he yhtämittaa hirvittävää saksalaista murrettaan. Nyt he sitäpaitsi
ovat alkaneet puheessaan venytellä sinne tänne, joka vaikuttaa, että se
on minulle miltei mahdotonta ymmärtää. Niinpä sanoi heistä nuorempi,
siis Leo Carsten, samalla kun hän kohotti samppanjalasinsa:
"'Juon pelin onnistumiseksi, vanha hallintoneuvos.'
"'Niin, kippis', vastasi tilanomistaja.
"Vähän sen jälkeen hän lisäsi:
"'Niin, nyt olemme sekoittaneet kortit hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen."
"Toinen lausunto, joka minua suuresti kummastutti, kuului:
"'Luulen, että hän tulee viheriäksi kiukusta, kun hän on taas kotona
Saksassa.'
"He eivät todellakaan nimenomaan maininneet prinssin nimeä, mutta
minulla oli se tunne, että he puhuivat hänestä koko ajan.
"Myöhemmin aterian aikana huomautti lihava mies kuinka oivallista oli
'ensin poimia vanhus, sitten nuori mies ja lopuksi kaunotar'.
"Kaikki tämä tuntuu minusta yhä enemmän ja enemmän salaperäiseltä.
"Kun herrat olivat lopettaneet aamiaisensa, antautuivat he puheisiin
kanssani. Erittäinkin nuori herra oli utelias. Olen saanut sen
vaikutelman, että hän juuri on todellinen päällikkö ja sehän on hyvin
luultavaa, koska hän on Leo Carsten.
"'Tähän aikaan vuodesta ei liene monta vierasta?' lausui hän.
"'Ei', vastasin minä, 'ei tavallisissa oloissa, mutta tänään kyllä
tulee, kun prinssi saapuu'.
"'Luuletteko niin', jatkoi hän. 'Voitteko te saada tilaa kaikille?'
"'Kyllä, niin toivomme.'
"'Me kai olemme ensimmäiset täällä?' lausui tilanomistaja.
"'Ette', vastasin, 'te olette toiset järjestyksessä'. 'Vai niin, ketä
on tullut ennen?' 'Eräs nuori saksalainen pari.' Vasta nyt heräsi Leo
Carstenin mielenkiinto. 'Mitä sanotte', virkkoi hän, 'nehän ovat
maanmiehiämme, mitä väkeä he ovat?' 'He ovat Münchenistä.'
"Molemmat itävaltalaiset tirkistivät kummastellen minua, ja lihavalta
herralta pääsi huudahdus: 'Johan nyt! Sehän on merkillistä.'
"'Niinkö arvelette?' kysyin. 'Mitä merkillistä siinä on?' 'Ei mitään,
minä vain ajattelin jotakin', vastasi hän. 'Mistä he viimeksi
saapuivat?' kysyi Leo Carsten. 'Kristianiasta aamujunassa. He ovat
asuneet hotelli Europassa.'
"'Vai niin, silloin täytyy heidän olla niitä', kuulin Leo Carstenin
mutisevan. Sitten hän kysäisi:
"'Tiedättekö heidän nimensä?'
"'Kyllä, sillä he ovat jo kirjoittaneet nimensä matkustajakirjaan.'
"'Tuokaa kirja tänne', huusi hän kärsimättömästi. Annoin hänelle
kirjan, mihin müncheniläinen herra oli kirjoittanut omansa ja sisarensa
nimen.
"Leo Carsten luki ja ojensi kirjan senjälkeen merkitsevin liikkein
vastapäätä istuvalle toverilleen.
"Senjälkeen he kysyivät minulta, tiesinkö, missä herrasväki nyt oli.
Sanoin, että he olivat ulkona kävelemässä. Molemmat miehet katsoivat
toisiinsa. 'Luuletko sinä?' kysyi toinen. 'Menisimmekö?' vastasi
toinen.
"Ja äkkiä molemmat nousivat ja ottivat hattunsa. Carsten pyysi minut
luokseen ja kysyi: 'Miten kauan siitä on, kun he lähtivät hotellista?'
'Kaksikymmentä minuuttia, luulisin.' 'Kulkivatko he nopeasti?'
