Produced by Tapio Riikonen
PRINSSI JA KAUNIS NÄYTTELIJÄTÄR
Salapoliisikertomus
Kirj.
STEIN RIVERTON
Suomentanut
Julius Varmanen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.
SISÄLLYS:
I. Muistopuhe ja kirje.
II. Bassoviulu.
III. Itävaltalaiset.
IV. Kaunis anarkisti.
V. Ensimmäiset turistit.
VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka.
VII. Huvinäytelmä ruokasalissa.
VIII. Prinssin vaunut.
IX. Audienssi.
X. Puhelimessa.
XI. Ontuva saksalainen.
XII. Mitä salapoliisi näki.
XIII. Selvitys.
I
MUISTOPUHE JA KIRJE.
Harald Brede haukotteli.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä,
kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.
Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin
virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista,
ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista
joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta -- ei edes
nimetöntä kirjettä.
"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen
toistamiseen.
Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja
lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä
huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.
Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta
tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä -- ja tuntea
tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan.
Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja
Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja
levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.
Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.
"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan ja
tirkistellen Yong-torille -- "kun ajattelen, mikä jännittävä ja
mielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskeli
tässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jota
meidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. --"
"Sitä tulee kyllä, tulee kyllä", mutisi Asbjörn Krag.
"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oli
aina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsä
sillä tavalla."
"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti.
"Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemme
päässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin en
voi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa,
kunniallista veijaria."
Harald Brede nauroi.
"Niin, rauha hänen muistollensa, -- sitä hän hyvin tarvitsee."
Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästä
iloa:
"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemme
kuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpia
vihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidän
elämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan,
ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut,
laskee toinen taistelija miekkansa ja tervehtii uudelleen. Hän ei
kumarra vain kuolleen vihollisensa edessä, vaan koko olemassaolon
arvoituksen edessä. Pohjimmalta emme vihaa ihmisiä, vaan heidän pahoja
tekojaan..."
"Anteeksi", lausui Harald Brede, "mutta se näyttää minusta olevan
miltei samaa."
"Ei aivan", virkkoi Asbjörn Krag hetkisen perästä. "Meidän tulee
ensinnäkin muistaa, ettei vielä kukaan ole vetänyt rajaa hyvän ja pahan
välille. Vain yhteiskunnalliset lait ovat asettaneet rajamerkit
yhteiskunnan suojaksi ja mukavuudeksi. Tämä luonnollisesti on oikein,
koska yhteiskunnan on oltava yksilöä korkeammalla, ja sen vuoksi täytyy
sinun ja minun yhteiskunnan edustajina käydä sotaa elämästä ja
kuolemasta jokaista yksilöä vastaan, joka menee noiden rajojen ylitse."
"No niin?"
"Niin, meidän on kuitenkin muistettava, että on ihmisiä, jotka jo
syntymästään saakka ovat joutuneet lain rajojen ulkopuolelle,
onnettomia ihmisiä, jotka heti alusta alkaen ovat meidän luonnollisia
vihollisiamme."
"Kenties... kenties", myönsi Harald Brede vetäen samalla syvin
henkäyksin raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa. "Kenties on!"
"Ei kenties... on varmasti. Ja nämä ihmiset ovat kaikista
traagillisimpia. Me voimme heidän joukossaan tavata ihmisiä, joita
voimme vain surkutella, ihmisiä, jotka olisivat saattaneet kohota
korkealle, ellei heidän elämänsä olisi mennyt vinoon. Thomas Busch
esimerkiksi. Mikäli miehuus ja nero vielä luetaan hyveisiin elämässä,
oli Thomas Busch..."
"Hyvä ihminen kenties?" virkkoi Harald Brede hymyillen.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
"Niin, niin, saat kernaasti nauraa, ellet tahdo seurata
ajatusjuoksuani. Hänen kohtalossaan oli tragiikkaa. Mitä olisikaan hän
saanut aikaan, jos hän olisi työskennellyt kanssamme, sen sijaan että
hän työskenteli meitä vastaan. Sen vuoksi, rakas Harald Brede, voimme
kernaasti kaivata häntä. Hän ansaitsi paremman kohtalon kuin alinomaa
joutua kynsiimme ja taas paeta lopuksi kuollakseen joutavassa
rautatieonnettomuudessa."
"Niin... mikäli hän nyt todellakin kuoli."
Asbjörn Krag naurahti.
"Sen hän teki, tällä kertaa ei meidän tarvitse pelätä nenästä
vetämistä. Ja vanha ystävämme Stein Riverton on itse piirtänyt
viimeiset sanat hänen hautakiveensä: Rauha hänen muistollensa."
Harald Brede jätti paikkansa ikkunassa, asteli hitaasti edestakaisin
huoneessa ja haukotteli kolmannen kerran.
"No niin", sanoi hän lopuksi, "tulokseksi keskustelustamme jää
kuitenkin, että saan istua paikallani ja lihoa."
Asbjörn Krag nauroi sydämellisesti. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut
ystävänsä itse koskettelevan tätä arkaluontoista aihetta, josta toverit
usein olivat tehneet viatonta pilaa.
"Rakas ystävä", sanoi hän samalla lyöden virkaveljeänsä olkapäähän,
"siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi. Täällä on minulla
jotakin, joka kenties voi olla sinusta mielenkiintoista."
Harald Brede tukahutti äkkiä neljännen haukotuksensa ja kumartui
ystävänsä käsivarren yli. Asbjörn Krag oli sangen verkkaisesti ottanut
povitaskustaan kirjeen. Kuori oli varustettu amerikkalaisilla
postimerkeillä, ja salapoliisi aukaisi hitaasti sinisen,
täyteenkirjoitetun kirjepaperin ja jatkoi:
"Se tuli juuri tänään. Se on ystävältäni ja virkatoveriltani James
Cliffordilta, joka on New-Yorkin kelvollisimpia salapoliiseja. Tapasin
hänet Amerikanmatkallani ja tulimme heti hyviksi ystäviksi. Clifford on
tarmokkaimpia henkilöitä mitä tunnen, mutta laiska kirjeenkirjoittaja,
ja ymmärsin heti, niin pian kuin näin hänen nimensä kirjeen alla, että
vain ammattitoimet ovat voineet pakottaa kynän hänen vastahakoiseen
käteensä..."
Salapoliisi vaikeni hetkeksi, ja Harald Brede kumartui innostuneena
kirjettä katsomaan.
"No?" sanoi hän vihdoin.
Asbjörn Krag jatkoi:
"Otaksumiseni osoittautuikin oikeaksi. Kuulehan nyt, mitä oivallisella
virkaveljellämme on ilmoitettavana."
