voimistelija!"
Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka
uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei
ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain
teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi...
minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen
seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille.
Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.
Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin
seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita
hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä
ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa
jotakin tuollaista?
Silloin tuli hotellin ovenvartija ja herätti hänet mietteistään.
"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut
kunnon mies?"
"Kuinka sitten? Oletteko tehnyt joitakin uusia havaintoja?"
"En, mutta voin päästää teidät itävaltalaisten huoneisiin."
"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole
minua vähääkään hyödyttänyt."
"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä
näkymättömänä."
"No, sitä sopii kuulla. Kuinka olette ajatellut sen järjestää?"
"Te tiedätte, että itävaltalaisilla on hallussaan huoneet numero 21
ja 22?"
"Kyllä."
"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän
takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää
teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset
puhuvat."
"Erinomaista! Menkäämme heti sinne sisälle!"
Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse
oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän
saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt
oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.
Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua.
Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.
"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he
saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni
lähellä."
"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän
kanssaan."
Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen
salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän
puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen
vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi
hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat
itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän
huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty
sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale
seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa
peitti aukon.
"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn
Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat
repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"
Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa,
innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin
siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten
että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.
Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä
mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn
Krag kuuli hänen kuiskaavan:
"Parissa minuutissa on kaikki selvänä. Onko sinulla tulitikkuja?"
"Kyllä", vastasi toinen tulitikkulaatikkoa helistellen.
Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli
huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.
"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he
näyttävät siellä sisällä..."
Asbjörn Krag vapisi jännityksestä. Mitä tehdä? Jos laatikko sisälsi
helvetinkoneen, olisi siitä, että hän hyökkäisi itävaltalaisten
kimppuun, vähän hyötyä. He saisivat sen kuitenkin räjähtämään
heittämällä sen suoraan tapetin lävitse. Mutta jotakin täytyi hänen
tehdä. Ja se salamannopeasti. Hän piti parhaimpana varoittaa molempia
nuoria ihmisiä siitä vaarasta, joka uhkasi heitä.
Hän juoksi sen tähden takaisin samaa tietä kuin oli tullut, riensi Rosa
Brennerin ovelle ja hyökkäsi sisään.
Revolveria piti hän valmiina kädessään, mutta samassa silmänräpäyksessä
kun hän astui huoneeseen, putosi se kilahtaen lattialle. Niin suuresti
hämmästyi hän sitä näkyä, mikä häntä kohtasi.
Tuolla -- vastapäätä häntä, istui müncheniläinen kaunotar komeassa
iltapuvussa. Ja polvillaan hänen edessään, pää neidin sylissä -- oli
hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinssi.
XIII.
SELVITYS.
Silloin kuului äkkiä sähisevä ääni, jota seurasi heikko paukaus.
Sekunnin ajan valaisi huonetta loistava valo. Senjälkeen sammui se
taas. Kragin silmiä aluksi häikäisi. Mutta nyt hän myöskin ymmärsi,
mitä oli tekeillä. Tilanne oli valokuvattu. Salamannopeasti käsitti
hän, kuinka väärin oli arvostellut tilannetta.
Mutta nyt hän ymmärsi...
Prinssi syöksyi ylös, hyvin säikähtyneenä ja nuori nainen kiiruhti
kovasti huutaen toiseen huoneeseen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa
tahtoi syöksyä Asbjörn Kragin kimppuun, mutta salapoliisi esti hänet
siitä.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti prinssi. "Tämä on nyt jo kolmas kerta,
kun te sekaannutte minun asioihini. Ettekö siis koskaan saata lakata
tuosta ikuisesta murhayritys-lorusta!"
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Asbjörn Krag, "valitan
suuresti, että olen aikaansaanut tämän kiusallisen näytelmän. Mutta
voin vakuuttaa teille, että se olisi tapahtunut ilmankin minun
sekaantumistani asiaan."
"Mitä te tarkoitatte?"
Prinssi käveli kiivaasti edestakaisin, kuohuen raivosta.
"Tarkoitan paukausta ja valoa."
"Niin, mitä se oli? Ammuttiinko revolverilla?"
"Ei", vastasi Asbjörn Krag, "mutta täällä oli valokuvaajia."
Hän juoksi siihen paikkaan, mistä seinä oli sahattu auki ja repäisi
pois seinäpaperin. Aukon takana seisoivat molemmat itävaltalaiset. Leo
Carsten piti vielä kameraa kädessään. Hän hymyili ivallisesti ja
ylimielisesti. Asbjörn Krag koetti temmata koneen häneltä, mutta
Carsten esti hänet siitä uhaten revolverillaan.