"'Mitä vielä -- tavallisessa kävelytahdissa. Ei näyttänyt siltä, kuin
heillä olisi ollut kiire.'
"Kun hän oli saanut tietää kaiken tämän, antoi hän minulle runsaasti
juomarahoja ja sanoi:
"'Katsokaahan, me miltei luulemme että ne ovat wieniläisiä tuttaviamme.
Tahdomme päästä siitä selvyyteen. Mutta se on tuleva yllätyksenä,
käsittänette, ja senvuoksi ette saa puhua, että me olemme seuranneet
heitä.'
"Minä ymmärsin, kumarsin ja pistin rahat taskuuni.
"Senjälkeen lähtivät itävaltalaiset, kiiruusti kulkien samaa tietä kuin
molemmat müncheniläiset sisarukset. Ja nyt olen aivan yksin hotellissa.
Kuljen ympäri pitkin verantaa servietti kädessä ja haukottelen."
Neljäs ilmoitus:
"Itävaltalaisilla ei ollut tänään onnea. Neljännestunti sen jälkeen
kuin molemmat herrat olivat lähteneet hotellin verannalta, tulivat
müncheniläiset sisarukset takaisin toista tietä.
"He varustautuvat nyt tekemään kävelymatkan Krokklevenille. Kysyin
eivätkö he odottaisi, kunnes prinssi tulisi. Pantaisiin toimeen joukko
juhlallisuuksia, liputus ja muuta sellaista. Nuori nainen vastasi, että
hän mieluummin halusi nähdä prinssin Kuninkaan näköalapaikalla.
"Kysyin vielä eivätkö he halunneet saada seuraa. Täällä oli nimittäin
pari itävaltalaista, jotka myöskin ajattelivat tehdä tuon hankalan
vuoristomatkan. Mutta silloin vastasi herra Brenner nopeasti ja
varmasti:
"'Ehdottomasti emme. Me menemme mieluummin yksinämme.'
"Juuri nyt he valmistautuvat lähtemään."
Viides ilmoitus:
"Neiti Brenner ja hänen veljensä ovat nyt lähteneet Krokklevenille.
"Itävaltalaiset tulivat takaisin hotelliin hengästyneinä ja harmissaan
siitä, etteivät olleet tavanneet saksalaisia. Kerroin silloin, että
molemmat sisarukset äskettäin olivat olleet täällä, mutta menneet
taasen ulos.
"'Mihin?'
"'Krokklevenille!'
"'Jopas jotakin!' virkkoi sihteeri, alias Leo Carsten. 'Se oli
merkillistä.'
"Myöskin lihava herrasmies ilmaisi kummastuksensa.
"'Niin, silloin ei meillä ole muuta neuvoa, kuin seurata perässä',
sanoi hän. 'Milloin prinssi saapuu?'
"'Tunnin kuluttua.'
"'Se on hyvä. Silloin voimme olla siellä ylhäällä, kun hän tulee.'
"Neuvoin heitä ottamaan ratsuhevoset, ja he pitivät tätä ehdotusta
oivallisena. Kummastuksekseni he ottivat mukaansa suuren matkakirstun.
He sanoivat, että siinä oli ruokaa ja juomatavaroita, mutta en voi
käsittää, kuinka asian laita on. Kaikessa tapauksessa eivät he ole
saaneet näitä ruokatavaroita täältä hotellista... (Eikä täältäkään
ajatteli Asbjörn Krag.)
"Nyt ovat ratsuhevoset saapuneet ja he valmistautuvat retkelle. Kansaa
on jo alkanut saapua katsellakseen prinssin tuloa."
Kuudes ilmoitus:
"Aivan äsken naulattiin nähtäväksi ilmoitus, että prinssi on jättänyt
Krokklevenille aikomansa matkan sikseen. Tieto herättää monenmoista
tyytymättömyyttä. Kansa kääntyy kotiinpäin. En ole vielä nähnyt
itävaltalaisia enkä müncheniläisiä sisaruksia. Luultavasti he istuvat
parhaillaan Kuninkaan näköalapaikalla, kärsimättömästi odottaen
kuuluisan prinssin tuloa."
