Daniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.
Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään
erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja
unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä
vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee
uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin
nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin
liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten
joukkoon.
Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos
kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut
häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi
voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä
hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja
tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin,
lastenkin.
Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt
Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen
kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven
lasten otsaan?
Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri
kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas,
hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat
tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti
tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he
olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos
uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka
Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.
Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet
komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta
tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli
rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen.
Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan
suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta
Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja
tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään
keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi
ja tuhaksi?
* * * * *
Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi
häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin
auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat,
lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin
liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö.
Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa
puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä
ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti
tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja
nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka
tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja
kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään
hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen
ranteeseensa.
— Jumalan tähden, mitä sinä teet!
Tyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet
järjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat
leikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko
paistoi heihin kaikkiin.
— Ninive tahtoo tulla tomuksi, ajatteli Daniel.
Häntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta
väsymystä.
* * * * *
Autot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista,
tekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja
nauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin
lapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti
heidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö
he nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat
kaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet
otsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi.
Kuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät
edellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat
auki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.
— Sammuttakaa, sammuttakaa! huusi Daniel ja juoksi kadulle.
Mutta vaunu suhahti hänen ohitseen ja meni menojaan.
Mitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja
hukuttaa kaupunkia!
Daniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt
autojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut
lämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa
olivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei
yhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt
ninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi
kääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa
Jumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein
tärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.
Danielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien
kahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä
ja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei
hiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo,
vauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.
— Kuilu! huusi hän kaikilla voimillaan.
Tomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.
Äkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.
— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää
kukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen...
Vaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen
rinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat
vastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan
turhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.
— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa
itsenne ja kaupunki!
— Hän on hullu, sanoi herra ja käski ajaa eteenpäin.
— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven
profeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.
Herra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti
liikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.
Tuo tahtoo pelastua! ajatteli Daniel ja tarttui auton laitaan.
— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki.
Sinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi
niinkuin sinä. Käänny takaisin...
Nainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi
nuoren miehen lapsellisia kasvoja.
— Oletko sinä Niniven profeetta? sanoi hän ja hymyili.
Daniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri
tulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven
lasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään.
Naisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui
vielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää
tomupilveä.
— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän.
— Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi...? Niniven
profeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle...
minulle?
Hän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat
hänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti
hänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven
lapsilla näytti olevan oma tahtonsa.
— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja
nälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?
Kerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta
kuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi
auttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli
suutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri
vetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut,
eikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen?
Poliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel
kulki katuun tuijottaen.
Joukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli
irtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä
pojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut
yhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa
heille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät
hetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun.
Ja Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan
heille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat
häkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin,
rikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.
Sanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo
tulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven
täytyi hukkua.
Kerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei
ollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen
pitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että
hänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä,
se oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä.
Mentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren
kivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko
lapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.
— Ninive ei sittenkään huku, ajatteli nuori mies palatessaan sillan
poikki.
Hän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta
sairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.
* * * * *
Eräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin
ompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla
n:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään
hänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin
varmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden
vanha.
Luettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän
pienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja
todistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet
kimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa,
Daniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti
hoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra
tuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia
ihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy
jättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa
elonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman
pahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa,
että Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen
pojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.
Ja hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon
kansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja
sisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat
— aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä
ajatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän
kasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.
Daniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta
ja sanoi:
— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään.
Mutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette
kutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.
Joku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään
ja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori
poika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli
kymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä
ja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät
täynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama
nainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.
Hän ei siis ehkä sentään suotta ollut puhunut!
— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän
palautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli
katsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi
vai tahtooko se elää?
* * * * *
Daniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille
puheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot
naiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat
suoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat
häntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden
mielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen
kulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää
siitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu,
eivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.
Eikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel
Ståhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa
hänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta
toimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi
herätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan
pitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel
Ståhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä
tapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa
ja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen
jälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.
Mutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan
kuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän
puhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli
kuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja
pilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä
aamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus
saattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun
läsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen
ihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan
kuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä
kadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai
paljon vihamiehiäkin.
Hänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina
Viiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli
riippumaton. Hän jaksoi kuunnella "pastoria" loppumattomiin, hän hoiti
usein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä
nuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta
saarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.
— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa,
sanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia
profeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu
tekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan
lapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään
lahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä... Vanhan testamentin
uskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä
Suur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina
ollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin
ja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin
hyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun
Viimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä
Saareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.
* * * * *
Pyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli
yli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat
keväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista
ja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan
ja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin
kirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin
Viimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin
valkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja
veisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden
takana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan.
Illalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.
— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen
puuttuvan kuorosta.
— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä
toiseen.
— Ihmisen ei aina tee mieli laulaa, vastasi Viimanska.
