hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat
ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että
salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin
vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa
tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen
viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.
"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag... "lyödään kaksi
kärpästä yhdellä iskulla... mitä he voivat sillä tarkoittaa?"
Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat
istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat
he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että
siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta.
Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella... Asbjörn Krag tuli
merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki
tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset -- miltei kaikista
viimeisinä -- lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä
molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät
ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit
seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista
takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin
pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui
valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä
ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen
puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi,
että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti
hänen luokseen.
Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.
Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei
kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag
kääntyi hänen puoleensa.
"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.
"Sihteeri... Kuka hän on?... Sinä et tarkoittane... Suuri Jumala, eihän
se vain ole..."
"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri
sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on
meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten..."
VIII.
PRINSSIN VAUNUT.
Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo
tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli
yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.
"Miten tiedät, että hän on Leo Carsten?" kysyi hän kiivaasti.
"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn
Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista
silmistä..."
"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun
sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella
puolella."
"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi... Luuletko, että
hän huomasi jotakin?"
"Sitä en luule. Hän näytti ainakin aivan välinpitämättömältä."
"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi
Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää
räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon
edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille
kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä
näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää
tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä
olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä
toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."
Myös molemmat salapoliisit lähtivät nyt ruokasalista. Harald Brede
mutisi:
"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin
voinut uskoa..."
Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen
päin ja sanoi:
"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista
olisi tullut anarkisti."
Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas
toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle,
jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan
mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon
22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.
"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän
ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.
"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui,
kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."
"Eivätkö he sanoneet, milloin he tulisivat takaisin?"
"Ei, siitä he eivät virkkaneet mitään."
Salapoliisit riensivät ulos kadulle.
"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan
tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"
"Siinä tapauksessa ovat linnut kyllä lentäneet tiehensä."
He kävelivät pitkin katua.
"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede
osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.
Asbjörn Krag katsoi ylös.
Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja
katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin,
joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi
myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja
tirkistivät kadulle.
"Mitähän ihmettä he katsovat?" ihmetteli Harald Brede.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka
vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla
saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja
vaunuissa istui -- prinssi.
Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi
hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin
salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä
juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko
kädessään valmiina alas heitettäväksi.
Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei
tämä ajaisi tätä tietä.
Kuski käsittikin heti varoituksen ja seisautti hevoset.
Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski
totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan
ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli
osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.
Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka
istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli
Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti
kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut
tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut
salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.
Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden,
huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen
naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti
olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja
laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän
veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut
ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.
"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja
samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa
kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen
korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä
oleva nainen sinuun heitti?"
"Huomasin kyllä. Olen selvästi joutunut prinssin epäsuosioon."
"Mutta eihän hän tiedä, kuka sinä olet."
"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen
poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka
minä olen."
"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa
reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten
voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli
todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan
epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun
baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä
olet pelastanut prinssin hengen."
"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on
samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran
ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää,
mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle... Mutta menkäämme nyt
takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia
vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."
Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän
huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin.
Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman
rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota.
Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat
Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä
eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia
norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat
kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin.
Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä.
Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.
Useimmat sähkösanomat olivat Münchenin poliisilaitokselta.
Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin
tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että
Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi
oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle
ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.
Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli
Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:
"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa
hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen
turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille
on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja
niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan
päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä
vaikeammaksi."
Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta
kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa
juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.
"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi
salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen
kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos
onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä
läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat,
pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän
kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata
hänen turvallisuudestaan... No, katsohan vain, siellä on jo uusi
sähkösanoma..."
Päällikön pöydälle oli heitetty sähkösanoma.
Hän luki osoitteen ja ojensi sen sitten Asbjörn Kragille.
"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut
ulkomailta."
Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen
kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.
Se kuului:
"Välttäkää joka tapauksessa Rosa Brennerin vangitsemista."
"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin
sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."
Samassa silmänräpäyksessä soi telefoni.
Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli
Europan ovenvartija.
"Nyt tiedän, mihin itävaltalaiset ovat menneet", sanoi tuo kunnon mies.
"Se ilahduttaa minua. Missä he sitten ovat?"
"He ovat matkustaneet pois."
"Mitä! Mihin päin sitten?"
"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen -- Krokklevenille. Olen saanut
kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä
iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."
Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä
ovenvartija oli puhunut.
"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin
selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa
päästää näkyvistämme."
Päällikkö kalpeni ja tirkisteli häntä suurin, kauhistunein silmin.
"Mitä sanotte! Leo Carsten? Tuo kansainvälinen seikkailija?"
"Niin."
"Mutta hänethän vangittiin New-Yorkissa kaksi kuukautta sitten."
"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle
päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen
nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.
"_Leo Carsten_", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut
rauhalliseen kaupunkiimme!"
"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä
vastaan suunnatun murhayrityksen takana."
"Mutta Rosa?"
"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä,
kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta --"
"Mutta?" Päällikkö katsoi uteliaana salapoliisiin.
