ja nyt näen edessäni

kauneimman olennon, mitä nainen koskaan on kantanut. Surussa saavuin

tänne, surussa synnytin sinut, surullinen on ensimäinen juhla, jonka

sinulle valmistan. Ja koska näin siis olet tullut maailmaan surun

kautta, niin olkoon nimesi Tristan." [Triste, surullinen (Suom.

huom.).]

Nämä sanat sanottuaan hän suuteli lasta, ja heti sen jälkeen heitti hän

henkensä.

Rohalt Sanan-Pitäjä otti orvon hoivaansa. Jo piirittivät herttua

Morganin miehet Kanoelin linnaakin; mahdotonta olisi ollut Rohaltin

kauan kestää. Sanotaanhan: "Uhkarohkeus ei ole sankaruutta". Rohaltin

täytyi antautua Morganin armoille. Mutta peläten, että Morgan surmaisi

Rivalinin pojan, antoi marski hänen käydä omasta lapsestaan sekä

kasvatti hänet omien poikiensa joukossa.

Kun Tristan oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja aika oli tullut

vieroittaa hänet naisten suojeluksesta, uskoi Rohalt hänet viisaan ja

hyvän knaapin, mestari Gorvenalin huostaan. Gorvenal perehdytti hänet

muutamassa vuodessa kaikkiin niihin taitoihin, jotka kuuluivat

paroonille. Hän opetti häntä käyttelemään keihästä, kalpaa, kilpeä ja

jousta, heittämään kivikiekkoa, ponnahtamaan yhdellä hyppäyksellä

leveimpienkin ojien yli; hän opetti häntä vihaamaan kaikkea valhetta ja

vilppiä, auttamaan heikkoja, pitämään sanansa; vielä lisäksi opetti

hän hänelle myös useita erilaisia laulutapoja, harpunsoittoa ja

metsästystaitoa; ja kun lapsi muiden nuorten knaappien kera lähti

ratsastamaan, istui hän ratsunsa selässä kuin valettu, niin että

hevonen, aseet ja hän itse muodostivat ikäänkuin vain yhden ainoan

ruumiin. Kaikki, jotka näkivät hänen jalon ryhtinsä ja ylevyytensä,

hänen leveät hartiansa ja hoikan vyötäryksensä, hänen väkevyytensä,

uskollisuutensa ja uljuutensa, ylistivät Rohaltia siitä, että hänellä

oli sellainen poika. Mutta Rohalt, joka muisteli Rivalinia ja

Valkokukkaa ja näki Tristanissa uudestaan ilmielävänä edessään heidän

nuoruutensa ja kauneutensa, rakasti häntä kuin omaa poikaansa ja

kunnioitti häntä salaa herranaan.

Mutta sitten tapahtui, että koko hänen ilonsa riistettiin häneltä pois,

kun norjalaiset kauppiaat, jotka olivat houkutelleet Tristanin

laivalleen, veivät hänet eräänä päivänä ryöstösaaliina mukanaan.

Turhaan rynnisteli Tristan pauloissaan kuin nuori, ansaan joutunut

susi, laivan täysin purjein kiidättäessä häntä tuntemattomia maita

kohti. Mutta tunnettu seikka on, ja kaikki merenkulkijat sen tietävät,

että meri ei mielellään kanna kavalia pursia eikä auta ryöstäjiä eikä

petoksenharjoittajia. Se yltyi raivoihinsa, peitti laivan kuohujensa

hämäriin ja piti sitä seitsemän päivää ja seitsemän yötä tuuliajolla.

Vihdoin näkivät merimiehet sumun halki häämöittävän edessään jyrkkinä

kallionseinäminä ja terävinä luotoina kohoavan rannan, jota vastaan

meri tahtoi musertaa heidän haahtensa. Silloin he katuivat: tietäen

että meren vihamielisyys heitä kohtaan johtui tuosta lapsesta, jonka he

onnettomuudekseen olivat kaapanneet, he päättivät vapauttaa hänet ja

laskivat veneen vesille päästääkseen hänet maihin. Heti asettuivatkin

tuulet ja aallot, taivas kirkastui, ja sill'aikaa kuin norjalaisten

laiva etääntyi ja katosi kaukaiselle taivaanrannalle, kantoivat

tyyntyneet ja hymyilevät laineet Tristanin venhon rannan hietikolle.

Suurella vaivalla hän kiipesi äyränteelle ja näki edessään autiona

kumpuilevan nummiseudun ja sen takana metsää silmänkantamattomiin.

Katkerasti valittaen hän siinä muisteli Gorvenalia, isäänsä Rohaltia ja

suloista Loonnois'n maata, kun äkkiä kaukainen jahtitorven törähdys ja

metsämiesten huudot saivat hänen sydämensä riemusta läikähtämään.

