Brenner ja hänen veljensä olivat muuttaneet huoneisiinsa, huomautin
minä itävaltalaisille, että heidän oli lopetettava soittonsa
vastaiseksi. Elleivät he tahtoisi siihen tyytyä, olisi parasta, että
molemmat heti muuttaisivat hotellista."
"Ja mitä he vastasivat? He eivät luonnollisesti tahtoneet muuttaa?"
"Eivät, he halusivat mieluummin jäädä paikoilleen. He olivat
sovinnollisempia kuin luulinkaan. He sanoivat, että jos asian laita on
niin, tahtoivat he mieluummin lopettaa harjoituksensa. Ja muuten, sanoi
sihteeri, eivät he kuitenkaan voisi aloittaa uudelleen, ennenkuin
viulun häiriintynyt sointisävy oli korjattu."
Harald Brede naurahti.
"Noissa anarkisteissa on ainakin huumoria", mutisi hän.
"Kuuluuko muuten mitään uutta?" kysyi Asbjörn Krag. "Minkä vaikutuksen
olette saanut neiti Brenneristä ja hänen veljestään?"
"He ovat", lausui ovenvartija, joka selvästi tuumi, ettei ollenkaan
voinut olla puhetta heidän sekoittamisestaan itävaltalaisiin puuhiin,
-- "erinomaista ja rakastettavaa väkeä. Erittäinkin veli on hyvin
kohtelias ja puhelias. Hän kysyi minulta miltei heti, oliko tilaisuutta
lyhyihin, virkistäviin huvimatkoihin kaupungin ympäristössä, ja minä
mainitsin silloin Krokklevenin ja näytin hänelle valokuvan kuninkaan
näköalapaikasta. Hän tuli heti hyvin innostuneeksi ja kutsui kohta
sisarensa.
"'Sinne meidän täytyy matkustaa', sanoi hän. 'Itse rakas Rosa voit
valokuvasta nähdä miten kaunista siellä on.'
"Myöskin neiti Rosa ihastui viehättävään maisemaan, ja he sopivat
siitä, että matkustaisivat sinne ensi maanantaina, s.o. ylihuomenna."
Brede ja Krag vaihtoivat silmäyksiä.
"Siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapuu", mutisi Asbjörn Krag.
Sitten lausui hän ääneensä:
"Missä tämä puhelu tapahtui? Ovenvartijahuoneessako?"
"Ei, kuinka voitte luulla jotakin sellaista... Ei, me puhelimme
hotellin lukusalissa."
"Olitteko yksin uusien vieraiden kanssa?"
"En, toinen itävaltalaisista oli myöskin huoneessa, mutta hän istui
niin kaukana ja oli niin syventynyt sanomalehteen, että hänen oli
mahdotonta kuulla mitään. Hän muuten myöskin aikoo Krokklevenille --
varsinaisesti juuri siitä tulinkin tänne teille puhumaan."
"Matkustaako hän yksinään?"
"Ei, tilanomistaja seuraa mukana."
"Huvimatka", mutisi salapoliisi. "Ja se herättää epäilyksiä... Kuinka
saitte siitä tietää?"
"Sihteeri tuli aivan äskettäin minun luokseni ja kysyi, olinko tilannut
ne vaunut.
"'Vaunut', hämmästyin minä. 'En minä ole kuullut puhuttavan mistään
vaunuista.'
"'Varmasti', vastasi hän, vaikkakin hiukan hapuillen. 'Minähän olen
tilannut vaunut Ringerikeen. Vai olisiko mahdollista, että olen
unohtanut sen...? No niin, eihän vieläkään ole liian myöhä. Tahdotteko
siis tilata vaunut kello viideksi Sandvikin asemalle?'
"'Kyllä', vastasin, 'sen teen mielelläni'. Ja nyt olen tilannut vaunut
Sandvikiin. Herrat ovat jo matkustaneet junassa Kristianiasta. Vaunut
ovat Sandvikissa."
"Milloin sihteeri puhui vaunuista?" kysyi Asbjörn Krag. "Oliko se sen
jälkeen kuin te olitte puhellut Brenner-sisarusten kanssa?"