Ja hän luki:
"Rakas Asbjörn Krag!
Ensinnäkin sydämellinen kiitos yhdessäolostamme New-Yorkissa,
yhdessäolosta, jonka aina olen lukeva hauskimpiin muistoihini.
Ei ollut ainoastaan harvinainen onni saada tavata niin älykästä
ja kuuluisaa virkaveljeä..."
"No niin", keskeytti Asbjörn Krag hiukan hämillään, "hyppäämme
alkulauseen yli, mutta täällä alempana on jotakin, joka mahdollisesti
voi olla mielenkiintoista."
Ja hän jatkoi:
"Se että nyt otan vapauden kirjoittaa Teille, rakas virkaveli,
johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että eräs kuuluisimmista
ja pelätyimmistä rikoksellisistamme, Leo Carsten, kaksi päivää
sitten pääsi murtautumaan ulos 'Mustasta tähdestä', mihin
hänet oli suljettu odottamaan sähkötuolia. Todellakin onnistui
Teidän, rakas virkaveljeni, kerran tehdä sama manööveri, ja
Te olitte kyllin rakastettava ilmoittaaksenne minulle, kuinka
siinä menettelitte. Miten Leo Carsten on toiminut, on minulle
sitävastoin täydellinen arvoitus. Hiljaa ja jäljettömästi, kuten
hänen tapansa on, on hän kadonnut ja lienee jo aikoja sitten
pudistanut Amerikan tomut jaloistaan. Syy, minkä vuoksi tahdon
ilmoittaa tästä Teille, on aivan yksinkertaisesti se, että me
hyvällä syyllä epäilemme Leo Carstenin paenneen Norjaan. Norja
on nimittäin hänen varsinainen isänmaansa, jos nyt ylipäänsä käy
sanominen, että hänenlaisellaan kansainvälisellä rikoksellisella
on isänmaata tahi edes halua omistaa sellainen. Leo Carsten
on maailmankansalainen sormenpäitä myöten, enkä varmaankaan
liioittele, kun väitän, että hän on vaarallisin rikollinen,
joka viimeisellä vuosikymmenellä on esiintynyt. Hän näyttää
osaavan kaikki, tietävän kaikki ja vielä enemmän: oikeassa
silmänräpäyksessä käyttävän hyväkseen kaikkea rohkeasti ja
julkeasti. Hän on sukkela kuin orava, vahva kuin karhu, viekas
kuin kettu ja rohkea kuin leijona.
Kaikkialla on hänellä ystäviä ja suosijoita, jotka mieluummin
menisivät hänen puolestaan kuolemaan kuin pettäisivät hänet.
Sillä Leo Carstenilla on kolme ominaisuutta, jotka roistoväen
silmissä tekevät hänen vastustamattomaksi: hän kostaa julmasti
ja henkilöön katsomatta, jos joku häntä vastustaa, hän ei petä
väkeään, jos he hänen tähtensä joutuvat onnettomuuteen, ja ennen
kaikkea hän tuhlaa kultaa kuin ruhtinas.
Ylt'ympäri Europan pääkaupungeissa on hän toiminut: Lontoossa,
Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa, Wienissä ja Madridissa,
kunnes hän kunnioitti Amerikkaa korkealla läsnäolollaan.
Hänen kepposensa eivät ole tavallisia rikoksia, ne ovat
taidetekoja, näytelmiä, älykkäästi ajateltuja ja mestarillisesti
näyttämölle asetettuja. Mikä näytelmäkirjailija hänessä
onkaan mennyt hukkaan! Sen ohessa hän näyttelee kuin vain
harvat. Kaikissa mahdollisissa hahmoissa on hän esiintynyt ja
viime vaalitaistelussa hän teki todellakin tasavaltalaisille
ruman kepposen esiintymällä eräässä tilaisuudessa Theodor
Rooseveltina ja pitämällä tulisen puheen sekä senjälkeen
ryöstämällä vieraanvaraisen isäntänsä kassakaapin. Samalla oli
entisen presidentin juna pysäytetty erään pienen rautatieaseman
sivuraiteille ja asema huolellisesti eristetty kaikesta
sähkösanomayhteydestä ulkomaailman kanssa. Asia kyllä saatiin
selville ja painettiin villaisella, mutta siitä huolimatta sitä
siellä täällä käytettiin vaalitaistelutarkoitukseen. Että Leo
Carsten on mennyt Europaan, siitä olemme miltei vakuutetut.
Luulemme näet saaneemme selville, että hän oli matkustanut
'Oceanicilla', ja olimme sen vuoksi miltei varmat hänen
kiinnijoutumisestaan. Lähetimme langattomalla sähkösanoman
kapteenille ja käskimme häntä toimeenpanemaan perusteellisen
tutkinnon kaikkiin matkustajiin nähden. Kahdeksan tunnin perästä
saimme kuitenkin vastauksen: Carsten ei ole laivalla. Se seikka,
että hän mahdollisesti on ajatellut tehdä 'visiitin' entiseen
isänmaahansa, on todellakin vain arvelua, mutta luulen olevani
varma siitä, että hän monista syistä nykyisin välttää vanhoja
toimintakeskuksiaan. Joka tapauksessa olen tahtonut varoittaa
Teitä, rakas virkaveljeni.
Jos Te kysyisitte minulta hänen ulkonäköään, niin minä
luultavasti joutuisin neuvottomaksi, sillä hänen ulkomuotonsa
vaihtelee kuin huhtikuun ilma. Itse olen yksi niitä harvoja,
joiden oikeudenkäynnin aikana on onnistunut vilahdukselta
nähdä Leo Carstenin 'siviilinaama'. Minun täytyy tunnustaa,
että hämmästyin, sillä sileämpää ja jokapäiväisempää ulkonäköä
on tuskin yksinkertaisimmalla ravintolatarjoilijalla. Hän on
keskikokoinen, jäntevä, kasvot soikeat, puoleksi germaanin,
puoleksi etelämaalaisen. Tukka on musta ja lyhyeksileikattu;
ihmeelliset ovat ainoastaan silmät, jotka loistavat kuin mustat
timantit ja joskus voivat hehkua kuin kissan silmät pimeässä.
Lähetän tässä piirustuksen, minkä 'New York Heraldin' piirtäjä
samassa tilaisuudessa teki kuuluisasta rikoksellisesta. Se on
todellinen, pieni mestariteos, hetken innostuksessa syntynyt, ja
vain kaipauksella siitä eroan. Se puhuu paljon voimakkaammin kuin
mitä minä jäykillä sanoilla voin ilmaista...