Kun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman
haluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis
kantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla
puhkeavien lehmuksien alla.
— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita
keittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat
antaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan
sillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain... etten
mitenkään tahdo olla tiellä.
Ståhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli
vilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa
huviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren
vaivan ja laulaa ja keittää kahvin.
— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi
Viimanska.
— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven
profeetta.
Hetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän
purskahti itkuun.
— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on
tulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että
pastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani
ja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän
karriäärimme tähän loppuu, niin... niin, jos pastori antaisi pois
sen sata markkaa, jonka minä... jonka minä pastorille kaikin mokomin
tahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin
ystävät.
Onneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli
tyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan
ja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan
kasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.
Hän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan
ystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa:
ihmisen täytyy aina olla yksin.
Profeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva
Jurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan
luokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota
oli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua:
tiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen
omaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki
edessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin
tiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.
Niin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista
kasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan
esiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka
olivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa,
loistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä
ruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia,
valkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli
jotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa.
Mutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen
ja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei
päässyt minnekään.
— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät
salaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne
olette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive...
katoavaisuus... ja synti... ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä
rupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin,
te olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan
nauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää
keskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.
Profeetta nousi.
— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt
saada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli
hänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?
— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään
niin syntistä.
Rouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois
kätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että
rannerenkaat helisivät.
— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä
en olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire:
rakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa...? No niin,
teidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta
istukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis
kuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.
— Minä en tahdo kuulla mitään, minä en...
— Oi voi, voi, voi sitä kiirettä!
Kaunis rouva levitti kätensä profeetan eteen ja nauroi.
— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää,
mitä te sanotte minun "rikoksistani". Katsokaa, minä ymmärrän, että on
tehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta
minä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään
rikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat
ihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain
kutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua
syytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle
siksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni... Mutta jos joku tietäisi,
kuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään
miestä... Hän... Sanokaa... Ei, älkää vielä... Viisi minuuttia...! Te,
joka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän
ymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee...
Profeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon
ja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen
polviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.
— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä
hävitätkin!
* * * * *
Tämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin
levottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti
hymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa
ja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi
kuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi
hänet terveeksi.
— Mamma, sanoi Daniel äkkiä, — enkö minä ole hullu?
— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.
Nyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.
Daniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan
hullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö
Suur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei
saanut ajatella, piti vain maata auringossa!
Sinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren
rannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain
sairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka
oli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret
sekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.
Eräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan
auringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja
sairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena.
Hänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten
kaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen
mukanaan.
Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt
alas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi
kädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle,
jäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä
silmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien
välistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja
istuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta
makasi.
Jonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja
kukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he
olivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.
— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen,
yksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen
siltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä
uusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten
yhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä
sitten tulin sairaanhoitajattareksi.
Tytöt vaikenivat hetken ja toinen kertoi:
— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla
oli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos
minulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa.
Sitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin
sairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin
maailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo
sairaitteni luo.
Taas vaikenivat tytöt. Sitten puhui kolmas.
— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että
minut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet,
minkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten
edes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten
yleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa
tuli, teki se minut sairaaksi... Hän oli nuorempi minua, oppilaani,
lapsi — mielettömyyttä...! Ihmeellistä on elämä.
Tytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen
elämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun
äänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan
vallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi
sulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.
— Katsokaa, puhelivat tytöt, — kuinka kummallisia pilviä!
Meren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun
ne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon
muodon.
— Ne ovat pelottavia, kuiskasivat tytöt. — Kuin ruumisarkkuja!
— Todella kuin ruumisarkkuja!
— Ja noin äärettömiä!
Yhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät
keskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt
painautuivat toisiaan vasten.
— Mitähän ne tietävät?
— Kuolee paljon ihmisiä.
— Meidän syntiemme tähden.
— Jumala olkoon meille armollinen.
Pilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään
ihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain,
jotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.
Tytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät
punaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin
pilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen
täytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.
— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen
tarvitsevan yksinäisyyttä.
Daniel Ståhle oli noussut ja tuijotti tyttöön.
Herra Jumala, Herra Jumala!
Valtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan.
Oli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä
äkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä.
Kaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä,
läpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman
ihanaksi.
Tyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan
ja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla
pyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He
osasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat
niitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa
löysivät toisensa.
"KANSALLINEN DIOGENES"
Korkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa "Kansallisen
Diogeneen" taloa "Ninivestä". Myöskin portti oli tukeva ja lukko
luja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan
aidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet
nauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet
"pätkiä" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan
yli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä
harvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: "Tuolla asuu
rikas ukko Säfstrand." Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä
niiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä
johtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta
hän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin
miljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti
ukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista
mitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen
vaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin
insinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat
nyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa
insinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin
ne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.