Sitten kului pitkä tovi, ennenkuin Asbjörn Kragin vakoilija soitti
uudelleen. Vasta myöhemmin iltapäivällä tuli seuraava puhelintieto:
"Itävaltalaiset ovat juuri nyt palanneet hotelliin. He ovat aivan
haltioissaan retkensä johdosta. Leo Carsten kysyi minulta, minkä vuoksi
prinssi ei ollut tullut. Voin vain viitata ilmoitukseen muutetusta
matkasuunnitelmasta.
"'No niin', sanoi hän, 'sehän on yhdentekevää. Meillä on ollut ihana
matka ilman prinssiäkin.'
"Itävaltalaiset ovat tilanneet joukon ruokaa, niin että heidän eväänsä
eivät näytä olleen niin suuret kuin olisi saattanut luulla heidän
matka-arkkuunsa katsoen. Matka-arkku on nyt kannettu ylös heidän
huoneeseensa. Kysyin heiltä olivatko he tavanneet müncheniläistä
herrasväkeä.
"Leo Carsten katsoi kummastuneena minuun.
"'Mitä te tarkoitatte?' kysyi hän. 'Müncheniläistä herrasväkeäkö?'
"'Niinpä kyllä', vastasin minä, 'herrathan menivät ulos tapaamaan neiti
Brenneriä ja hänen veljeään'.
"'Vai _heitä_ te tarkoititte', sanoi hän välinpitämättömästi.
'Luulimme, että tarkoititte joitakin meidän tuttaviamme. Emme
todellakaan ole heitä ajatelleet senjälkeen. Olemme tyytyneet
katselemaan näköalaa ja ihanaa luontoa. Emme ole heitä nähneet.'
"'Ettekö?' sanoin. 'Se on merkillistä.'
"'He ovat kenties matkustaneet', sanoi Leo Carsten.
"'Varmasti eivät', vastasin, 'he eivät edes ole tulleet takaisin
Krokklevenin retkeltä. Ja kuitenkin lähtivät he matkaan paljon ennen
teitä, herra.'
"'Olivatko hekin ratsain?'
"'Eivät, he menivät jalkaisin.'
"'Vai silleen. Silloin he ovat menneet metsään. Kaikessa tapauksessa
emme ole nähneet heitä!'
"Minä tulen tarjoilemaan päivällistä molemmille herroille."
-- -- --
Tietämättä itse oikein siihen syytä, tuli Asbjörn Krag hiukan
levottomaksi tämän puhelinkeskustelun jälkeen.
Minkä vuoksi olivat molemmat seikkailijat niin välinpitämättömiä siitä,
että prinssi oli muuttanut suunnitelmaansa, kun he kuitenkin olivat
tulleet hänen tähtensä?
Ja miksi he eivät olleet tavanneet müncheniläisiä sisaruksia?
Seuraava puhelinilmoitus tuli kuin pommi:
-- -- --
"Täällä on tapahtunut hirvittävä tapaus", huusi puhelimessa Asbjörn
Kragin vakoilija vapisevalla äänellä. "Müncheniläinen herrasväki on
tullut takaisin, mutta he ovat retkellään Kuninkaan näköalapaikalle
joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. Nuorta herra Brenneriä on
revolverinkuula haavoittanut toiseen jalkaan, ja hänen sisarensa on
vielä aivan mielettömänä kiihtymyksestä ja pelosta. Mutta kaikkein
merkillisintä on, että he vain hyvin vastenmielisesti tahtovat puhua
hyökkäyksestä ja että he ehdottomasti kieltäytyvät ilmoittamasta asiaa
poliisille."
"Millainen oli tapauksen kulku?" kysyi Asbjörn Krag.
"Minulla oli lyhyt keskustelu herra Brennerin kanssa. Hänen haavansa on
nyt sidottu eikä se ole paha, niin että hän voipi liikkua kutakuinkin
esteettömästi."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi seisoneensa yhdessä sisarensa kanssa Kuninkaan
näköalapaikalla, kun hyökkäys tapahtui. Kaikki tapahtui niin nopeasti,
että hän tuskin voi muistaa sitä. Kaksi tai kolme naamioitua miestä
hyökkäsi äkkiä esiin. Ne tarttuivat hänen sisareensa. Hän koetti
puolustaa sisartaan ja veti esiin revolverinsa, mutta ennenkuin hän oli
ennättänyt sitä käyttää, ampui toinen rosvoista laukauksen, niin että
hän kaatui selälleen. Hän oli saanut sen varman käsityksen, että
miehellä, joka ampui, ei ollut aikomusta tappaa, vaan ainoastaan
haavoittaa häntä, ettei hän olisi voinut tulla sisarellensa avuksi
tämän vaarallisessa tilanteessa.