Myöskin kristianialainen salapoliisi kohotti revolverinsa.
Luultavasti olisivat he molemmat seuraavassa silmänräpäyksessä
ampuneet, jollei hänen kuninkaallinen korkeutensa olisi itse suurella
kylmäverisyydellä asettunut molempien revolverinsuiden väliin. Krag ja
Carsten antoivat aseiden vaipua. Prinssi oli käynyt hyvin kalpeaksi,
mutta kaikesta huolimatta oli hän se, joka nyt hallitsi tilannetta.
Hän katsoi kelloaan.
"Minun matkani tapahtuu tunnin kuluttua", sanoi hän, "siihen mennessä
täytyy tämän asian olla järjestyksessä."
Kääntyen itävaltalaisten puoleen hän jatkoi: "Olkaa hyvät, herrat
vintiöt, ettekö tahdo tulla lähemmäksi..."
Hän katsahti Leo Carsteniin ja vavahti ankarasti.
"Te!" huudahti hän. "Oletteko te nyt täällä!"
Leo Carsten kumarsi.
"Elämä, teidän korkeutenne, elämä on muuttuvainen kuin ilma ja tuuli."
"Sulkekaa kaikki ovet!" jatkoi prinssi.
Käskyä toteltiin.
Itse meni hän senjälkeen Rosa Brennerin luo. He kuiskailivat hetkisen
keskenään. Kun hän tuli jälleen takaisin, oli hän, jos mahdollista
vielä kalpeampi. Hän sulki huolellisesti oven jälkeensä ja veti eteen
paksut silkkiverhot, niin ettei neiti Brenner kuulisi mitä he puhuivat.
Siinä seisoivat nyt nuo neljä miestä ja mittailivat toisiaan silmillään
ikäänkuin kaksintaistelijat ennen taistelua. Leo Carsten oli mahtavin.
Hän nojasi rentona tuolinselkämystä vastaan. Kamera roikkui edelleen
hänen kädessään. Asbjörn Kragin kasvoilla oli raivon ilme. Prinssi
näytti epätoivoiselta. Ja mitä paksuun itävaltalaiseen tuli, ei hän
käsittänyt paljoakaan koko jutusta. Hän muistutti kiukkuista härkää,
joka siinä vihaisesti mulkoillen katseli Asbjörn Kragia.
"Vai niin, te aioitte ampua, herrani", huudahti prinssi lopuksi,
"tiedättekö te, mitä seurauksia siitä olisi ollut..."
"Omasta puolestani tiedän ainakin", vastasi Asbjörn Krag, osoittaen Leo
Carstenia, "että tuo mies ei sen jälkeen enää kauempaa olisi ollut
elävien joukossa."
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kohautti olkapäitään.
"Se ei minua ollenkaan liikuta", vastasi hän.
"Mutta jos te olisitte ampunut, olisivat luonnollisesti hotellin
palvelijat heti saapuneet juoksujalkaa -- ja mitä he olisivat
löytäneet! Minut, prinssin, naisen kammiossa parin roiston ja
poliisimiehen seurassa. Sepä olisi ollut hieno häväistysjuttu! Ei,
sopikaamme, herrat. Kun me hetkisen perästä jätämme tämän huoneen, ei
kellään saa olla tietoa siitä, mitä on tapahtunut."
Kääntyen Leo Carstenin puoleen kysy hän:
"Kuinka paljon te siis pyydätte?"
"Erikseen vai kaikesta yhteensäkö?"
Prinssi puristi kätensä nyrkkiin.
"Kaikesta yhteensä!" sanoi hän.
"Vaitiolosta, varastetuista papereista, valokuvista, kaikesta!"
Leo Carsten hymyili.
"Sitä on vaikea yht'äkkiä sanoa", sanoi hän, "liikeyritys on hyvin
suuri. Minulla on aina tapana myydä sellaisia asioita enimmän
tarjoaville."
Prinssi tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta nyt oli Asbjörn Krag
kylmäverisin. Hän astui väliin.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi kristianialainen
salapoliisi, "olen aina tähän saakka ollut väärässä, mitä tähän juttuun
tulee. Mutta nyt on kaikki minulle päivänselvää. Saanko luvan tehdä
erään ehdotuksen?"
Prinssi katseli häntä tutkivin silmäyksin. Leo Carsten ei suonut
hänelle edes silmäystä.