Kaunis hirvi syöksähti esiin metsän laidasta. Ja koiraparvi ja

metsästäjät ryntäsivät sen kintereillä torvien toitotuksen ja huutojen

kaikuessa. Mutta samassa olivatkin jo ajohurtat kiinni eläimessä, joka

muutaman askeleen päässä Tristanista horjahti ja kaatui. Eräs

metsästäjistä lopetti sen keihäällään. Riemutoitotusten kajahtaessa

metsämiehet kokoontuivat kehään saaliin ympärille, ja Tristan näki

hämmästyksekseen, miten ylin jahtimestari alkoi uurtaa leveää haavaa

hirven kaulaan, ikäänkuin hän olisi aikonut leikata sen poikki. Hän

huudahti:

"Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin

lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän

maan tapa?"

"Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun

toimituksessani ihmetyttää? Onpa kyllä tapa tällainen, ensin leikkaan

irti hirven pään, sitten paloittelen sen ruumiin neljään osaan, jotka

me kiinnitämme satulankaariimme ja viemme kuningas Markille, meidän

herrallemme. Näin me teemme, ja näin ovat tehneet ammoisista ajoista

alkaen kaikki Cornwallin miehet. Jos kuitenkin osaat jonkun

kiitettävämmän tavan, niin näytä se meille; ota tämä jahtipuukko, jalo

veljeni; otamme kernaasti sinulta oppia."

Tristan laskeutui polvilleen ja nylki hirven ensin, ennenkuin hän

rupesi sitä silpomaan, sitten hän paloitteli eläimen; sitten hän

erotteli erinäiset pienemmät osat, turvan, kielen ja sydänvaltimon.

Ja metsästäjät ja koirien ohjaajat, jotka hänen ylitseen kumartuneina

seurasivat hänen toimitustaan, katselivat häntä ihaillen.

"Ystävä", sanoi hänelle ylin jahtimestari, "nämä tavat ovat todellakin

kauniit; missä maassa olet ne oppinut? Ilmoita meille maasi ja nimesi!"

"Jalo herra, minua nimitetään Tristaniksi, ja nämä tavat olen oppinut

kotiseudullani, Loonnois'n maassa."

"Tristan", sanoi metsästäjä, "palkitkoon Jumala isääsi siitä, että hän

on antanut sinulle noin ylevän kasvatuksen. Varmaankin on hän hyvin

rikas ja mahtava parooni?"

Mutta Tristan, joka osasi taidolla sekä puhua että vaieta, vastasi

viekkaasti:

"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun

eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille

maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset

käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä

mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon

temppuja."

"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa

sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla

ei edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin

tahdot, ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän

herramme luo."

Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen,

kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka

ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti

hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun;

joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat

kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä

pikku-osia. Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua

kaksitellen riviin ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä

paikalla, mikä hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.

Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen,

kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi

niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita.

Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä,

korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä ja

sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat

tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista

kivilohkareista.

Tristan kysyi linnan nimeä.

"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."

"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki

sinun asujamesi!"

Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä

riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.

Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan

tornin juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin

portille heitä vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle

seikkailun menon, ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken

kaunista järjestystä, hyvin jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää

syvällistä metsästystaitoa. Mutta etenkin hän ihaili tuota kaunista

vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen silmänsä voineet irroittua

hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys hänen sydämeensä? Kuningas

kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä ymmärtää. Arvon herrat, hänen

oma verensä se oli, joka heltyi ja haastoi hänessä, sama rakkaus, jota

hän ennen oli tuntenut sisartaan Valkokukkaa kohtaan.

Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli

mestari alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun

harpun säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun

harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan

hänelle seuraavasti:

"Mestari, tämä laulu on kaikkein kauneimpia; sen ovat laatineet

muinaiset bretagnelaiset Graelentin lemmentarinan muistoksi ja

ylistykseksi. Sen sävel on suloinen ja suloiset ovat sen sanat.

Mestari, sinulla on oiva ääni, soita ja laula se hyvin!"

Gallialainen lauloi ja sitten vastasi:

"Lapsi, ymmärrätkö siis jotakin soittimien jalosta taidosta? Jos

Loonnois'n maan kauppiaat opettavat pojilleen myöskin harpun- ja

lyyransoittoa, niin nouse, tartu soittimeen ja näytä meille taitosi."

Tristan otti harpun ja lauloi niin kauniisti, että kaikki paroonit

tulivat liikutetuiksi sitä kuullessaan. Ja Mark ihaili suuresti tuota

harpunsoittajaa, joka oli kotoisin samasta Loonnois'n maasta, minne

Rivalin muinoin oli vienyt Valkokukan.

Laulun vaiettua ei kuningas pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.