"Toinen rosvoista otti neiti Rosan käsivarsilleen ja kantoi hänet alas
tielle. Siellä he ryöstivät häneltä kaikki arvoesineet, rahat,
sormukset ja muut kalleudet. Koko kohtaus kesti tuskin viisi minuuttia.
Niin pian kuin olivat ryöstäneet nuoren naisen, katosivat rosvot. Herra
Brenner oli lisäksi saanut tainnuttavan nyrkiniskun päähänsä. Kesti
hetkisen, ennenkuin hän taas tuli tuntoihinsa. Rosvoista ei silloin
näkynyt jälkeäkään. Herra Brenner väitti, ettei heillä ollut
ratsuhevosia."
Asbjörn Krag kysyi:
"Huomasitteko, oliko nuorella naisella teräslaukkunsa, kun hän tuli
takaisin hotelliin hyökkäyksen jälkeen?"
"Emme, teräslaukku oli varastettu. Siitä minä huomautin myöskin herra
Brennerille, ja hän tuntui hiukan kummastuneelta, että minä mainitsin
teräslaukusta.
"'Se ei ole arvokkainta', sanoi hän."
"Minkätähden hän ei tahdo ilmoittaa asiaa poliisille?"
"Sitä en tiedä. Hän sanoi, etteivät hän eikä hänen sisarensa halua
mitään rettelöitä, mutta hän matkustaa takaisin Kristianiaan niin pian
kuin mahdollista. Itävaltalaiset ovat jo lähteneet."
"Keitä luulette rosvojen olevan?" kysyi Asbjörn Krag.
"Itävaltalaisiako?"
"Niin", vastasi hänen vakoojansa, "he voivat tuskin olla keitään muita.
Rosvot olivat kertomuksesta päättäen hyvin puettuja. Mutta vaatteet,
parran väri ja moni muu seikka eivät sovellu yhteen. Mutta he ovat
luonnollisesti muuttaneet vaatteita."
"Niin, se on selvää. Matkalaukku --"
"Niinpä juuri, matkalaukku. Siinä ei luonnollisesti ole ollut ruokaa,
vaan tekopartoja, peruukkeja, vaatekappaleita ja sen sellaista."
"Luonnollisesti."
Viimeinen puhelinilmoitus:
"Juuri nyt matkustivat müncheniläiset sisarukset asemalle.
"Sekä herra että neiti -- erittäinkin neiti -- näyttivät hyvin
alakuloisilta. Neiti itki..."
XI.
ONTUVA SAKSALAINEN.
"Siis on tuo roisto Leo Carsten esittänyt kahtalaista osaa", ajatteli
Asbjörn Krag hiukan vavahtaen.
Aamulla oli tilanne ollut selvä hänelle. Hän oli aprikoinut seuraavaan
tapaan:
Oli suunniteltu murhayritys prinssiä vastaan.
Tämän murhayrityksen tulisi tehdyn suunnitelman mukaan tapahtua
Krokklevenillä prinssin käydessä siellä. Nuori, kaunis anarkisti Rosa
Brenner oli hänen kotimaansa keskuskomitean toimesta valittu tekemään
murha. Mutta hänen toverinsa eivät luottaneet häneen ja senvuoksi
olivat he lähettäneet nuo molemmat itävaltalaiset vakoilemaan häntä.
Tällä edellytyksellä oli Asbjörn Krag ryhtynyt toimenpiteisiinsä.