Vastaanottakaa sydämelliset terveiseni, rakas virkaveli. Jos
kohtalo soisi Teidän toimittaa tuo uskalias rikoksellinen häntä
odottavalle kunniaistuimelle: sähkötuoliin, ei kukaan olisi
iloisempi kuin Teidän
uskollinen
James Clifford."
Kun salapoliisi oli lopettanut lukemisen, olivat molemmat ystävykset
hetkisen hiljaa ja Krag katseli hymyillen Harald Breden tarmokkaita ja
ällistyneitä kasvoja. Sen jälkeen tarttui hän ääneti vielä kerran
kirjekuoreen ja veti siitä kokoontaitetun lyijykynäpiirustuksen. Hän
pani sen eteensä pöydälle, ja molemmat poliisimiehet kumartuivat
katsomaan amerikkalaisen sanomalehtimiehen mestariteosta.
James Clifford oli oikeassa. Tuo yksinkertainen piirustus ansaitsi
todellakin sen ylistävän mainesanan, minkä amerikkalainen salapoliisi
oli sille antanut, ja Asbjörn Krag oli ensisilmäyksellä näkevinään Leo
Carstenin yhtä ilmielävänä kuin tämä olisi seisonut hänen edessään.
Rohkeapiirteinen, soikea pää miltei lapsellisine kasvoineen.
Puoliavoimet huulet paljastivat valkoisen hammasrivin, musta tukka
ympäröi matalaa, kaunismuotoista otsaa, mutta mustat, levottomat silmät
muodostivat ihmeellisen vastakohdan kasvojen pehmeille piirteille,
antaen Cliffordin ulkomuodolle niin erikoisen sävyn, että Asbjörn Krag
tunsi pelkästään tämän piirustuksen avulla voivansa keksiä hänet
tuhansien joukosta.
II.
BASSOVIULU.
Harald Brede nousi ensiksi paikaltaan.
"Kyllä", sanoi hän, "kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta en
käsitä, että siitä voi olla meille apua."
"Mitä tahdot sanoa?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän huolellisesti
kääri kokoon kirjeen ja piirustuksen ja pani ne takaisin lompakkoonsa.
"Tahdon sanoa", jatkoi Harald Brede, "että tuo erittäin oivallinen
herra Carsten kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole auttava
meitä kuluttamaan tätä ikävää aikaa. Mies, jolla on maailma
toimintakenttänään, ei luultavasti asetu tähän maailman kolkkaan. Onhan
se vain yksi mahdollisuus miljoonista muista ja..."
Harald Brede kohautti olkapäitään.
"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag, "en minäkään olisi kiinnittänyt
erikoisen suurta huomiota juttuun, ellei olisi tullut toista
tiedonantoa."
Harald Brede teki voimakkaan liikkeen.
"Mitä sanot, uusi kirjekö?"
"Ei, sähkösanoma. Katsohan tänne! Se tuli miltei yht'aikaa kuin kirje."
Krag vetäisi taskustaan esille kokoonrypistetyn sähkösanoman ja
suoristi sen.
Se kuului;
"Olkaa varuillanne. On syytä epäluuloihin.
J.C."
Harald Breden silmät suurenivat.
"Kyllähän", jatkoi Asbjörn Krag, "nämä oraakkelimaiset sanat eivät sano
juuri paljoa. Mutta tunnen Cliffordin ja tiedän, että hän on mies, joka
harvoin liioittelee. Kun hän on poikennut niin paljon tavoistaan, että
on lähettänyt sekä kirjeen että sähkösanoman, niin on hänellä myös
pätevät syyt siihen."
Hän rypisti sähkösanoman jälleen kokoon ja pisti sen takaisin
taskuunsa.
"No niin", jatkoi hän sitten, "on vain yksi, joka voi antaa
vastauksen."
"Ja se on?"
"Aika, rakas ystävä", huomautti Asbjörn Krag hyväntuulisena.
"Ja mitä ajattelet tehdä?"
"Mahdollisesti kävelyretken kauniissa kevätilmassa, jos sinä tahdot
tulla mukaan."
"Mutta", jatkoi Harald Brede, ajatuksissaan kynsien korvantaustaansa,
"eikö kuitenkin olisi varminta asettaa muutamia ylimääräisiä vahteja
rautatieasemalle ja laivasilloille?"
Asbjörn Krag naurahti sydämellisesti.
"Ei, rakas ystäväni, mitä sinä ajattelet", sanoi hän leikillisesti.
"Sinulla oli äsken muutamia täysin oikeita vastaväitteitä, jotka
tekivät epäilyksenalaiseksi kuuluisan vieraan tänne tulon. Ja sinä olet
kuitenkin mielikuvituksen mies... mutta nuo muut!" Krag kohautti
olkapäitään. "Luuletko, että minä asettuisin alttiiksi vaaralle tulla
nauretuksi vasten kasvoja. Ei, tällä kertaa saamme tyytyä olemaan
vailla seikkailuja."
Harald Brede nyökkäsi miettivästi.
"Mutta", lausui Asbjörn Krag äkkiä, "jättäkäämme koko juttu syrjään.
Puhuimme uutisista. Minä olen kertonut omani, nyt on sinun vuorosi.
Onko sinulla mitään sydämelläsi?"
"Ei, ei mitään... Kyllä, tosiaankin, taskuvarkaus eilen illalla.
Varomaton nainen menetti tungoksessa laukkunsa ja siinä olleet 17
kruunua 20 äyriä."
"Ajattelepas miten mielenkiintoista!"
"Muutoin olemme jo saaneet varkaan kiinni. Kolmentoistavuotias
katupoika. Hänet on lähetetty kasvatuslaitokseen."
"Ajattelehan, niin hirveän mielenkiintoista."
Harald Brede haukotteli vieläkin kerran.
"Ei", sanoi hän, "nyt luulen, että minä seuraan sinun neuvoasi ja teen
kävelyretken auringonpaisteessa. On ihana kevätilma."
Hän oli jo pannut kätensä ovenripaan, kun virkatoverinsa huudahdus
äkkiä pidätti hänet.
Harald Brede kääntyi.
"Halloo", huudahti Asbjörn Krag pää melkein sanomalehden peitossa,
"sehän on merkillistä."
"Mikä niin merkillistä?"
"Eräs ilmoitus", vastasi Krag, "jonka nyt olen nähnyt kolmena päivänä
peräkkäin."
"Niin, mutta olenkin nähnyt, että sinä useampia päiviä peräkkäin olet
istunut ja leikellyt sanomalehdistä epäiltäviä ilmoituksia voimatta
löytää pienintäkään lähtökohtaa, mistä aloittaa."