"Kyllä, se oli heti sen jälkeen."
"Eivätkö itävaltalaiset maininneet mitään siitä, että hekin aikoivat
poiketa Krokklevenille?"
"Eivät, se olin minä, joka puhuin siitä."
"Kuinka sitten?"
"Kun sihteeri, herra Wilkens, mainitsi, että he aikoivat käydä
katsomassa Norderhovin vanhaa kirkkoa Ringerikessä, sanoin minä, ettei
heidän siinä tapauksessa olisi laiminlyötävä käyntiä Krokklevenillä.
Kun hän sai nähdä valokuvan, näytti hänkin tulevan aivan haltioihinsa.
Joka tapauksessa, sanoi hän, tahtoivat he ehdottomasti matkustaa
Kuninkaan näköalapaikalle... Niin, tämän vain tahdoin teille sanoa."
"Oikein hyvä", sanoi Asbjörn Krag, "meille ovat kaikki tiedot
arvokkaita."
Ovenvartija meni.
Krag pyysi puhelimitse heti automobiilin.
"Mihin ajattelet matkustaa?" kysäisi Harald Brede.
"Krokklevenille", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä. "Kiiruhda
ja pue yllesi, niin että ennätämme sinne ennen noita molempia
itävaltalaisia musiikinharrastajia."
Harald Brede nousi puoleksi vastenmielisesti.
"Pukeudu. Miksi minun on pukeuduttava?"
"Kotiin matkustavaksi pohjois-amerikkalaiseksi", vastasi Asbjörn Krag.
"Me tulemme olemaan tänä vuonna ensimmäiset turistit Krokklevenillä."
"Ja älä unohda revolveria", lisäsi hän Harald Breden vetäytyessä
yksityishuoneeseensa.
VI.
NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.
Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia
kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen.
Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.
Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi
olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin
kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään
kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti
kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli
hänellä tavattoman leveälierinen hattu.
Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia
"taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli
torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.
Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit
vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.
Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo
molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet
matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet
ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin,
ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.
Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain
nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo
ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla.
Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti
joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi,
-- mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.
"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan
pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen
kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja
siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.
Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä
tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.
Vahtimestari seurasi heitä.
Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki
ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan
vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina
iltapäivällä.
Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin
ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.
Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne
tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.
Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen
Kristianiassa.
"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon
vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi
tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa.
Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."
"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui
Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla
varmaankin siitä tieto."
Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin
linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty
prinssin matkan johdosta.
Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä
maanantaina.
Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen,
että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta
vastaan.
Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa,
itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa.
Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään
merkillistä.
Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä
nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.
He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän
sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa
näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.
Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken
kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he
eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi
vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.
"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen",
ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut
puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.
Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen,
sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli
itse sisarensa luokse ja sanoi:
"Niistä hän varmaankin tulee iloiseksi."
Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita
hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin
tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja
nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin
harvoja nähtävyyksiä.
Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti
puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä
sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä
riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista
huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua,
ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti
pientä hansikoitua kättään sen päällä.
Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta
kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan
prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.
Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä
kansanjoukossa.
Asbjörn Kragin täytyi sisimmässään myöntää olevansa hyvin hermostunut.
Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan
turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin
oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin
levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa
kaikkia.
Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa
kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa... No niin, niiden vuoksi ei
hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä,
jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin --
kaikki siviilipukuisia poliiseja.
Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.
Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut
näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi
Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.
Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti
väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti
seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan
auringossa.
Hän asettui aivan neidin viereen.
Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua
lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli
edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei
auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain,
neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon
lävitse.
Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.
Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.
Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit
välkkyivät auringon valossa.
Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja
rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.
Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti:
"Neitiseni, älkää tunkeko sillä tavalla!"
Silloin _viittasi_ neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla
äänellä: "Vivat!"
Prinssi kääntyi ja huomasi hänet.
Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa
äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö
hän pommia tahi revolverinlaukausta?
Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa
Brennerin teräslaukkua.
Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän
tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja
sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat
muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.
Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka, palasi hotelliin veljensä
seurassa.
Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan
käynnin johdosta.
Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin
kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo
asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies
tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät
sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta,
ja hän oli erinomaisella tuulella.
Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista --
molemmat salapoliisit.
"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald
Brede.
"Niin, _jos_ hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.
"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut
naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat
silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"
"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he
pitivät hänet alallaan... Mutta hän koetti tunkeutua esille."
"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä...
Pommiko, vai?"
Asbjörn Krag hymyili.
"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."
"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"
"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän
ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään
juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan
hänen laukkuaan."
"Haha! Sattumalta!"
"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi
hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi
hän kovasti laukkua."
"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa
tapauksessa."
"Ei", väitti Asbjörn Krag.
Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.
"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia
oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet
tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"
"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin
saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."
Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne
olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan
frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.
Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää
taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen
ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut
soittaa "Don Juan"-fantasiaa.
VII.
HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.
Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä
molempia salapoliiseja.
Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti
silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin
neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä
alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.
"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi
Asbjörn Krag virkaveljelleen.
Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs
vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo
vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.
"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on
oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."
Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten
tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille
matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi
oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.
Mutta tuo vahtimestari oli vain yksi Asbjörn Kragin avustajia.
Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt
häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.
Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron,
jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen
pullo mukanaan.
Asbjörn Krag koputti.
"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien
pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta
ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko
ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain
olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.
"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi
Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual,
madeiraa.
Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä
viinilajia ja vastasi:
"Kyllä, olen kuullut osan keskustelusta."
"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin
hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.
"He puhuvat prinssistä..."
Eräs vieras kulki ohitse. --
"Tätä viiniä voin todellakin suositella."
"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota
toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"
"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä
väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla
kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi:
'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain
korkean asemansa vuoksi'."
Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse
niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen
sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen,
viinikauppias.
"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä",
mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."
"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti
nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi
hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.
"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema
yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi.
Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja
sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."
"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan
silmällä itävaltalaisia."
Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin
tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli.
Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.
Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui
hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.
"Mistä itävaltalaiset puhuivat?"
"Prinssistä."
"He myöskin?"
"Niin ja he puhuivat hyvin epäkunnioittavasti."
"Mitä he sanoivat?"
"He sanoivat, että he nyt Jumalan kiitos saavat aiheen musertaa hänet."
"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän
leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."
"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista
lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat
nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta
ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."
"Hyi toki", virkkoi Harald Brede, "tarttukaamme heti heidän tukkaansa."
"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari,
"he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."
"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä
näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa.
Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"
"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä
yhdellä iskulla."
"Ohoh -- tuhat tulimmaista, mitä se tahtoo sanoa?"
Harald Brede tuli aivan kalpeaksi.
"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn
Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko
vielä jotakin?"
"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään
ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."
"Hm."
Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen.
"No edelleen... Puhuivatko he neiti Rosasta?"
"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi
juosta tieheni."
"Mitä he sanoivat hänestä?"
"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti
penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on
taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että
pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."
"Mitä tilanomistaja siihen vastasi?"
"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana,
että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'.
Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."
"Hyvä on. Jatkakaa työtänne."
Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän
salaperäistä keskusteluaan.
"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti
virkatoveriinsa.
Asbjörn Krag ravisti päätään.
"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän
täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita
heitä."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Pyytää audienssia."
"Minkä tähden?"
"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi
Asbjörn Krag.
Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.
"Sähkötätkö?" kysyi Harald Brede.
"Kyllä."
"Mihin?"
Asbjörn Krag ei vastannut.
Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten
virkaveljelleen.
Brede luki:
"Salapoliisilaitos
München.
Mainitun naisen käytös on epäilyttävä. Onko hänet vangittava?
Pikavastaus.
Krag,
salapoliisi."
Harald Brede nyökkäsi.
"Se on kenties varminta", sanoi hän.
Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi,
ja sanoi:
"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän
miehistämme ulkopuolella?"
"Kyllä, eräs siviilipukuinen salapoliisi istuu ovenvartijan huoneessa."
"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä
pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."
"Luonnollisesti en."
Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat
kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.