"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi
Asbjörn Krag.
IX.
AUDIENSSI.
Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin
puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen
kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja
kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen
kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.
"Kyllä", vastasi Krag, "se olin minä."
"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä
tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."
Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen
ja vastasi siis:
"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse.
Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä
noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."
"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä
täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä
avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen
kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen
kättään.
"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään
moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan
harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun
yksityisasioihini."
"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut
vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja
epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta
hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."
"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin
sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut
Kristianiassa?"
"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on
kaupungissa."
"Niinkö!"
Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä
levottomaksi.
"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen,
joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun
kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun
onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime
silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."
"Nuori nainen, sanotte?"
"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne
ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän
kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa
olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."
"Sitä en voi muistaa. Kuinka hän oli puettu?"
"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka
riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla
varustettu hattu päässä."
Prinssin kasvot vavahtivat.
Sitten hän kysyi:
"Seisoiko tuo sama nainen hotelli Europan ikkunassa?"
"Kyllä."
"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani
huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen
hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta.
Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"
Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei
laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan
rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.
Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti. Kun Krag oli lopettanut, sanoi
prinssi:
"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse,
että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää
että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset
ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet
heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia
jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti
ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt
olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai
toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme
tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin
kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te
tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän
asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia,
erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos
mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla
varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin
mitä matkoihini ja retkiini tulee."
"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi
Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua
erääseen toimenpiteeseen."
"Ja se on?"
"Suunniteltu retki Krokklevenille täytyy peruuttaa."
"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo
suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"
"On."
Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen
rakastettavasti olkapäälle.
"Kiitos teille", sanoi hän.
Asbjörn Krag katsahti kummastuneena häneen.
"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen.
"Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."
Asbjörn Krag kumarsi.
"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon
kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun
niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä
suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."
"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä
ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."
"Luonnollisesti en."
"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi
Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä
otsaltaan.
Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään,
sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin
huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä
sydämellä kuin oli sinne tullut.
Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden
vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että
neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että
hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se
sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat
kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag
virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta.
Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja
rakastettavuutta.
"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt
annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa
matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa
sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa
Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat
itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä,
ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä
vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."
Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä
pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.
Asbjörn Krag istui koko yön valveilla ja vahti hotellia.
Jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän jalkeilla.
Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin
ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää,
että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin
matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.
Silloin Asbjörn Krag hymyili. Sillä hän luuli nyt, että peli oli
voitettu.
Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän
varmaankaan olisi hymyillyt.
X.
PUHELIMESSA.
Asbjörn Krag tunsi itsensä nyt paljoa tyynemmäksi kuin päivää ennen.
Anarkisteja oli petetty. Prinssi oleskeli koko päivän Kristianiassa ja
hän lähtisi kaupungista jo iltajunassa, ja siihen mennessä ei kaiken
todennäköisyyden mukaan kukaan noista epäillyistä henkilöistä
ennättäisi takaisin ihanalta huviretkeltään Kuninkaan näköalapaikalle.
Luonnollisesti oli Asbjörn Kragilla vakoojiaan Sundvoldenilla. Eräältä
läheisyydessä olevalta puhelinasemalta antoi eräs hänen miehistään --
sama, joka oli edellisenä päivänä esiintynyt vahtimestarina -- tietoja
tilanteesta ja miten se hetki hetkeltä kehittyi.
Ensimmäinen ilmoitus:
"Nuo molemmat itävaltalaiset eivät ole vielä nousseet. Hotellin
omistaja on kertonut, että he aamupäivällä aikovat käydä uudessa
huvilassaan, mutta ettei heillä ole aikomusta muuttaa sinne ennenkuin
parin päivän päästä. (Se tahtoo sanoa, etteivät he koskaan tule
muuttamaan sinne, ajatteli Asbjörn Krag.)
"Nuori kaunis müncheniläinen nainen ja hänen veljensä ovat juuri
saapuneet. He istuvat verannalla aamuauringon ihanassa paisteessa ja
juovat kahvia. He molemmat ovat loistavalla tuulella. He puhuvat
tekevänsä pienen kävelyretken aamupäivällä. Minun on onnistunut kaapata
eräs neiti Rosan lausunto. Hän sanoi: 'Prinssihän ei tule ennenkuin
kello kolme!'..."
Toinen ilmoitus:
"Nyt ovat neiti Rosa ja hänen veljensä juoneet kahvin. He kävelevät
juuri käsikkäin. Molemmat ovat haltioissaan ihanasta ilmasta ja
ihastuttavasta paikasta. Olen saanut tarjoilijan paikan hotellissa.
Erinomainen paikka, huonot juomarahat. Itävaltalaisia ei ole vielä
näkynyt."
Kolmas ilmoitus:
"Nyt ovat molemmat itävaltalaiset syöneet aamiaisen. He näyttävät
olevan oikeita juomaratteja, joka tapauksessa ovat he jo aamuhetkellä
tyhjentäneet koko pullon samppanjaa.