"No niin, mutta tämä on oikein merkillistä."
"Mitä se siis on?"
"Ilmoitus jostakin löydetystä bassoviulusta."
"Kas, eihän tuo ole niin omituista, rakas virkaveli, tässä eräänä
päivänä havaitsin minä ilmoituksen kadonneesta lyhtypatsaasta."
"Mutta tämä ilmoitus on ollut lehdessä kolmena päivänä peräkkäin ja nyt
on bassoviulu löydetty -- merestä. Näyttää siltä, kuin se olisi
tarttunut ankkuriin ja sen mukana vedetty ylös."
Harald Brede istuutui jälleen ja otti sikarin suustaan.
"Sallihan minun kuulla mitä ilmoitus sisältää", sanoi hän, "onhan
mahdollista, että siinä piilee jotakin."
Asbjörn Krag luki:
"Melkein uusi hieman hiekkautunut bassoviulu on löydetty merestä
Vippetangenin luona. Voidaan periä Pedersenin laivakonttorista, Iso
Rantakatu."
Harald Brede naurahti.
"Mutta sehän on täysin naurettavaa", sanoi hän, "sehän kuulostaa
salakähmäiseltä."
"Ilmoitus on, kuten sanottu, ollut kolmena päivänä peräkkäin. Näyttää
siltä, kuin ei kukaan tahtoisi ilmoittautua omistajaksi."
Asbjörn Krag otti puhelinluettelon ja etsi siitä Pedersenin numeron.
Hän tapasi Pedersenin itsensä puhelimessa. Krag esittelihe ja kysyi
häneltä, miten oli tuon kummallisen löydön laita.
"Niin, olen yhtä kummastunut kuin tekin", vastasi
laivatarpeidenkauppias, "en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä
bassoviululle. Tahtoisin mielelläni päästä siitä, sillä se on iso
kapine, sanon, ja se on vain tiellä liikehuoneessani."
"Kuinka sen löysitte?" kysyi salapoliisi.
"Höyrylaiva Liverpoolin miehistö löysi sen. Kun he haalasivat ylös
ankkuriköyttä, seurasi bassoviulu mukana. He jättivät sen minulle,
koska heidän oli lähdettävä matkalle samana päivänä."
"Oliko se meren pohjassa?"
"Kyllä se oli varmasti pohjassa. Se on ylt'yleensä pohjasaven
tahraama."
"Mutta luulisi kuitenkin, että bassoviulun pitäisi uida pinnalla kuin
korkki."
"Niin kyllä tavallisen bassoviulun. Mutta tämä on aivan epätavallinen."
"Mitä suvaitsette sanoa? Mitä se merkitsee? Epätavallinen bassoviulu!"
"Niin, se on raskas. Sitä ei juuri jaksa nostaa."
"Kenties se on tehty jostakin kovasta puulajista?"
"Ei, sen sisässä on jotakin."
"Onko jotakin sisässä?"
"Kyllä, koska se kolisee, kun sitä ravistelee."
"Te saatte lähettää bassoviulun löytötavaravarastoon", sanoi Asbjörn
Krag, "niin tulemme tutkimaan sitä lähemmin."
"Sydämellisellä mielihyvällä. Siten pääsemme vapaaksi siitä hirviöstä.
Minä annan heti kuljettaa sen rattailla pois."
"_Kuljettaa rattailla?_ Onko se niin painava, ettei sitä voi kantaa?"
"Suuri ja vahva mies voisi mahdollisesti kantaa sen, mutta minun
juoksupoikani ei siihen mitenkään pysty."
"Hyvä, tuleepa olemaan hauska saada tarkastaa vähän lähemmin tuota
merkillistä bassoviulua", sanoi Krag.
"Neljännestunnin kuluttua se on poliisiasemalla. Hyvästi."
Puhelinkeskustelu päättyi.
Asbjörn Krag kääntyi Harald Breden puoleen.
"No, mitä sanot?" lausui hän.
"Juttu näyttää kieltämättä merkilliseltä."
"Niin", vastasi Asbjörn Krag, "ja kaikkein merkillisintä on, että
kauppias sanoi bassoviulun sisässä olevan jotakin."
III.
ITÄVALTALAISET.
Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua,
vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli
hiukan koomillinen.
"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan
vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.
Eräs poika toi kärryillä bassoviulua.
Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun
salapoliisikonttoriin.
Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä,
jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin
lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.
"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista,
miten raskas se on."
Niin pian kuin viulua liikutettiin, kolisi sen sisällä jokin raskas
esine.
Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli
viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut
tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.
Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä
lähti vääriä ja teräviä säveliä.
Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes
ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren
pohjasta.
Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden
kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.
Heidän täytyi sahata pari minuuttia, ennenkuin saivat kannen irti.
Soittokoneen sisällys oli sangen hämmästyttävä.
Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne,
jotta viulu pikemmin uppoaisi.
Sitten he saivat käsiinsä muutamia neliskulmaisia puupalasia.
Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut
ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin
seinästä sahatuilta.
Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä
kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.
Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet
löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat
toisiinsa.
Ensin puhkesi aina iloinen Harald Brede leveään nauruun.
Sen perästä alkoi Asbjörn Krag nauraa. Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.
"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä
jotakin."
"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede.
"Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin
parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten
tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."
Asbjörn Krag yritti vastata, kun äkillinen naputus ovelle keskeytti
hänet.
Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja
halusi puhutella Asbjörn Kragia.
"Nimi?" kysyi Krag.
"Hän sanoi nimensä olevan Salvesen ja olevansa Hotelli Europan
ovenvartija."
"Vai niin. Anna hänen tulla sisään."
"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen
vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."
"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien
suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat
ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta
kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista
kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."
Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi
ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.
"No", kysyi Asbjörn Krag, "mikä tuo teidät tänään tänne?"
Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen
näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään
kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.
Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun,
ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.
"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti
hän.
"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö
ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan
rikkoa?"
"Kyllä... mutta tämä viulu... Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen
vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta..."
"Todellako!"
Molemmat salapoliisit tulivat äkkiä erittäin kohteliaiksi.
"Olkaa hyvä ja istuutukaa..."
"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me
pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"
"En, mutta se on tavallaan yhteydessä minun asiani kanssa."
"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun
aikaisemmin? Milloin?"
"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on
siis kolme päivää."
"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin
se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.
"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on
ollut vedessä!"
"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana.
Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää
nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen
useampia kertoja? Milloin muulloin?"
"Maanantaina, kun itävaltalaiset tulivat."
"Itävaltalaiset?" huudahtivat Krag ja Brede yht'aikaa.
"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat
asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita
myöskin tämä viulu mukanaan."
