Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan
juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön
puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja
puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja
pauketta.
Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit
päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää
kohosi muiden päiden yli.
"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne
elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa
satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut
olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa
lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle
sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä
kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne
olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja
lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia
teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne.
Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen
henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen,
mutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät.
Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka
taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä
tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis
sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra
maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli
onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa
teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja
tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan
kirjastoväen lämmin onnentoivotus."
Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri
kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle
muiden kukkalaitteiden joukkoon.
Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli
tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen
saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä,
toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka,
nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka
eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua
täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö
taasen kolisteltukin keittiössä!
"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka
ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard
Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me
olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin
rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina..."
Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli
palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä
kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot.
Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen
puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä
vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi
litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä
olikin jo lähetetty noutamaan...
Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon
äänen salista:
"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne.
Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan
kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta
yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat,
että lukuhalu kansassa..."
Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa.
Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt
kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!
Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa
hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin
hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen
kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata... ei voi tavata... ei
koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat
jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen.
Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat
eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten
rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa
kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan.
Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen
perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen
kasvoista.
"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää
toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa
teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan
on tullut omaksenne."
Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka
isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi
ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä,
lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon
mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti
kyyneliä hänen silmiinsä.
— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet,
mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No,
ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä
keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.
Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren
ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja
kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka
nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he,
seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen
päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet
kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja
Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.
Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon
emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä,
vaalean vihreässä puvussaan.
— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti
ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla
oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen
omansa.
Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen
istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana
Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja
vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli
ja huudahteli.
— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka
seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän
kaunista!
Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja
kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä
tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas
toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.
— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä.
— On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni
oikeastaan on...
Otteli naurahti.
— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän
sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.
Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen.
Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat
savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita
muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!
— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat
savukkeensa, sanoi päivän sankari.
— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin.
Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän
tupakansavusta...
— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se
pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään
lähetystön puolesta.
— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain
kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista...
tällaista ystävällisyyttä...
— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea
herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset
tänään.
— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se
ole niin paljon...
— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi
suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut:
Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan
Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali,
että juuri näitä laitoksia muistettiin.
— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.
— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?
— Kyllä.
Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet
liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle,
jotka istuivat isännän työhuoneessa.
Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa,
kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli
sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin
hyvin.
— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi...
miten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.
Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.
— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi
siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi
olla kamreeri Svan.
— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh,
— Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen
menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään
kirjatehdasta...!
Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut
juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen
oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja
naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen
Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti
hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri
hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti
edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari
Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien
äänten salissa.
— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen
hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.
Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen,
sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen
Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta
ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden
flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi.
Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja
menivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.
Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen
väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan
lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt,
vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola
hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti
tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin
vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain
ahtaan sukulaispiirin hallussa.
Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän,
huojentavan puhalluksen:
— Ohohhohhohhoh!
— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena
seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut
suurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!
Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan
naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.
— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden
silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin
tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä
satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma...
niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.
— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta
kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.
Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa
yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut
enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita
nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli
muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.
— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä
ottamaan nimikorttia.
Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.
— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina
mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän
päivällisille.
Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.
Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.
— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen
kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä,
touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä
ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä
olisi tuotu tänne.
Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja
ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut
hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni
naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.
— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat
olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.
Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta
levollisesti istuutumaan sohvaan.
— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen
voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule
kylläiseksi.
— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä
tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää.
Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.
— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.
— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.
— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi
päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. —
Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku,
brysseliläinen kaulus ja smaragdi!
* * * * *
Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi
tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö
täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan.
Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja
Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille,
samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli
kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat
kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:
Kansalliselle mesenaatille
tänään kiitos raikuu,
tuhansista sydämistä
tuhatkerroin kaikuu.
Hän on Muusain ystävä
ja taideniekkain hoiva,
häll' on altis kukkaro
ja sydän lämmin oiva.
Nytkin merkkipäivänänsä
lahjat runsaat jakaa:
kiitollinen kansa hälle
ikimaineen takaa.
Muistopäivän kunniaksi
yhdess' murkinoidaan,
päivää kansan merkkimiehen
yhdess' ihannoidaan.
Ensin syödään _voitaleivät,_
jottei nälän pulaa,
sitten _häränhäntäliemi_
kielellemme sulaa.
Palvelevat henget sitten
pöytään kantaa _lohta._
Lohen kintereillä seuraa
_fasaani-lintu_ kohta.
Paistin jälkeen Sariola
alkaa puheen sarjan.
Tellervoinen jälkiruuaks
tarjoo makeen _marjan._
Ravittuina juhlavieraat
yläsaliin matkaa.
Siellä puhein, lauluin helein
intomieltä jatkaa.
Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa
runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne.
Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset,
vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.
— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen
tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti
olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette
sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen.
Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän
opiskeluaikanaan.
— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti
virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle,
kuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään
lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt
rohkenin...
Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.
— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja
nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas
teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää
ole, mutta muistakaa sanani.
— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan
vuoden vanhaksi.
— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset
ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka
te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä,
kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani
toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...!
Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.
Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti
puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin
vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä
vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.
Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa,
joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät
olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat
rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät
läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin
puoleen.
Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa
eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato
viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen
rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti
ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli
saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä
oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä
keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin
vihaisia silmäyksiä.
"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät
lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan
ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.
— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen
kansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen
kukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...
Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle.
Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja
intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan
tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti
eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.
Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä
leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin
kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja
parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa
kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän
seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään
kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.
"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska
minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän
siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta,
mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin
myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka
ovat lausutut hänelle.
"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen,
laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on
haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä
voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä
vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan.
(Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta
tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja
puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee.
Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan
yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet,
jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki
hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin
ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus
olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty,
lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén
ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja
heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.
"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä
ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."
Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi
uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria,
voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan
kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren
rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä.
Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin
puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan
muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen
puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että
hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin.
Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa
oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän
lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä.
Petiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:
"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään
ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat.
Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas
kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä
kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat,
kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet
taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli
smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli
punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi,
että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.
"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista
herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä,
kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi
sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!
"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme
ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja
puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.
"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien
puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai
tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."
Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari
istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta
savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä...
mauttomia... mahdottomia.
Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset
hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen
hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa
valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.