Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui
kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai
oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan
eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän
lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut
soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle
odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti
sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten,
ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan
heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin
teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän
näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että
kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli
vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin
hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle
auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.
Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle,
joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.
Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian
seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon
pienen tulokkaan ympärillä.
— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.
— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat
olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi
oli vaipunut.
Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui
hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman
pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin
kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.
— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin,
kas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin,
no niin, no niin...
Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.
Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.
Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä
kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.
Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa
nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet
kynnet!
Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean
vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin
iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat
keskustelemaan tapahtuman johdosta.
— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven
auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä
kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas
muu.
— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan.
— Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan
kirkoissa.
Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin.
Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi
tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin
hänen kättään.
— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä.
Sinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin,
että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan
lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.
Leo vimmastui.
— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko
sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.
Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä,
kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän
kalpea.
— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.
— Ja miksei? ärjäisi Leo.
— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!
— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?
Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.
Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei
voinut kuulla, mitä hän sanoi.
Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen
oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja
malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi
mamma koko salia.
— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään
keittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä
on nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille
suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet.
Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen
kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka
ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no,
no, ei suututa, ei suututa.
— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?
— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis
hullujenhuone!
Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen
sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:
"Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin
sen
köyhä äiti."
Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten
Leo sanoi päättäväisesti:
— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.
Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.
— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on
kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.
— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin
huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen.
Se se on kauhistus.
— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu
tänne.
— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä,
selitä, tee se.
— Mutta kenen lapsi sitten olisi?
Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän
katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin
häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa,
pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.
Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja
kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.
— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.
Leo nauroi.
— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.
— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.
Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa
ihmistuskaa.
— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä,
vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.
Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin
hänelle olisi selvinnyt jotakin.
— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.
Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan
puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi
savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa
ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen
läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli
kuin itse elämä olisi valittanut siinä.