"Mitä muita soittokoneita heillä oli?"
"Toinen bassoviulu."
Harald Brede naurahti.
"Ynnä torvi ja pieni rumpu."
Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois
suunniltaan.
"Niin -- se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden
itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut,
että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu
tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on
hullu."
"Silloin ei hän voi olla meille mielenkiintoinen."
"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat
kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."
"Soittoa?"
"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole
juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa
sitten soolon bassoviululla."
"Eivätkö he koskaan soita yht'aikaa?"
"Eivät, sitä en tiedä heidän tehneen. Mutta mitä kummaa tuo on?"
Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat
viulun sisästä löytäneet.
Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia
ilmeisellä mielenkiinnolla.
"Tunnetteko kenties myöskin ne?" kysyi Asbjörn Krag.
"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat
maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja
katsokaahan tänne" -- sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta --
"voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen
laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä
enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi
olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat
sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en
siitä sen enempää viisastu."
"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja
rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä
asia juurta jaksaen."
IV.
KAUNIS ANARKISTI.
"Ensinnäkin", sanoi Asbjörn Krag, "tiedättekö itävaltalaisten nimiä?"
"Toisen nimi on Bleib ja toisen Wilkens. Bleib on tilanomistaja ja
mikäli voin ymmärtää hyvin rikas. Wilkens on hänen sihteerinsä.
Molemmat saapuivat mannermaajunassa kello kolme iltapäivällä. He
ajoivat ajurilla hotelli Europaan. Niin pian kuin he olivat saapuneet,
huomasin heti että tilanomistaja Bleib hyvin tunsi hotellin, vaikk'en
minä voi muistaa nähneeni häntä aikaisemmin."
"Miten sen huomasitte?" kysyi Asbjörn Krag.
"Hän pyysi kaksi eri huonetta, numerot 21 ja 22, toisessa kerroksessa
kadun puolella. Nyt sattui kuitenkin niin, että nämä huoneet olivat
käytännössä, joten minun täytyi ilmoittaa hänelle, että hänen oli
mahdotonta saada niitä.
"'Siinä tapauksessa en halua asua täällä', sanoi hän. Kun nyt ei
kuitenkaan ollut mikään 'sesonki', emme me halunneet päästää luotamme
niin hienoja vieraita kuin nämä näyttivät olevan. Minä menin siis
niiden vieraiden luo, joilla oli nuo molemmat huoneet, ja pyysin heitä
muuttamaan kahteen muuhun huoneeseen. Käytin tekosyynä sitä, että herra
Bleib ja hänen sihteerinsä jo kauan sitten olivat tilanneet huoneet.
"Sillä tavoin saivat molemmat itävaltalaiset asua missä halusivat, ja
herra Bleib kiitti minua avusta.
"Tavarat kannettiin huoneisiin. Niitä ei näyttänyt olevan erittäin
paljoa. Molemmat bassoviulut ja torvi herättivät heti huomiotani.
"Herra Bleib antoi minun ymmärtää, että hän oli intohimoinen
bassoviulun soittaja ja että hänen täytyi harjoittaa sitä tunnin verta
joka päivä. Minä saisin määrätä, milloin katsoin ajan sopivimmaksi.
"Koetin turhaan selittää hänelle, että niin hyvin bassoviulun
soittaminen kuin torven puhaltaminen häiritsisi muita vieraita, mutta
silloin hän alkoi taas puhua muuttamisesta.
"Miltei olin taipuvainen antamaan noiden kiusallisten vieraiden mennä
menojaan, mutta samalla ajattelin, että jos on sanonut A:n, pitää
myöskin sanoa B.
"Sitäpaitsi katosivat kaikki epäilykset, kun itävaltalainen selitti,
että hän mielellään maksoi huoneista kaksinkertaisen vuokran.
"Sen lisäksi tuli, että tänä aikana ei ollut juuri paljon vieraita.
Minä määräsin siis, että he saisivat pitää soitannolliset
harjoituksensa puoli kahden ja puoli kolmen välillä päivällä. Tuona
aikana olisi soittaminen vähimmin haitallista.
"Nyt ovat molemmat herrat pitäneet soittoharjoituksiaan koko viikon.
Aluksi se ei tuntunut niinkään pahalta, mutta nyt olen väsynyt
soittoon. Se on miltei sietämätöntä. Sen lisäksi ovat hotellin muut
vieraat alkaneet valittaa..."
"Mutta eikö tuo melu keskiviikkona loppunut?" kysyi Asbjörn Krag.
"Silloinhan näitte bassoviulun viimeksi?"
"Kaukana siitä. Olenhan jo sanonut, että itävaltalaisilla oli mukanaan
kaksi bassoviulua. Keskiviikkoiltana näin, että sihteeri, herra Wilkens
tuli huoneestaan raahaten bassoviulua."
"Raahaten?"
"Niin, raahaten. En ole milloinkaan luullut että bassoviulu voisi olla
niin raskas. Hän meni kadulle se mukanaan. Puoli tuntia myöhemmin hän
tuli taas kotiin ja silloin ei hänellä ollut viulua.
"Kysyin häneltä, mihin hän oli jättänyt soittokoneen. Sen sijaan, että
olisi vastannut, teki hän minulle puolestaan kysymyksen: 'Sanokaa
minulle herra ovenvartija, onko soittokoneiden ja eritoten
bassoviulujen rakenne teille tunnettu?'
"'Ei vähääkään', vastasin minä.
"'No', jatkoi hän, 'silloinhan ette paljoa kostu jos ilmoitan, että
sointisävy on särkynyt ja että G-kieli on mennyt poikki'."
(Molemmat salapoliisit tulivat hyvin iloisiksi.)
"'Ei', vastasin, 'siitä en juuri viisastu'.
"'Sen uskon', vastasi itävaltalainen. 'Niin, bassoviulu on lähetetty
korjattavaksi. On hyvin tärkeätä saada sointisävy kuntoon.'
"Torstaina, perjantaina ja tänään ovat itävaltalaiset soittaneet
varaviulua. Mikäli voin ymmärtää, soittaa tilanomistaja itse viulua,
kun taas sihteeri käsittelee torvea."
"Oletteko milloinkaan saanut tilaisuutta olla läsnä jossakin herrojen
harjoituksessa?"
"En, he ovat hyvin varuillaan pitääkseen kaikki asiaankuulumattomat
loitolla."
Asbjörn Krag hymyili.
"Onhan olemassa avaimenreikä", sanoi hän.
