Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan
kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan
kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta?
Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty,
ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi
ajatella.
Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen
vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka
vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja
jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja
vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen
kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!
— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...?
No, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka...
Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs.
Sanokaa, että on tärkeää asiaa.
Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko
sitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo
huvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän
niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä
turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan
mikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä
parituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat
tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä
minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä
saanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita
sitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii,
minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten
sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.
— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka
kotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä
herättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän
soittaa maisteri Teräkselle.
Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut
hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.
— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona...
Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän
täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan?
Soitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja...
Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla
täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se
sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla
täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä
maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin,
siitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle
on se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä
minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei...
Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin
paljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt
täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi,
kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.
Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt
maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.
Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli
tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt
oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne
metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan
aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli
ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti
pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!
— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko
tiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No
terve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä
se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on
sekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat,
huomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan
rahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata
tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien
mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu
lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin,
rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä,
pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli
Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai
niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne
ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne
enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta
mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy
sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos
nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko
pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän
täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule,
sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja
Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi
junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä
vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä
kiirettä.
Trrrr.
— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan
maalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene
mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä
minulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt
vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa
siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain,
mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu.
Se on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta
nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...
Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi
konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken
varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa,
mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä,
kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan
yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin
kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli
sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin
käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan
sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko
nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin
koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E.
Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi,
se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.
Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi
kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.
Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli
salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä,
joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt
Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun
johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu
jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs
tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei
vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan
neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa.
Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi
kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.
— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa
voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät
osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on
toivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan
sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...
Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä
epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa?
Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä
ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti
hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs
iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin
käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat
pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs
otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta,
köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin
vilkkaat silmät.
— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties
hiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen
kubistiset...
— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —
Muodothan ovat aivan pyöreät.
— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian... sanoisinko futuristiset...
Silloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:
— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska
se on tulevaisuutta varten...
— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on
sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia
kansilehtiä.
Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi
Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.
— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni,
sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan
kirjailijat ja taiteilijat.
Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti,
kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan.
Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä
irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.
— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.
— En, vastasi Salmensuu.
— Noo, vähän palkkaa lisää.
— Ei auta.
— Mikä sitten on?
— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada
matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.
Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin
silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli
ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli
Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän
epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.
He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta
varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi
eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän
toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta
totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän
maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin —
puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.
Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei
puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat
irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän
sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa
menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä
mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista.
Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta
päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli
kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen
kustantamista!
Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään
kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä
rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi
halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen
herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei
voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään
katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs
tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka
asiat ovat kunnossa.
* * * * *
Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola,
Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs.
Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori
Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän
vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa
oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti
lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin
käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista,
hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori,
että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä
valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut.
Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille
englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä
hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen
piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen
oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa,
joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen
muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli
Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan
tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon,
useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä
yksin oli vähemmän tietoa asiasta.
Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä
lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:
— Niinkuin... niinkuin me näemme, on... on tämä meidän lafkamme...
lafkamme... toiminut viime aikoina... olosuhteiden takia...
olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla...
vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta... mikäli nyt näyttää... ja... ja
mikäli olen kuullut... yksityisessä puheessa... yksityisessä puheessa
herra Teräksen kanssa, on toivoa... toivoa, että liike pian taas...
pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan... ei
suinkaan myöskään ole... ole osaltaan vaikuttamatta... vaikuttamatta se
seikka, että... että tulemme saamaan... saamaan tilaisuuden lisätä...
lisätä osakepääomaa... pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet...
kuulleet, tulee dosentti Angervoinen... tulee, kuten sanottu, dosentti
Angervoinen... lisäämään... lisäämään osakkeittensa lukua... sovitulla
summalla... summalla... kymmenentuhatta...
Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt
muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan
oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin
ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan
jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet
Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman
saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:
— Mikäli... mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa...
toivoa muun muassa... saada... saada pari kirjailijaa...
muilta... muilta kustantajilta... Toinen näistä kirjailijoista...
näistä kirjailijoista on taattu... taattu... vakavaluontoinen
kynänkäyttäjä... kynänkäyttäjä... ja on hänen siirtymisensä meille...
meille... arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen... toinen... edustaa
niinsanottua modernia... modernia suuntaa. Tosinhan... tosinhan ei
meidän kan-kansallisihanteellisille... kansallisihanteellisille
periaatteillemme perustettu yhtiömme... yhtiömme nimenomaan
edellytä, että... että me kustantaisimme tämänhenkistä... henkistä
kirjallisuutta. Mutta... mutta, mikäli ymmärrän... eivät esimerkiksi...
esimerkiksi Lohipadon kirjat... kirjat ole olleet tästä... tästä
suunnasta kovin kaukana. Ja... ja sikäli kuin aika vaatii... on...
on liikeasioissa pysyttävä... pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus
on... on... niinkuin taide yleensä... taide... kaksiteräinen miekka...
kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä... minä, käytännön
miehenä... en niin... en niin ole sisällä... näissä... näissä näissä
taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli... mikäli minä muistan...
muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu... niinsanottu
kaunokirjallisuus, — kun ei se ole... ole hartauskirjallisuutta...
hartauskirjallisuutta — aina... aina... kuinka minä sanoisin... jonkin
verran... hiukkasen... jonkin verran epäsiveellistä... Mutta...
mutta... minun vaimoni on lukenut... lukenut tätä modernististakin
kirjallisuutta... ja... ja minun täytyy sanoa, että... minä... että
minä hyvin paljon luotan... luotan hänen arvostelukykyynsä... Sitä
paitsihan kai... kai saanemme toivoa... että tohtori Angervoinen...
tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee... neuvottelee
kirjailijoiden kanssa... ja pitää huolta... huolta siitä, ettei...
ettei mitään loukkaavaa sanaa... loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin.
