Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä
ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin
toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha
huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt
asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli
vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli
tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka
pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä
ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa,
äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui
hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin
loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.
Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan
pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan
varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä,
vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena
astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja
nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen,
huojutti päätään ja meni pois.
Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin
ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä
itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä
että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli
äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain
pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä
ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut
sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat
silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka
uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien
puolesta, hän vihasi koko elämää.
Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui
kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän
olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia,
kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa
kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset
reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.
Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli
itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?
Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja
alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä
asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt
ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli
suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut
kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä
isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli
ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin,
takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt
suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän
odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta,
vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni.
Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa
kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten
oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä
parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän
kaikkiin mahdollisiin keinoihin.
Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin
Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut,
ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla
ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile
taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota
tangoyritys syvimpään salaisuuteen.
Ennen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.
Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat
lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he
olivat laskeneet väärin.
Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen
vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?
Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt
ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä
kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa.
Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta
kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön
ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!
Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan
vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos
Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli
sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?
Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten
Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä
siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten
olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan
Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.
Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli
velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut
ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut
rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut
maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi
hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja
— Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko
lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt
hyväntekijälleen.
Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui
häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden
laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta,
että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa?
Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän
aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja
että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan.
Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki
maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi
konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat
eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti
vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin
läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli
käynyt kriitilliseksi.
Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa
konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa
tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä,
kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli
ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä,
kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa.
Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät
arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.
Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään
konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään
mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen
tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin
pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan
Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä
asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.
* * * * *
Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa
antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta
heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen
vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet
rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.
Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti
hiukan nauttia kurjuudessaan.
Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä
siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin
muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut
heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä
kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja
raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.
Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin
soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa.
Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita
hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin
siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.
Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja
Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi
hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä
työnsi hänet luotaan.
— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.
— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.
— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te
tietäisittekin kaikki...
— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on
kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...
— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...
Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi
pelännyt tartuttavansa hänet.
— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen,
lankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...
Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei
kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut
lupa kysyä niitä.
Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui,
että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei
olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika
vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa
Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.
Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa
maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita
liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin
paljon ja kaikkien piti elää.
Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä
ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa
välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.
Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli.
Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra
huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka
hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan
voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa
hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin
läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli
päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin
hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti
paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.
— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi...
maantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun
lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja
nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia?
Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään
mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän
isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea.
Mutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin...
kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta
enää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet
kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene
pankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä
kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun
kunniani hahhahhahhah...
— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu
ja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka
kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu...
Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa
hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin
viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua
linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja —
naisia.
Se tekee hänelle hyvää...
— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne
nimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee
varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne
antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä
nimeään...
Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta,
asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli
sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.
— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan
Leo on ottanut?
— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.
— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys
kymmenistä tuhansista.
Sela kääntyi ja katsoi häneen.
— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.
— Älä viitsi, tiedäthän sinä...
— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä
saat kokoon tuon "pienen" summan.
— Älä puhu...
— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä
hän...
— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä,
sisartaan kohti.
Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän
takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa
vaihtaneet sanoja, puhui isä:
— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä
Bernhardin luo?
Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.
— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.
— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos
lapsellisen yksinkertaisesti.
— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.
— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos.
— Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista
naista...
— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.
Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut
selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen
silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta
jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi
häntä!
Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen
kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja
tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut
nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies
hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.
Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi
hänet portaissa.
— Minne sinä menet?
Leo ei kuunnellut häntä.
— Kuule, minne sinä menet?
— Anna minun olla.
Otteli juoksi alas portaita.
— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule,
tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme,
usko nyt, kun minä sanon...
Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen
toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet
ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.
* * * * *
Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon
tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä,
kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa
tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös
portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien,
siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.
Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija —
avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi
kyllä pian kulunut.
Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella
sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä,
jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri
Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli,
nyt. "Bernhard... Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä,
ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard".
Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen
tapahtui siellä.
Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä
vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili
punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.
"Bernhard"... "Bernhard".
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen
Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka
toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua,
joka aukeni kirjasta pöydällä.
"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja.
Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le,
as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on..."
Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki
lukemistaan.
"Bernhard", "Bernhard".
Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen
jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi,
ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli
kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi
joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja
katsellut häneen toinen silmä raollaan.
— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä.
Harjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella
liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai
kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa...
Noo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo
hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen.
Pitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä
Pääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla...
Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin
kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha,
jos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa,
mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se
on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana
juo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän
Otteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä.
Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa
piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai
se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani
valitsemaan, että saa mieleisensä.
Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa
lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän
teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän
kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta
pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli
Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta
hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten
Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen,
silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi
itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen.
Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet
kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan
nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon
ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin
vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä
ja kysyi, mikä Ottelianan oli.
Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään
painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin
vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.
Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli
häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.
Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän.
Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja
pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja
kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia
himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen
sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.
Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen
luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei
ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle
vaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan
minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan
tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi,
hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole
juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun
eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana
koska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni
rikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten
yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne
konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.
Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko
äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta
tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui
hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri
Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi
puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän
korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin,
vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin
pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi
maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.
Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen,
miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin
kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa,
joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin
puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi
pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti
oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?
Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen
täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi.
Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia
tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen
hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.
* * * * *
Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla
lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva
laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin
kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa
seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä
ystäville ja tuttaville.
* * * * *
Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän
nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin
ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella
häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi
omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai
poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen
kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.
Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet
eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo
ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi
olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.
"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja
sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista
paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa
kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias
ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva
ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua
ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian
vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava
laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman..."
Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin
yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan
löytänyt niistä mitään hyvää.
Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?
Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja,
jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.
Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa,
joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin
lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä,
kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta
herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka
pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä
rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset
siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut
vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut
niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli
ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota.
Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei
konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.
Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä
salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja
kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi
aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana
Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi
yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti.
Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi
loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen
uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.
Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori
sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä
järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana
Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui
Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren
kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä
maisteri Aarnio lienee ollutkaan.
Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko
helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin
kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio
ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja
jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".
Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti
vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle.
Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai
istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset
hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren
jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä
kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä.
Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin
teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.
Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.
Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu
tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään
hauskaa!
Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän
päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen
rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen
kättään.
Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että
kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi
kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei
kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana
Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis.
Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä
olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä
konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät
he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi
kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä
ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin.
Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun
hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin"
ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun
kulkuset alkoivat soida.
Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea,
ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle
Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.
Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi
ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.
Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja
hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He
tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi
soineet, olisivat he kuulleet ne.
Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri
Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,
jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli
Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.
Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi
laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat
kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa,
joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki
kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla
yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi
laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa
hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain
yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.
— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.
Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita.
Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä
herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän
hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen
ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota,
laulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin
lyhyt.
Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen.
Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän
viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti
toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.
Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan
kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.
Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään!
Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas
viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä
kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.
Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan
läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui
yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.
Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin
äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat
elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin
ravintolaan?"
— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui
turkkiinsa ja koetti nukkua.