"Kyllä", vastasi ovenvartija, "olenkin tutkinut avaimenreikää, mutta
tuloksetta. Osoittautui näet, että itävaltalaiset ovat tukkineet
avaimenreiän. -- Kun havaitsin sen, päätin kääntyä teidän puoleenne,
herra salapoliisi. Suljetut avaimenreiät ovat aina epäilyttäviä.
Sitäpaitsi on itävaltalaisten esiintyminen ylipäänsä tuntunut minusta
kummalliselta. Heillä ei näytä olevan mitään asioimistoimia, eivätkä he
välitä kaupungin tai sen ympäristöjen katselemisesta. Näyttää miltei
siltä, kuin he olisivat matkustaneet aina Wienistä asti tänne saakka
suututtaakseen hotelli Europan ovenvartijaa bassoviulullaan ja
torvellaan..."
"Se on aivan käsittämätöntä..."
"No entä lasku?" kysyi Krag. "Miten mahtaa olla sen maksamisen laita?"
"Sitähän minäkin pelkäsin alussa, mutta siinä suhteessa ei ole mitään
hätää. Kun tänään esitettiin lasku koko viikolta, maksoi herra Bleib
heti välittämättä edes katsoa oliko se oikea. Sitäpaitsi antoi hän
laskun tuojalle runsaasti juomarahoja. Mutta päätin joka tapauksessa
etsiä teidät, herra Krag, ja varoittaa teitä, mutta en odottanut
tapaavani sihteerin bassoviulua täällä -- ja lisäksi tuollaisessa
kunnossa."
"Sen voin aivan hyvin ymmärtää. Kiitän teitä antamistanne tiedoista.
Menkää nyt takaisin hotelliin, niin tulen perästä tutkiakseni
tilannetta lähemmin."
Ovenvartija meni ovelle.
"Mutta eräs asia täytyy teidän luvata minulle", sanoi Krag.
"Ja se on?"
"Ette saa kenellekään ilmaista mitään huomioistanne, joita olette
tehnyt itävaltalaisista. Ja ennen kaikkea: älkää antako näiden tietää,
että teillä on epäluuloja heitä kohtaan."
"Luonnollisesti en."
"Kiitos, nyt voitte mennä."
Kun ovenvartija oli mennyt, sanoi Harald Brede:
"Minä puolestani luulen, että itävaltalaiset aivan yksinkertaisesti
ovat hulluja."
"Ja minä olen vakuutettu, että he ovat aivan täysijärkisiä. Heidän
toiminnassaan on huomattavissa eräänlaista logiikkaa. -- He tulevat
Kristianiaan päämääränään vuokrata huoneet numero 21 ja 22 hotelli
Europasta. Minkätähden? -- He pitävät joka päivä tunnin pirullista
meteliä. Miksi? Tuskinpa huvin vuoksi. He sahaavat reiän hotellin
seinään. Mitä varten? -- Tässä jutussa on koko joukko salaperäisyyttä.
Luulen, että siihen kätkeytyy joku arvoitus. Niin, rakas Harald Brede,
nyt olemme vihdoinkin saaneet työtä..."
Harald Brede aikoi juuri vastata, kun ovi äkkiä avautui ja
salapoliisipäällikkö astui sisään. Hänellä oli muutamia papereja
kädessä.
"Herrat", sanoi hän, "tuon teille tärkeän tiedon. Olette luonnollisesti
nähneet sanomalehdissä, että Baijerin prinssiä Friedrichiä odotetaan
Kristianiaan lähipäivinä."
Molemmat salapoliisit olivat kyllä sen lukeneet.
"Ja tämän johdosta", jatkoi salapoliisipäällikkö, "olen saanut nämä
kirjeet ministeriöstä. -- Ensimmäisessä ilmoitetaan päivä ja tunti,
jolloin prinssi saapuu Kristianiaan, ja meitä muistutetaan ryhtymään
kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tavallisia ulkomaisten
ruhtinasten vieraillessa. Mutta sen ohessa lähetetään meille
Münchenistä ihastuttavan nuoren naisen valokuva ja seuraava huomautus:
"'Mikäli olemme saaneet tietää, pitäisi nuoren entisen
näyttelijättären, Rosa Brennerin, oleskella Kristianiassa samaan aikaan
kuin prinssi. Pyydämme Teitä tarkasti pitämään mainittua naista
silmällä. On erittäin tärkeätä, ettei hän millään tavalla joudu
ikävyyksiin, vaikkakin jokaista hänen askeltaan on vakoiltava. Olisimme
Teille kiitolliset, jos antaisitte meille yksityiskohtaisia tietoja
hänen oleskelustaan Kristianiassa.'"
"Pieni naisanarkisti siis", virkkoi Harald Brede innostuneena, "sehän
kuulostaa aivan suurenmoiselta."
Salapoliisipäällikkö pani asiapaperit ja valokuvan pöydälle ja jätti
konttorin samalla lausuen, ettei tuntenut ketään muuta, jolle hän
turvallisemmin voisi uskoa tämän arkaluontoisen tehtävän.
Valokuva esitti nuorta, erittäin kaunista naista, jolla oli suuret,
uneksivat silmät.
"Hänhän näyttää enkeliltä eikä rikolliselta", sanoi Harald Brede.
"Miltei kaikki naisanarkistit ovat kauniita", vastasi Asbjörn Krag,
"heissä on jotakin mielikuvituksellisen haaveellista. -- No niin",
jatkoi hän, "kunnes kaunis Rosa saapuu, voimme ottaa urakallemme herrat
bassoviulunsoittajat."
Hän otti hattunsa.
"Kello kolmelta tulee juna", sanoi hän virkaveljelleen, "tahtoisitko
varmuuden vuoksi mennä rautatieasemalle siltä varalta, että tuo nainen
tulisi, jolla aikaa minä tarkastan hiukan hotellia ja käyn
tervehtimässä ystävääni ovenvartijaa."
Harald Brede suostui ehdotukseen, ja Asbjörn Krag lähti.
Kun hän tuli ovenvartijan huoneeseen, kuuli hän ihmeekseen äkkiä
kaukaista parkumista jostakin hotellin ylemmistä kerroksista. Se
kuulosti ikäänkuin lapsen kirkunalta.
"Eikö nyt tuollaisesta voi joutua epätoivoon", sanoi ovenvartija ja
ravisti alakuloisena päätään. "Se on sihteeri, joka harjoittelee
torvellaan."
Asbjörn Krag meni toiseen kerrokseen ja pysähtyi numero 21:n oven
kohdalle. Hänen täytyi tunnustaa, ettei itävaltalaisen torvensoitto
läheltä kuulunut niin hirveältä. Hän osasi joka tapauksessa soittaa.