Tohtori Angervoinen nauttii... nauttii niin yksimielistä tunnustusta
kirjallisissa piireissämme... piireissämme,... että me... että me
huoleti voimme... luottaa häneen.
Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta
kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle
pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti
Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun
saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita
kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja
vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat
olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt
heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan
oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa,
kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta
ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa,
että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas
uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai
kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa
edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu,
jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana
näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden
kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli
tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia
taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään.
Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin
vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa
siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.
Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti
kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun
senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.
— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä
asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin
vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee
ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin
sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja
kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen
poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan,
että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen.
Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan
poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa.
Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy
suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi
sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset
— niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen
— ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on
minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain
tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska
usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä
lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle
sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi
heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan
kirjoitettiin.
Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi
pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta
ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön,
toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä
syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi —
syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen
alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.
Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia
ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin
eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea
hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä
tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan
tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.
Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn
perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin
ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa
valmiiksi väitöskirjansa.
Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä
kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja
kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä
liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta
jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja
valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin
käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan
ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi
luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori
Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois
nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa
liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei
siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön
monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja
palaisi työhönsä tohtorina.
Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri
Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi
pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin
luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten!
Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että
hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet
itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin
he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta
päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa,
kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna
lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta.
Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin
rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä
puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien,
jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin
puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö
Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt
niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat
kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos
potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin
varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja
neuvokkuutta!
Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja
jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan
jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan
johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän
liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.
Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi
tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän
oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten
huulilta.
He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken
tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia
summia... suurempia summia kuin on tarvittu... Käyttänyt firman
nimeä... firman nimeä itselleen... Lainannut kassasta... lainannut
kassasta... Täällä huoneistossa... huoneistossa ottanut vastaan
naisia... naisia.
Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui
syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen
nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta
likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet
hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen
johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.
— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin
kiinni vaillingista...
— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta... mutta mistä olisi otettu toinen
sijaan?
— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon
ja parantaa tapansa.
— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.
— Minä olisin... olisin jo aikoja sitten... aikoja sitten ta-tahtonut
siirtää Lempisen... Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina
pannut vastaan.
— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja...
— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut
vaillinki...
— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen
tuli vähin.
— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä
uskallan väittää... että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen
hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen...
— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa...
— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että
hä-hänellä, on a-afäärisilmää.
— Veli juuri on suosinut häntä.
— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa...? Jos nämä
huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän
kirjojamme...!
— Se on niin vaikeaa... vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin
liikemiessilmää... ja -innostusta... ja... ja hän on pa-paljon
kehittynyt.
— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat
selviksi...
— V-veli ei nyt lähde ennen kuin... ennen kuin... Se on ollut paha,
ettei v-veljellä... veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti
käydä... käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa...
— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut
valitsitte johtokuntaan, etten minä...
— Me lähdemme pian kaikki...
— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.
* * * * *
Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja.
Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut
kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet
linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan?
Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän
löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.
Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen
elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä
silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli
kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä
minä olen tehnyt? Kuka minä olen?
Silloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.
— No... no... no... täällähän hän vielä... vielä onkin.
Korrehtuurinluvussa, vai... vai kuinka?
— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha
omatunto puhuu.
— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen
hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti
Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin
vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se
anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys...
Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan
herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta
nuoren miehen kasvoilla.
— Noo... noo... ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin... niin
surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos... jos
lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua... puhua...
Ja parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.
* * * * *
Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli
väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo
Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta
asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen
eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa,
jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita
ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä
pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta
kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.
"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin
vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!
Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä
ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin
kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.
Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli
Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana
päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli
mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään
ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin
vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat
järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän
pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä
maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi
erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta,
sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä
päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin
Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja
huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa.
Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä
koko kaupassa.
— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas
kuinka se on totista poikaa!
Kaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.
— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.
Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies
teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan
rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen
tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja
ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat
juhlaillalliset ja istunnot.
— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän
olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.
— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.
Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei
se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä
ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka
seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä
asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen.
Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä
pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen
paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa.
Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä
oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se
oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen
perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli
kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean
huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle
tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä
joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön
periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella
korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat
varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän
kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo
pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin
mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä
oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden
ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä
lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa
kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla,
löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan
muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi
puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:
— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi
mieleni nimittää näitä... todistuskappaleita käsissäni... sanoisinko
historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä
ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin
asemesta patalakki-virsuäijän, eli... sanoisinko: kansallisnihdin.
Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse
originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä
velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari
lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien
arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.
— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti
tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut
istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.
Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja
meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin
olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.
— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no,
se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?
Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui,
ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja
muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että
aika kasvatti niitä.
Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen
pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli
joutunut.
— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi...!
Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin
sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo
tuolla. Pst... pst.. hoi, rööken...
— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt
vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti
nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi
käsillään.
Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan
sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä
sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.