"Mutta ensin täytyy minun saada vastaus muutamiin kysymyksiin", jatkoi
Krag.
"Kysykää! Me voimme vastata kaikkeen", sanoi Leo Carsten.
"Ei voida auttaa, että minun on oltava epähieno", sanoi salapoliisi,
"se on aivan välttämätöntä. Ensinnäkin tahdon kysyä teidän
kuninkaalliselta korkeudeltanne, tiesittekö, että Rosa Brenner tulisi
Kristianiaan samaan aikaan kuin tekin."
"Sen kyllä tiesin. Olimme sopineet siitä, että kohtaamme toisemme
täällä ja -- eroamme. Niinkuin te kenties tiedätte neuvotellaan
parhaillaan minun ja erään suuren valtakunnan prinsessan avioliitosta.
Oli välttämätöntä katkaista minun ja neiti Rosan välinen suhde. Ja nyt
olemme sekä neiti Rosa että minä sopineet keskenämme. Hän oli itse
esittänyt, että hän jättäisi minulle takaisin muutamia kirjeitä, jotka
voisivat saattaa minut huonoon valoon siinä tapauksessa, että ne
joutuisivat tunnottomien henkilöiden käsiin."
"Ja nämä kirjeet olivat hänen teräslaukussaan?"
"Niin", vastasi prinssi, "vahvassa teräslaukussa, jota hän kantoi
olkahihnassa. Varmemmaksi vakuudeksi olin kehoittanut häntä sallimaan
veljensä matkustaa seurassaan."
"Tiesikö joku muu noista kirjeistä?"
"Otaksun", vastasi prinssi, "että hänen majesteettinsa tiesi, että
neidillä oli hallussaan muutamia kirjeitä."
Nyt yhtyi Leo Carsten puheeseen.
"Pidän sopimattomana", sanoi hän ylimielisesti, "että minun päämieheni
yksityisasioista keskustellaan tällä tavalla."
Prinssi hätkähti.
"Ajattelin juuri sitä", mutisi hän.
Asbjörn Krag kääntyi nyt Leo Carstenin puoleen.
"Siis kuningas on ottanut teidät palvelukseen?" kysyi hän.
"Niin, meidät molemmat", jatkoi Carsten samalla osoittaen
seuralaistansa, tyhmää, lihavaa itävaltalaista.
"Voin selittää sen siten", sanoi prinssi, "että hänen majesteettinsa
epäluuloisuuteen taipuvaisuudessaan on pelännyt, ettei minun onnistuisi
saada kirjeitä neiti Brenneriltä. Hän nauroi, kun kerroin, että neiti
Brenner itse oli esittänyt tällaista menettelyä, koska hän pelkäsi,
että kirjeet joutuisivat tunnottomien ihmisten käsiin. Senvuoksi on hän
omasta aloitteestaan ryhtynyt toimiin saadakseen kirjeet haltuunsa. Hän
on sitä varten ottanut nämä molemmat roistot palvelukseensa. Siinä on
hänen majesteettinsa iskenyt kirveensä kiveen, hän, joka muutoin on
sangen viisas ja selväjärkinen mies."
Kääntyen Leo Carsteniin sanoi prinssi:
"Mutta eihän hänen majesteettinsa ole kehoittanut teitä seuraamaan
minua voidaksenne sopivassa tilaisuudessa valokuvata minut jossakin
mieltäkiinnittävässä tai harmillisessa tilanteessa."
"Ei suinkaan", vastasi Leo Carsten häikäilemättömästi hymyillen, "se on
meidän omaa keksintöämme."
"Arvelimme, että valokuvasta voisi olla meille hyötyä."
"No hyvä", jatkoi prinssi, "kun arvoisain herrain onnistui Krokklevenin
matkalla ryöstää neiti Brenneriltä tuo kallisarvoinen teräslaukku, tuli
tapaamisemme vielä välttämättömämmäksi kuin muuten. Neiti kirjoitti
minulle siitä. Päätin heti tulla hänen luokseen osaksi sanoakseni
hänelle jäähyväiset, osaksi puhuakseni varastetuista kirjeistä. Minähän
en voinut tehdä tätä vierailua koko maailman nähden, ja senvuoksi tulin
pakotetuksi järjestämään sen toisella tavalla. Hänen veljensä tuli
linnaan. Minä otin hänen viittansa ja hattunsa ja onnistuin sillä
tavalla hiipimään pois linnasta."
"Siksi hän ei siis ontunut", mutisi Asbjörn Krag.