Saamalla prinssin poistamaan retken ohjelmastaan oli hän estänyt koko
murhayrityksen. Mutta nyt olivat viimeiset tapaukset sekoittaneet
kaikki kortit ja aikaansaaneet täydellisen häiriön hänen
johtopäätöksissään. Prinssin poisjääminen ei ollut tehnyt mitään
erittäin syvää vaikutusta kumpaankaan puoleen. Sensijaan että olisi
tehnyt murhayrityksen, joutui kaunis Rosa itse hyökkäyksen alaiseksi.
Kragin suunnitelmat olivat todellakin särkyneet. Minkä tähden neidin
kimppuun hyökättiin? Oli mahdotonta, että se tapahtui hänen rahojensa
tai arvopapereittensa varastamisen tarkoituksessa. Olisivatko nuo
hävyttömät itävaltalaiset ryhtyneet tähän päättömään anastukseen
saadakseen teräslaukun? Mitä mahtoi olla teräslaukussa?
Kaikkea tätä pohti Asbjörn Krag onnistumatta keksimään ainoatakaan
tyydyttävää vastausta. Kuitenkin asetti hän muutamia miehiään
vastaanottamaan Leo Carstenia. Länsiradan asemalla vilisi valepukuisia
salapoliiseja.
Leo Carsten ja toinen itävaltalainen lähtivät aivan tyyninä asemalta,
ja Asbjörn Kragin miehet eivät päästäneet heitä sekunniksikaan
näkyvistään. Molemmat herrat menivät hotelli Europaan ja astuivat
huoneisiinsa. Pari tuntia myöhemmin saapuivat myöskin Rosa ja hänen
veljensä. Herra Brenner ontui hiukan toista jalkaansa. Prinssi oli nyt
suojattu kaikelta vaaralta, niin että Asbjörn Krag voi olla tyyni tässä
suhteessa.
Prinssi tulisi oleskelemaan koko illan aina matkaansa saakka linnassa.
Krag keskusteli päällikkönsä kanssa, ja he sopivat siitä, että
pitäisivät arvossa prinssin toivomusta ja lykkäisivät vangitsemisen
siksi, kunnes prinssi oli matkustanut. Sitävastoin päättivät he oitis
ryhtyä toimeen siinä tapauksessa, että kuka hyvänsä noista epäillyistä
henkilöistä tekisi yrityksen poistua hotellista lähestyäkseen prinssiä.
Asbjörn Krag ja Harald Brede pysyttäytyivät uskollisesti joko
hotellissa tahi sen välittömässä läheisyydessä. Ei mitään erinomaista
tapahtunut. Mutta Krag oli kuitenkin kummissaan siitä, että Leo Carsten
tunsi itsensä niin tyyneksi ja huolettomaksi omaan turvallisuuteensa
nähden. Sellainen rikollinen kuin hän, joka oli paennut sähkötuolin
kuolettavasta syleilystä, voi tuskin tuntea olevansa missään paikassa
turvassa.
Ja kuitenkin tuntui, kuin ei poliisi olisi ollut olemassa häntä varten.
Hän ei huolinut noudattaa edes kaikkein yksinkertaisinta varovaisuutta.
Varmaankin oli hän tuntematon tässä maassa, mutta hänen olisi pitänyt
kuitenkin tietää, että maailma on pieni ja että kaikki sen
poliisimiehet ovat raporttien kautta yhteydessä keskenään. Hänen
valepukunsa oli miltei suorastaan kehno.
Päivä kului. Alkoi tulla pimeä. Oli vielä niin aikainen kevät, että
illat eivät olleet aivan valoisia. Jo kello puoli kahdeksan sytytettiin
valot hotellin huoneissa ja käytävissä.
Asbjörn Krag pukeutui tarjoilijaksi, ja kun noin kello kahdeksan aikaan
itävaltalaisten huoneesta soitettiin, meni hän sinne sisään.
Hän jäi seisomaan ovelle, missä oli pimeintä, ja kysyi mitä herrat
halusivat.
He tilasivat whiskyä.
Taaskin kummastutti Asbjörn Kragia heidän harvinainen tyyneytensä.
Heidän huoneensa oli täynnä sikarin savua. Pöydällä oli heillä joukko
muistiinpanoja ja papereita. Kun Asbjörn Krag tuli sisälle, istui
vanhempi nappaillen kuten ennenkin bassoviulua ja Leo Carsten sormieli
torvea.
"Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä ovenvartijalta", sanoi lihava
herra, "emmekö me pian saa aloittaa uudelleen soitannollisia
harjoituksiamme?"
"Kyllä", vastasi Asbjörn Krag, "sen minä teen."
"Kuinka kauan tulee tuo nuori herrasväki asumaan hotellissa?"
"Sitä en tiedä."
Tämä vastaus oli tietoinen valhe, sillä neiti Brenner oli juuri
ilmoittanut ovenvartijalle matkustavansa seuraavana päivänä.
Krag oli erityisesti kiinnittänyt huomiota neliskulmaiseen, tummaan
laatikkoon, joka oli pöydällä. Hän ei ymmärtänyt, mihin sitä
käytettiin. Oliko se mahdollisesti joku kansainvälisten rikollisten
kehuttuja helvetinkoneita? Samalla hän tarjosi whiskyn. Tämä oli ainoa
tilaus, minkä itävaltalaiset illan kuluessa tekivät.
Asbjörn Krag istui nyt ovenvartijan huoneessa ja odotti.
Brenner-sisarusten huoneista ei kuulunut mitään. Olisi melkein voinut
luulla, että he jo olivat menneet levolle. Sitten hiljeni vähitellen
hotellin käytävissä. Mutta etempänä olevasta kahvilasta kuuli Asbjörn
Krag kaukaista hillittyä erilaisten äänten melua, hälinää ja soittoa.
Oli alettu soittaa Baijerin kansallislaulua, ja yleisö lauloi mukana.
Kaupungissa vallitsi juhlatunnelma.
Kello puoli kymmenen kulki eräs korkeakauluksiseen, isoruutuiseen
viittaan puettu olento ovenvartijan huoneen ohi. Se oli herra Brenner.
Hänellä oli hoikka keppi kädessä, johon hän nojautui. Hän ontui hiukan
toista jalkaansa. Oli selvää, että revolverin kuulan tekemä haava
vaivasi häntä.
Asbjörn Krag oli riisunut päältään tarjoilijan takin ja pysäytti hänet
sanoen:
"Anteeksi, herra, mutta ettekö ole herra Brenner?"
Baijerilainen katsoi hämmästyneenä häneen. "Kyllä. Mitä tahdotte?"
"Minä tahtoisin mielelläni puhua sisarenne kanssa", sanoi Asbjörn Krag,
"olen poliisi."
Herra Brenner pelästyi suuresti, kun hän kuuli poliisia mainittavan --
seikka, jonka Asbjörn Krag heti huomasi.
"Eikö teistäkin ole hiukan liian myöhäistä häiritä nyt neitiä?" sanoi
hän. "Enkö minä voi palvella teitä?"
"Asia koskee hyökkäystä Kuninkaan näköalapaikalla."
Herra Brenner hymyili.
"Vai niin, tuota vähäpätöistä seikkaa."
"Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen seikka, hyvä herra. Se on hyvin
vakava ryöstötapaus. Kaiketikin haluatte, että poliisi ryhtyy asiaan?"
"Ei, sitä emme halua, en minä eikä minun sisareni. Rahamäärä, jonka
menetimme, oli vain vähäpätöinen, kaiken kaikkiaan ainoastaan muutamia
satoja kruunuja. Sellainen vahinko ei haittaa meitä vähintäkään. Ja
koska me aiomme lähteä huomenna, emme välitä olla missään tekemisissä
poliisin kanssa."
"Hyvä, ettekö tahdo antaa meille rosvojen tuntomerkkejä?"
"En, sitä en todellakaan voi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. En edes
tiedä, oliko niitä kaksi vai kolme. Kaikissa tapauksissa olivat he
hyvin puettuja ja naamioituja. Toisella oli vaalea parta. Siinä on
kaikki mitä minä voin teille ilmoittaa."
"Se ei ole paljon."
"Olette oikeassa, siinä ei ole paljon."
"Mitä esineitä on varastettu?"
Herra Brenner näytti hämmästyvän.
"Se on jokseenkin samantekevää", sanoi hän, "kun emme missään
tapauksessa halua poliisin sekautumista."
"Eikö teidän sisarenne teräslaukku ole varastettu?"