Se, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo
Teräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen
erinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti
suurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se
ei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi
Teräksen ja hänen ystäviensä silmissä.
Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki
sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten
miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti
oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma
saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen
suurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja,
kohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla
lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen,
silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään
Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla.
Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa,
aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se
valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko
kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi,
sellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.
Mitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita
eli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä
kertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki
pitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin
muodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta,
toiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu.
Tai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos
mieli teki, nimittää vaikkapa "Sivistyslinnaksi". Sellainen laitos
siitä tulisi.
Kun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä
loistoa, mikä "Sivistyslinnasta" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin,
oli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin
varoittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma,
ettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän
tahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin
aivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei
ollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä
varten.
Mi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu,
pähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää
kelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman
kaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen
paikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli
saanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja
ruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan
isänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.
Muuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä
ja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä
kohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi
siinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut
kysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa
koko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin
suihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi
suunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen
kaunistus kuin suunniteltu palatsi.
Daniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin
jokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat
kävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli
terveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten
ajatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa.
Sen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle
ja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli
matkoilla. Hänen täytyi heti palata.
Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen
toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo
aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin
toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka
sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta
olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä
talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä
kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet
kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki
että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta
potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.
Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi
Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi
pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että
sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut
ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla
palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja
maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön
nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä,
mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän
musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla
pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea
nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin!
Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.
Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli
noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä
ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian
kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa
miestä vastaan, niin... niin... heidän kävisi huonosti! Jumala ei
sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna
sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi
ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".
Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin
"leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen
päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta
vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään.
Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai
"Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista.
Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla
asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.
Mutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa
koettanut.
Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen,
joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo
ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin
hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella
vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin
jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli
määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja.
Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa
suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi
ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!
* * * * *
Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana
aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli
riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli
muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt
elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla
oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan,
kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus
oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt
hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että
oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen.
Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten
entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien
perästä.
Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla
päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen,
kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan.
Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka
hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat
kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla —
ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois
silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty,
kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä
tänne!
Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut
korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat?
Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän
yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja
hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.
Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä
kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa,
kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja
päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon
hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen
päiväänsä.
Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin
oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille,
puolet viattomille luontokappaleille.
Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi
portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät
pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut
niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas
portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen
ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat
päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin
poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi
heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat
sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui
kaivonkannelle.
— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki
nyt rupeaa rukoilemaan... Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun
talonpaikkani... Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa
kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!
Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään
vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa,
mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän
vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa
saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta
hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin
riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin
pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen
kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."
Portailta kuului sairas nauru.
Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi
vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän
katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta
eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata
milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten
ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita
enimmän rakasti.
Äkkiä muisti vanhus testamenttinsa.
Ei mitään ihmisille — kirous heille!
Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen
suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään,
kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy
odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen
vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.
* * * * *
Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset,
jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet
hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja
vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he
kolistelivat.
— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi
hampaitaan.
Silloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.
— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.
Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä
käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä
tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli
läkähtymäisillään inhosta.
Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat
tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti
vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden,
mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi
hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin
teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja
allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet
hänelle kynän.
Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat
jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin
omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut
Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain
lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus.
Daniel luki:
"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen
Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista
suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme
etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea
palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja
huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa..."
— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.
Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken
perästä tahtoi ukko kuulla lisää.
"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,
'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan..."
Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli
myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus
minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille
antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin
kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.
Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus
oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.
Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia
oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan?
— apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta,
oikeutta!
* * * * *
He tulivat kadulle.
Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut
sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt
sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä
kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä.
Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan
jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat
ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten
vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia,
valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia,
ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja
terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja:
sota... sota... sota...
Sota.
Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli
kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman
yli. Rangaistus likeni.
— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy
jo itse istuvan käräjiä.
He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti
kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain
ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin
pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen
talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä
muuttanut muotoa.
* * * * *
Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia,
jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi
yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä
saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.
Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli
kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille
ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet
muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.
Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen
mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja
sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet
jo suhisivat koko maailman yllä.
— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne... Voi... voi... kuinka
se on mahdollista... mitenkä hän on kuollut... mitä hänelle on
tapahtunut...? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!
Kuollut otettiin vastaan kotiinsa.
Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen
makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.
Koko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen
kulmaan.
Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei
mitään koreutta. Totuus.
— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit...
Poikani... poikani. Ja te kaikki muut ihmiset... Minä olen...
vihannut... teitä kaikkia... Minä en ole muistanut, että te kykenette
kuolemaan!
Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen
kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen
permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun
yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli
elämän.
Yön tunnit kuluivat.
Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli
rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki.
Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.
— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.
Silloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:
— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?
Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen
hohde, ja sanoi:
— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.