"Mitä sanoitte?"
"Ah, en mitään."
"Saadaksemme asian nopeasti ratkaistuksi", jatkoi prinssi, "paljonko
vaaditte, herrat?"
"Päämiehemme...", aloitti Leo Carsten.
Prinssi keskeytti hänet.
"Niin, jos te todellakin aiotte antaa kirjeet hänen majesteetilleen,
niin onhan se hyvä. Onko palkkio tuosta kepposesta määrätty etukäteen?"
"On."
"Ja te tahdotte antaa hänen majesteetilleen kirjeet tuosta hinnasta?"
Leo Carsten alkoi nauraa.
"Mitä nauratte?" kysyi prinssi kärsimättömänä.
"Nauran vain ajatukselle, että luovuttaisimme kirjeet tuohon
naurettavaan hintaan."
"Ajattelin juuri sitä", sanoi prinssi, ottaen samalla hattunsa ja
vetäen hansikkaat käteensä.
"Silloin ei teillä, herra salapoliisi, ole muuta tehtävää kuin täyttää
velvollisuutenne. Nämähän ovat kaksi katalaa rahojenkiristäjää, jotka
ansaitsevat mitä ankarimman rangaistuksen."
"Epäilemättä, teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Leo Carsten,
"mutta, onnettomasti kyllä, olemme nyt hänen majesteettinsa
suojeluksessa. Meillä on paperit siitä. Meidän tarvitsee vain kääntyä
konsuliviraston puoleen."
"Konsulivirasto ei toimi vastoin minun käskyjäni."
"Vai niin, silloin saamme heti kuulla häväistysjutun, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, verrattoman häväistysjutun, oikean
maailmanskandaalin."
Prinssi puri huultaan.
"Mitä siis tahdotte minun tekevän?" lausui hän.
"Kirjeitä ei toistaiseksi julkaista. Ainakaan ei ennenkuin kaikki
mahdolliset neuvottelut ovat rauenneet. Mehän voimme jatkaa
neuvottelujamme Münchenissä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Siellä
meidän ei tarvitse pelätä nokkaviisaan poliisin sekaantumista."
"Luonnollisesti en tahdo enempää puhua kanssanne", sanoi prinssi,
"tahdotteko olla hyvä ja heti lähteä tästä huoneesta."
Asbjörn Krag oli nyt äkkiä kuullut virkaveljensä Harald Breden äänen
oven takaa. Hän tiesi, että ovenvartija oli ilmoittanut asiasta Harald
Bredelle. Hän sekaantui nyt keskusteluun tavalla, joka vaikutti yhtä
yllättävästi itävaltalaisiin kuin prinssiinkin.
"Peli ei vielä ole voitettu, herrani", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen
molempiin roistoihin päin. "Minulla on ollut onni seurata herrojen
tekemisiä ja jättämisiä näinä päivinä. Ja minun on muun muassa
onnistunut saada tietooni erinäisiä lausuntoja, joita herrat,
varomattomasti kyllä, ovat suustaan päästäneet, kuten esim. että te
tulisitte lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla j.n.e. Sillä te kaiken
todennäköisyyden mukaan tarkoititte sitä, että ensin kiristäisitte
rahoja hänen majesteetiltaan ja sitten prinssiltä, myydäksenne
lopullisesti kirjeet jollekin kolmannelle henkilölle, joka tarjoaisi
niistä enimmän."
"Olette oikeassa", sanoi Leo Carsten häikäilemättömästi, "mutta
riippuuhan kaikki tuo meidän vastaisista neuvotteluistamme. Eihän ole
mahdotonta, että pääsemme sovintoon. Mutta tunnustan, että
vaatimuksemme eivät ole pienet."
"Muista lausunnoistanne", jatkoi Asbjörn Krag levollisena, "voin
esimerkiksi mainita yhden: että prinssin veri tulee vuotamaan..."
Carsten nyökkäsi taasen myöntävästi.
"Kaiken tämän", sanoi Krag, "olisi pitänyt kauan ennen herättää minun
epäluuloani, myönnän sen. Kenties minun olisi silloin onnistunut tehdä
tyhjäksi näiden herrojen häpeämätön yritys. Kuitenkin olen siten saanut
tilaisuuden koota molempia herroja vastaan joukon aineksia, joista voi
koitua yhtä ja toista hyötyä."
Prinssi oli ottanut viittansa hartioilleen.