"Poikani", sanoi hän vihdoin, "siunattu olkoon se mestari, joka sinua

on opettanut ja siunattu ollos sinä itse! Jumala rakastaa hyviä

laulajia. Heidän äänensä ja heidän harppunsa säveleet tunkevat ihmisten

sydämiin, herättävät heissä rakkaita muistoja ja saavat heidät

unohtamaan monen murheen ja monen pahantyön. Sinä olet tullut meidän

iloksemme tämän katon alle. Jää pitkäksi aikaa luokseni, ystävä!"

"Mielelläni olen palveleva teitä, sire", vastasi Tristan,

"harpunsoittajananne, metsämiehenänne ja vasallinanne."

Hän teki niinkuin oli sanonut ja heidän keskinäinen hellyytensä kasvoi

vain päivä päivältä kolmen vuoden aikana. Päivisin Tristan seurasi

Markia oikeudenkäyttöihin ja metsästysretkille, ja öisin hän,

nukkuessaan kuninkaallisessa huoneessa yhdessä hänen lähimpäin

suosikkiensa ja uskottujensa kanssa, viihdytti hänen mieltänsä

harpunsävelillä, silloin kun hän sattui olemaan surullinen. Paroonit

pitivät hänestä paljon ja etenkin oli hän vouti Dinas Lidanilaisen

sydäntä lähellä, niinkuin vast'edes kertomuksestamme tulemme

huomaamaan. Mutta hellemmin vielä kuin paroonit ja Dinas Lidanilainen

rakasti häntä kuningas itse. Heidän ystävyydestään huolimatta ei

Tristan kuitenkaan voinut olla kaipauksella muistelematta isäänsä

Rohaltia, mestari Gorvenalia ja suloista Loonnois'n maata.

Arvon herrat, ei sovi kertojan, joka tahtoo miellyttää kuulijoitaan,

ryhtyä liian pitkiin puheisiin. Tämän tarinan aihe on sitäpaitsi niin

kaunis ja moninainen, ettei se lisäyksiä kaipaa. Mainitsenpa siis vain

aivan lyhyesti, että Rohalt Sanan-Pitäjä kauan aikaa harhailtuaan maita

ja meriä vihdoinkin saapui Cornwallin maahan ja löysi Tristanin, ja

näyttäen kuninkaalle kallista muistokiveä, jonka tämä muinoin oli

antanut Valkokukalle häälahjaksi, hän puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, tämä on Tristan Loonnois'n maasta ja teidän sisarenne

poika, Valkokukan ja kuningas Rivalinin poika. Morganin herttua kantaa

vääryydellä valtikkaa hänen maassaan; on jo aika, että hän palaa

perintöoikeuksiinsa."

Mainitsenpa vielä lyhyesti, että Tristan, saatuaan enoltaan

ritarivarustukset, purjehti meren poikki Cornwallin laivoilla, teki

itsensä tunnetuksi isänsä vanhoille vasalleille, vaati taisteluun

Rivalinin murhaajan, surmasi hänet ja otti jälleen haltuunsa maan.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että kuningas Mark oli varmaankin

onneton ilman häntä, ja koska sydämen jalous aina oli määräävänä hänen

kaikissa edesottamisissaan, kutsui hän kokoon kreivinsä ja parooninsa

ia puhui heille seuraavasti:

"Loonnois'n ritarit, olen valloittanut takaisin tämän maan ja kostanut

kuningas Rivalinin kuoleman Jumalan ja teidän avullanne. Siten olen

antanut isälleni, mikä hänelle kuului. Mutta onpa vielä kaksi, Rohalt

ja kuningas Mark Cornwallin maasta, jotka ovat minua orpoa ja

harhailevaa lasta tukeneet ja joille minun myös tulee suoda isän nimi;

eikö minun siis myös heitä kohtaan tule täyttää pojan velvollisuudet?

Kaksi asiaa omistaa ylhäissäätyinen mies: maansa ja ruumiinsa. Siispä

luovutan Rohaltille, jonka näette tässä vierelläni, maani: isäni, se on

teidän ja teidän poikanne saakoon sen teidän jälkeenne. Kuningas

Markille luovutan ruumiini: jätän tämän maan, niin rakas kuin se

minulle onkin, ja lähden palvelemaan herraani Markia Cornwallin maahan.

Tällainen on tuumani; mutta te, Loonnois'n ritarit, olette uskottujani

ja neuvosmiehiäni, jos siis joku teistä tahtoo minua opastaa

toisenlaiseen päätökseen, niin nouskoon hän nyt ja puhukoon!"

Mutta kaikki paroonit ylistivät hänen päätöstään kyyneleet silmissä, ja

Tristan, ottaen ainoaksi matkatoverikseen Gorvenalin, hankkiutui

lähtemään kuningas Markin maahan.