Herra Brenner vavahti. Hän kiivastui äkkiä.
"Tahdon sanoa teille kerta kaikkiaan", huudahti hän, "että se ei koske
teitä vähintäkään. Te teette viisaimmin, ettette sekaannu siihen, mitä
minä ja sisareni teemme. Tunnen kyllä teidät. Te juuri pysähdytitte
hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut eilen iltapäivällä."
Asbjörn Krag harmistui hiukan toisen epähienosta esiintymisestä.
"Luulen", vastasi kristianialainen salapoliisi, "että hänen
kuninkaallisella korkeudellaan on syytä olla tyytyväinen menettelyyni."
"Vai silleen, luuletteko niin", sanoi herra Brenner samassa mennen
ovelle.
Hän poistui jäähyväisiä sanomatta.
Asbjörn Krag riensi nopeasti ovenvartijan huoneeseen, heitti
olkapäilleen keltaisen viitan, vaihtoi hatun ja kiinnitti nopeasti
leukaansa täysiparran. Senjälkeen hän syöksyi ulos kadulle.
Herra Brenner ei ollut ennättänyt kovin pitkälle. Krag näki hänen
edellään. Baijerilainen ontui hiukan, mutta koetti salata sitä
nojautuen keppiinsä.
Valepuku, minkä Asbjörn Krag noin ohimennen oli voinut hankkia, oli
tietysti huono, mutta menetteli kyllä pimeässä.
Hän seurasi herra Brenneriä sopivan matkan päässä. Tämä kääntyi pari
kertaa ympäri, mutta ei tuntenut häntä. Asbjörn Kragin suureksi
kummastukseksi ohjasi herra Brenner askeleensa suoraan linnaa kohden.
Asbjörn Krag tunnusteli, oliko hänellä revolveri mukanaan. Oli...
Saattoiko hävyttömän hyväkkään tarkoitus todellakin olla linnaan
tunkeutuminen ja murha? Kristianialainen salapoliisi joudutti
askeleitaan ja onnistui pääsemään lähemmäksi Brenneriä. Tänä iltana oli
paljon väkeä liikkeellä, mutta Kragin oli helppo tuntea herra Brenner
hänen isoruudukkaisesta takistaan ja liikkaavasta käynnistään.
Ennenkuin Asbjörn Krag oli ennättänyt selvästi käsittää, miten se
tapahtui, oli Brenner mennyt linnanportista sisälle. Hän näytti linnan
vahdille käyntikorttinsa, jolloin tämä kunniaa tehden laski hänet
sisälle. Myöskin Asbjörn Krag päästettiin sisälle, kiitos
poliisipiletin, mikä hänellä oli. Mutta nyt hän oli kadottanut herra
Brennerin näkyvistään. Hänelle ilmoitettiin, että Brenner oli mennyt
linnan itäiseen kylkirakennukseen, missä prinssi asui. Luultiin, että
hän jo oli päässyt prinssin puheille.
Kalpeana tuskasta ja mielenliikutuksesta riensi Asbjörn Krag käytävien
lävitse.
XII.
MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.
Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin -- saman
herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.
Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet
hymyillen ja sanoi:
"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni
hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin
myöhään."
"Anarkisti!" kuiskasi Asbjörn Krag, "ettekö ole nähnyt anarkistia!"
Upseeri suhtautui salapoliisin huudahdukseen hyvin tyynesti.
"En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten ole nähnyt", sanoi hän.
"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka
hieman ontui?"
"Ontuiko hän hiukan?" kysyi upseeri rypistäen keveästi silmäkulmiaan.
"Kyllä, hän on tunkeutunut linnaan väärällä passilla."
"Luuletteko niin?"
"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka
odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin
huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon
Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."
"Todellakin? Mikä on nuoren naisen nimi?"
"Rosa Brenner."
Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä
terävästi.
"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa
aikaisemmin kuulleeni."
Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä
kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen -- herra Brennerin.
Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli
ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?
Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos
linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti
vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.
Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää
ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama,
keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli
notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?
Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.
Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla
jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen
ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.
Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä.
Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui
siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä
tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.
Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner
avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan
hämmentyneenä.