Krag saattoi nyt kuulla useampien salapoliisien keskustelevan oven
takana ja puhui senvuoksi tahallaan niin kovasti, että sekä Harald
Brede että muut kuulisivat. Hän sanoi:
"Mikäli voin ymmärtää, on tällä kertaa viisi -- kuusi salapoliisia
ovien ulkopuolella."
Prinssi rypisti otsaansa.
"Pysykää tyynenä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Lähtiessänne tästä
huoneesta, lähdette herra Brennerinä. Ei kukaan saa tietää, että olette
ollut täällä."
Leo Carsten tokaisi väliin:
"Unohdatte meidät, herra salapoliisi. Ajatelkaahan, jos mieleemme
johtuisi salaisuuden paljastaminen."
"Siihen te ette koskaan tule saamaan tilaisuutta", sanoi Asbjörn Krag,
"koska tuumin vangita teidät."
"Minä toivon, ettei sitä tapahdu", keskeytti prinssi, "en halua mitään
häväistysjuttua."
Leo Carsten nauroi.
"Siitä voitte itse nähdä", virkkoi hän. "Prinssikin on eronnut teistä.
Varmemmaksi vakuudeksi tahdon vielä kerran huomauttaa teitä siitä, että
olemme mahtavan kuninkaan suojeluksessa. Me olemme täällä hänen
toimestaan. Paperimme osoittavat sen. Vangitseminen ainoastaan
häpäisisi teitä itseänne."
"Paperit, jotka teillä ovat", sanoi Krag, "ovat varmaankin annetut
herroille Bleibille ja Wilkensille."
"Niin, ne ovat nimemme."
Asbjörn Krag katsoi Leo Carstenia.
"En tiedä, mikä lihavan toverinne nimi on", sanoi hän, "mutta teidän
nimenne kaikessa tapauksessa on kokonaan toinen kuin miksi sen
sanotte."
Näin sanoen hän riisti vale-itävaltalaisen päästä peruukin.
"Leo Carsten!" huudahti hän. "Ettekö nyt näe, ettette olekaan kokonaan
voittanut peliä? Mitä vielä, kas niin, olkaa nyt hypistelemättä
revolverianne. Jos ammutte, ampuvat salapoliisit teidät
silmänräpäyksessä kuin koiran. Ei, rakas Leo Carsten, kuinka suuri
kansainvälinen rikoksellinen lienettekin, esiinnyitte te aivan liian
rennosti Kristianiassa."
Tuo niin äkkiä paljastettu Leo Carsten tuli kalpeaksi kuin ruumis. Hän
nojautui raskaasti tuolinselkämykseen.
"Joskin sihteeri Wilkens on kuninkaallisen suojeluksen alainen, niin ei
kuitenkaan suurrikollinen Leo Carsten. Ettehän voine luulla, että
hallitsijalla olisi sellaisia tuttavuuksia. -- Teillä on nyt kaksi
vaihtoehtoa: joko heti luovuttaa kirjeet ja kamera -- tai myöskin heti
joutua vangituksi. Ja tiedätte itse, mikä teitä silloin odottaa. Saatte
puolen minuutin miettimisajan."
"Kuinka paljon olette saanut hänen majesteetiltaan?" kysyi prinssi.
"Kymmenentuhatta", vastasi Leo Carsten.
"Minä annan teille kaksitoista lisää. Tuokaa vain tänne kirjeet."
Tuli silmänräpäyksen hiljaisuus. Krag teki sellaisen liikkeen, kuin
olisi hän aikonut kutsua ulkopuolella olevat salapoliisit, mutta
silloin veti Leo Carsten esiin lompakkonsa ottaen siitä pienen
vaaleanpunaisella silkkinauhalla kiedotun kirjepakan.
Hän heitti sen pöydälle ja asetti kameran viereen.
Prinssi tarttui innokkaasti kirjeisiin ja selaili niitä.
"Hyvä on", sanoi hän, "ne ovat tässä kaikki."
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti maksumääräyksen
kahdelletoistatuhannelle markalle.
Kun hän oli kirjoittanut numerot, kysyi hän:
"Markoissako vai kruunuissa?"
"Kruunuissa", vastasi seikkailija nopeasti.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti hymyillen sanan. Kun hän
ojensi shekin Leo Carstenille, sanoi hän:
"Kuinka paljon olette oikeastaan ajatellut pyytää?"
Leo Carsten, joka taas oli alkanut esiintyä hävyttömänä ja
välinpitämättömänä, vastasi:
"Olisiko teidän kuninkaallisen korkeutenne mielestä satatuhatta ollut
liian paljon?"