Niin pian kuin torvisoolo oli tauonnut, aloitti bassoviulu esityksensä.
Sen ääni kuului jylhemmältä.
Melu, minkä nämä molemmat soittokoneet saivat aikaan, oli sangen vahva.
Asbjörn Krag kumartui ovea kohti ja kuunteli, saadakseen selville
kuuluisiko mahdollisesti jotain muuta ääntä kuin tuo hirveä musiikki.
Hän seisoi ja kuunteli kauan.
Sen jälkeen hän tarttui ovenvartijaa käsivarteen ja seurasi häntä hänen
huoneeseensa.
"Kuulkaahan nyt", lausui hän, "asuuko ketään noiden sukkelain
soittoniekkain huoneen vieressä?"
"Ei, ei vielä!"
"Silloin on kenties viereinen huone tilattu? Onko sen numero 23?"
"Ei", vastasi ovenvartija, "tilattu on se pieni, kaunis huoneisto,
jonka vastapäätä itävaltalaisten huoneet ovat."
"Vai niin! Kokonainen huoneisto! Kuinka monta huonetta siinä on?"
"Kolme huonetta, salonki ja kaksi makuuhuonetta. Salonki on keskellä."
"Miten kauan on siitä, kun huoneet tilattiin?"
"Ei täyttä kahta viikkoa", vastasi ovenvartija.
"Ja kuka tilasi ne?"
"Eräs pari Münchenistä. Veli ja sisar."
Asbjörn Krag kävi vähitellen tarkkaavaiseksi.
"Eräs pari Münchenistä", sanoi hän, "mikä on heidän nimensä?"
Ovenvartija vastasi:
"Herran nimi on Fritz Brenner ja naisen Rosa Brenner..."
Salapoliisi säpsähti.
"Anarkisti", mumisi hän itsekseen.
V.
ENSIMMÄISET TURISTIT.
Samassa silmänräpäyksessä ajoivat kahdet vaunut hotellin
pääsisäänkäytävän eteen, ja ovenvartijalle tuli kiire.
"Mannermaajuna on saapunut", sanoi hän, "täytyy heti ryhtyä toimeen."
Useampia vieraita saapui.
Asbjörn Krag seisoi sisäänkäytävällä välinpitämättömän näköisenä ja
kädet selän takana, kuin joku hotellin vieras.
Kadun toisella puolella hän näki kummastuksekseen Harald Breden, joka
nousi ajurin rattailta ja meni sisälle läheiseen puotiin.
"Nyt on tullut kaupunkiin joku, jota hän tahtoo pitää silmällä. Se on
tuskin kukaan muu kuin tuo pieni, kaunis anarkisti."
Ja aivan oikein. Toisesta vaunusta nousi nuori, kaunis pari. Herralla
oli yllään matkapuku ja kiikari keltaisessa nahkaremmissä olkapäällä.
Naisen Asbjörn Krag tunsi valokuvasta. Se ei ollut kukaan muu kuin
anarkisti, entinen näyttelijätär Rosa Brenner.
Ovenvartija kumarsi syvään ylhäiselle parille.
"Ovatko huoneeni kunnossa?" kuuli hän naisen kysyvän saksaksi.
"Kyllä, neiti", vastasi ovenvartija, "huoneet ovat täysin kunnossa."
Hän riensi edellä ja ohjasi heidät pieneen, kauniiseen toisen kerroksen
huoneeseen.
Nyt olivat itävaltalaiset lakanneet soittamasta.
Asbjörn Krag kulki viistoon kadun poikki puotiin, mihin hänen
virkatoverinsa Harald Brede oli mennyt sisälle. Se oli hedelmäliike.
Krag tapasi todella ystävänsä siellä. Brede seisoi hyvin tyynenä
ikkunan ääressä ja pureskeli viinirypäleitä.
"Nyt olemme siis päässeet käsiksi seikkailuun", puheli Krag, kun he
olivat tulleet kadulle.
"Seikkailuun? Minä en ainakaan vielä saata nähdä, että on kysymys
mistään seikkailusta."
"On, epäilemättä. Olen tehnyt keksinnön."
"Ja mitä sinä olet keksinyt?"
"Että on olemassa yhdysside bassoviulun ja kauniin anarkistin välillä."
"Uskomatonta", virkkoi Harald Brede. "Tuolla naurettavalla
bassoviulujutulla ja pienen anarkistin traagillisella kohtalollako
olisi muka yhteyttä! Sinun on myönnettävä, että se on mahdotonta."
"Mutta usein onkin vain kukonaskel vakavan ja naurettavan välillä",
vastasi Asbjörn Krag. "Tässähän on ravintola. Asettukaamme täällä
johonkin nurkkaan, niin selitän asian sinulle."
Kun he olivat saaneet kumpikin lasinsa, aloitti Asbjörn Krag:
"Ensinnäkin hylkään mahdollisuuden, että itävaltalaiset olisivat
mielenvikaisia."
"Sitä ei sinun tule tehdä liian pikaisesti."
"Teen sen kaikesta huolimatta. Mielenvikaiset eivät koskaan keksi
sellaisia hullutuksia, joilla nämä herrat huvittelevat itseään. Siis:
itävaltalaiset ovat täysin normaaleja. He ovat mikäli ymmärrän hyvinkin
viisaita, jopa älykkäitä."
"Merkillistä älykkyyttä!"
"Kaikenkaikkiaan minulle selvisi heti, että viisaat ihmiset eivät ryhdy
niin suureen puuhaan hotellissa ilman että heillä on joku tarkoitus. --
Ensinnäkin muistui mieleeni, että he tahtoivat asua määrätyissä
huoneissa, joiden numerot he tiesivät, vaikk'eivät koskaan ennen olleet
hotellissa asuneet. Heillä oli siis jotakin etua näissä huoneissa
asumisesta, mutta mitä? -- Nyt olen saanut selville, että tuo kaunis
anarkisti, joksi häntä sanomme, on jo kaksi viikkoa sitten oleskeluansa
varten Kristianiassa tilannut pienen, komean kolmen huoneen huoneiston.
Itävaltalaisten huoneet erottaa tästä huoneistosta vain seinä."
Harald Brede heristi nyt korviaan.
"Ymmärrän, mihin tahdot pyrkiä", sanoi hän. "Arvelet että
itävaltalaiset ovat valinneet nuo huoneet määrätyssä tarkoituksessa."
"Niin."
"Mutta missä tarkoituksessa?"
"Luultavasti vakoillakseen kaunista anarkistia."
"Siis eivät itävaltalaiset olisi soittotaiteilijoita, vaan
poliisiurkkijoita?"