Prinssi pyysi lainata salapoliisin revolveria.
Saatuaan sen, löi hän revolverinpäällä kameran palasiksi. Senjälkeen
hän nosti palttoonkauluksen pystyyn.
"Niin, sitten olemmekin valmiita", sanoi hän.
"Minulla on vielä eräs ehto esitettävänä", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen
Leo Carsteniin, "se, että te ja teidän ystävänne silmänräpäyksessä
jätätte Kristianian. Lupaukseni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen
estää minua vangitsemasta teitä, koska sellainen toimenpide aivan
varmasti herättäisi uudelleen häväistysjutun, jonka me nyt onnellisesti
olemme saaneet maailmalta peitetyksi. Siis...!"
"Mutta", keskeytti prinssi, "minä matkustan varsinaisessa junassa klo
11:10. Pyydän, ettette antaisi näiden herrojen matkustaa samassa
junassa."
"Hyvä, mutta jo huomisaamuna täytyy teidän olla poissa kaupungista ja
tästä maasta. Pakoyritys ei auta mitään. Hotelli on salapoliisien
ympäröimä, viereisissä huoneissa on poliisivahteja, samoin käytävässä
ja ulkona kadulla. Herrat voivat siis olla levollisia. Jos nyt olisi
keskipäivä, olisitte voineet ajan kuluksi puhaltaa torvea tai poruttaa
bassoviulua. Nyt, ikävä kyllä, on tuo liian myöhäistä."
Leo Carsten katsahti uhkaavasti Asbjörn Kragiin ja sähisi:
"Kirottu vainukoira, minä kyllä koetan tavata teitä vielä kerran. Ja
silloin!"
"Niin, kaikin mokomin", vastasi kristianialainen salapoliisi, "olisi
todellakin erinomaisen hauskaa saada tavata teitä vielä kerran -- kun
kaikki edut eivät ole niin ehdottomasti minun puolellani kuin tällä
kertaa ja _kun meitä eivät sido niin monet arveluttavat seikat_."
Molemmat seikkailijat vietiin nyt huoneisiinsa ja heille annettiin sen
lisäksi ankara käsky pysyä sisällä. Jokainen pakoyritys aiheuttaisi
heti vangitsemisen. Sen jälkeen meni Asbjörn Krag ulos salapoliisien
luo.
Prinssi viipyi tuokion ottaakseen jäähyväiset neiti Brenneriltä.
Krag toimitti niin, että siviilipukuiset poliisit menivät hiukan
syrjään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Harald Brede innostuneena.
"Paljon", vastasi Krag. "Mutta kaikki on nyt selvillä, kaikkeen on
saatu vastaus. Nyt ymmärrän Münchenin poliisilaitoksen ihmeellisen
käytöksen, ajutantin välttelevän esiintymisen, kaiken."
"Mutta anarkistit?" kysyi Brede.
"Ne ovat kadonneet."
"Sitä en voi ymmärtää."
"Ja parasta on, ettet yritäkään ymmärtää", vastasi hänen virkaveljensä.
Brede heitti Kragiin nopean katseen ja mutisi:
"Hyvä... Minä olen vakuutettu siitä, etten koskaan saa tietää, kuinka
kaikki kävi."
Samassa silmänräpäyksessä lähti prinssi neiti Brennerin huoneesta
kulkien käytävän läpi.
"Mutta tuollahan menee nuori Brenner", lausui Harald Brede.
"Niin", vastasi Krag, "siellä hän menee."
"Saako hän todellakin lähteä hotellista?"
Krag nyökkäsi.
Äkkiä tarttui Brede virkaveljensä käsivarteen.
"Mutta hänhän ei onnu", huudahti Brede.
"Ei, hän on jo tullut terveeksi", vastasi Krag hymyillen.
"No", sanoi Harald Brede, "silloin en enempää kysele."
-- -- --
Hänen kuninkaallinen korkeutensa matkusti klo 1:10 lähtevässä junassa.
Hän tervehti ystävällisesti läsnäolevia hallitusviranomaisia. Hän oli
tyyni ja ystävällinen kuten tavallisesti.
Ainoastaan muutamat tarkat huomioidentekijät väittivät, että prinssi
oli kalpeampi kuin tullessaan.
Ja kokoontuneessa kansanjoukossa havaitsi Asbjörn Krag nuoren, kauniin
naisen, jolla oli vihreä sulka hatussa.
End of Project Gutenberg's Prinssi ja kaunis näyttelijätär, by Sven Elvestad