"Se ei ole juuri luultavaa", keskeytti Asbjörn Krag. "Poliisiurkkijain
ei todellakaan olisi tarvinnut käyttää sellaisia kiertoteitä saadakseen
tilaisuuden vakoilla tuota kaunista naista."
"Mutta elleivät he ole poliisiurkkijoita", sanoi Harald Brede, "niin en
voi käsittää, mikä heitä voisi kannustaa anarkistia urkkimaan."
"Silloin et ajattele, kuinka anarkistit ja kaikki vallankumoukselliset
työskentelevät. He ovat toveriensa alituisen valvonnan alaisina. He
pitävät toisiaan silmällä. Toistaiseksi olen siinä käsityksessä, että
itävaltalaiset myöskin ovat anarkisteja. Luulen, että neiti Brenner on
tullut Kristianiaan erikoisessa tarkoituksessa, mahdollisesti
murhatakseen nuoren prinssin. Ettei hän voisi pelata kaksoispeliä, ovat
he lähettäneet molemmat itävaltalaiset Kristianiaan valvomaan häntä."
Harald Brede tuumi hetken.
"Minä edellytän, että loppupäätelmäsi ovat oikeat", sanoi hän, "ne
tuntuvat ainakin hyvin todenmukaisilta. Mutta kuinka voit selittää tuon
naurettavan musiikin, pasuunansoittamisen ja bassoviulun
poruuttamisen?"
"Jos ajattelet bassoviulusta tekemiämme löytöjä, niin on siinä kyllä
selitystä."
"Tekemiämme löytöjä? Nehän supistuivat aikamoiseen annokseen
merenpohjasavea, isoon kiveen ja joukkoon puupalasia."
"Kiven voimme jättää pois laskuista", sanoi Asbjörn Krag, "se on pantu
sinne vain painolastiksi. Savi ei myöskään näyttele mitään osaa. Mutta
puupalaset! Ne olivat verrattain suuret ja lisäksi maalatut samalla
maalilla kuin hotellihuoneen seinät. Jopa väitti ovenvartija, kuten
muistat, että hän tunsi panelin eräässä noista puupalasista. Minusta
näyttää senvuoksi enemmän kuin luultavalta, että nämä puupalaset ovat
aivan yksinkertaisesti sahatut itävaltalaisten huoneen seinästä --
juuri sen huoneen, joka on seinätyksin anarkistin huoneiston kanssa.
Minua ei ihmetyttäisi, jos seinästä olisi sahattu pois kokonainen suuri
kappale, niin että on aukko esim. vaatekaapin takana. Naisen huoneessa
salaa aukon seinäpaperi, jota ei luonnollisesti ole otettu pois. Sillä
tavalla voivat itävaltalaiset kuulla kaiken, mitä tapahtuu hänen
huoneessaan ja kenties tunkeutua sinne sisälle, jos niin
tarvittaisiin."
"Mutta kuinka he ovat voineet saada aukon seinään huomiota
herättämättä?" virkkoi Harald Brede. "Heidänhän täytyi joka tapauksessa
sahata, murtaa ja hakata aukkoa."
"Siinä meillä on juuri selitys tuohon naurettavaan musiikkiin, jota
muutoin tämän jälkeen en pidä ollenkaan naurettavana. Vieväthän sekä
torvi että bassoviulu korviasärkevällä melullaan miltei kuulon
läheisyydessä olevilta. Mikäli ovenvartija on kertonut, on
itävaltalaisilla sitäpaitsi mukanaan pieni rumpu, ja heidän
tarkoituksensa oli varmaankin käyttää sitäkin. Eikö sinusta tunnu
merkilliseltä, että molemmat herrat käyttävät vain niin meluavia
soittokoneita?"
"Minä arvelen sen juuri osoittavan, etteivät kaikki ruuvit heidän
päässään ole paikoillaan."
"Sitä se ei osoita, vaan molemmat herrat ovat käyttäneet soittokoneiden
hirmuista melua ainoastaan vaimentaakseen ne äänet, joita he itse
olivat pakotetut aikaansaamaan murtaessaan aukkoa seinään."
Harald Brede tuijotti virkaveljeensä ja huokasi.
"Näyttää siltä, kuin sinä sittenkin olisit oikeassa", sanoi hän.
"Lopuksi on rikkisahatusta seinästä tullut aivan liian paljon
puupalasia. He eivät ole voineet piilottaa kaikkea huoneistoonsa
eivätkä matkatavaroihinsa. He ovat aivan yksinkertaisesti olleet
pakotettuja viemään pois rojua. Sen vuoksi he panivat kaikki nuo
epämieluisat esineet ynnä kiven bassoviuluun ja heittivät ne yhdessä
mereen. Siten onnistui heidän poistaa roju herättämättä ovenvartijan
epäluuloja. -- Jos minun luuloni ovat oikeat", päätti Asbjörn Krag, "on
kaunis neiti Rosa Brenner tullut tänne Kristianiaan jollekin
salaperäiselle asialle. Ja kun hänen toverinsa Saksassa eivät voi
luottaa häneen, ovat he lähettäneet kaksi vakoojaa -- itävaltalaiset --
valvomaan häntä. On siis selvää, että meidän tarkkaavaisuutemme täytyy
kohdistua yhtä paljon itävaltalaisiin kuin tuohon viehättävään
naiseen."
Molemmat salapoliisit palasivat poliisiasemalle.
Siellä he kohtasivat salapoliisipäällikön.
"No niin, oli hyvä, että tulitte", sanoi hän. "Katsokaahan, tässä on
minulla uusi sähkösanoma."
Hän antoi sähkösanoman Asbjörn Kragille, joka luki:
"Prinssin matkaa Kristianiaan on kiirehditty. Hän matkustaa
Norjan pääkaupunkiin huomenna iltapäiväjunassa. Huomaa _kirje_." --
"Siis matkasuunnitelman äkillinen muutos", sanoi Asbjörn Krag. "Se
tuskin merkitsee muuta kuin että prinssi pelkää. Niin tekevät
ruhtinaalliset henkilöt aina kun he epäilevät murhayritystä. No niin,
nythän olemme jo päässeet selville prinssin vihollisista, niin että
siihen nähden ei matkasuunnitelman muutto merkitse mitään."
Molemmat salapoliisit istuivat sen jälkeen puoli tuntia keskustellen
tilanteesta, kun yht'äkkiä eräs konstaapeli uudelleen ilmoitti hotelli
Europan ovenvartijan saapumisesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
astui tuo kunnon mies sisälle.
"Katsopas vain! Miten voivat kaunis neiti Brenner ja molemmat
soittoaharrastavat itävaltalaiset?" kysyi Asbjörn Krag.