TANGO

Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin

mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa

ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin

ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin

se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.

Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten

kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen

syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen

joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.

Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden

ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja,

puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että

vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään

valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret.

Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä

kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin

talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut

pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla

oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain

opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja

äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin

perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin

yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli

jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä

kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia

mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu

siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin

epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun

viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa.

Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja

tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin

kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi

kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun

nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu

kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi,

määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus

herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei

kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla!

Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden,

tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa.

Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä

tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten

tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen,

ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin.

"Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän

nautinnontarpeen.

Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus,

että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä

Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat

painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla

huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut

mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä

petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana

täpö täynnä väkeä.

Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero?

Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan

tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin

tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono,

sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma,

harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan

sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.

Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi,

jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin

pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat

edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin

puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen

keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä

kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat

äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja,

ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja

matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi

tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset.

Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan

koristamassa salissa.

Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja

nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään

vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja

näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla.

Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta

puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli

shamppanjaa.

Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta

oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin

Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut

hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille

upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä

liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi,

kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri

Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin

ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri

Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi.

Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin

tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset

sanoivat: hyi.

— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana,

tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto

vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään

tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär

tullut kotiin?

Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja

ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu

salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin

kuin muut.

— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on

minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut

nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu

hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä

oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia,

ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen

huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu.

Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän

oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin

punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa

minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?

Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti

Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta

oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi

vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura

oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli

vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura

Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli

sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.

— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi

kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?

— Mitä? sanoi Irja-Tuura.

— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen

sinulle, niin uskallatko...?

Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden

sydämelleen.

— Tässä on kirjasi paikka.

— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä

nain sinut.

Irja-Tuura nauroi.

Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon

ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten

kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä

pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat

senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.

Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä

jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli

kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei

koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä

paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten

nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys

seuraavasta syystä.

Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta

kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa

jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella

antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt

selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli

viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä

hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle.

Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi.

Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa

kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että

sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen

suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa.

Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava

lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi

parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari

yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato,

että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat

jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat

ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole

uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole

joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia

henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin,

että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa

tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt

nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä

silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin

väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko

hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti

mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä

oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja

puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä.

Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta

kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko

nykyisen ihailijan?

Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko

elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti

ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät

palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki

ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat,

ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen

tunteen tulkitsijat.

Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena

mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä

saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä

raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten.

Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla

vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita,

puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas

kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.

Mikä yllätys, mikä ilmestys!

Gila Acero!

Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa

kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän

antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin

tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat

maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita,

ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet

heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin

he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat

toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja

kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet

vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty

heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän

ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.

Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa

ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat

hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa.

Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja

tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi

katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat

herätetyt ja värisivät ja versoivat.

Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit

huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa

tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi

hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen

ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden

joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti

salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.

— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on _hän,_

minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän

rakastaa minua!

— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään

laskujamme ja mennään sitten pois...

— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä

olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle

"Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin

ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike,

maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita

hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän

tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä... Mitä?

Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse

hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen

väkisin, jollette...

Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi

toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi

vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei

sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin

ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä

vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain

poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin

juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä,

jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti

päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija

oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut

kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi

itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen

maan päällä.

Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen

rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla

ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen

vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen

poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille,

että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän

kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli

tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen.

Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei

näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja

jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen

loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta.

Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä,

joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut

Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen

lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa

kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan

olisi pidättänyt mikään.

Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin

tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja

vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi

halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan

nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat

ruokapöydiltä.

Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli

erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi

ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato,

ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti

myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa,

hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä

vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä

harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan

tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa

suuren ravintolavelkansa.

* * * * *

Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen

tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty.

Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti

henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän

asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana

kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei

kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat

päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija

Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä,

lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa

kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja

hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin

käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui

ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet

hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi

saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa

Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.

Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.

Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle

tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin

edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli

maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää

kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään

argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä.

Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut

ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se",

niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs".

Asia oli selvä, vai kuinka?

Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela

Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin.

Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan

salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja

voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään.

Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut

"laulajatar", Otteli Ståhle.

Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja

minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja

harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että

tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.

Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi,

nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.

Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se

putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa

tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni

perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori

Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo

Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa

henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin

vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen

kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon

ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei

enää antanut pettää itseään.

"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut

viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar

ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat

ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta

varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja

pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.

* * * * *

Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa

antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava

otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla

riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän

ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön.

Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä

vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö

niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli

suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva

Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen

nerokasta väkeä.

Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen

tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut

voivansa uhrata aikaa asiaan.

Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin

siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan,

mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun

talosta loppui sekä puut että ruoka.

Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras

pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän

oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän

suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.

Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja

mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen

salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen

kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!

Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan

kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia

Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli

nimimerkki "Sela Rauta".

Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti

paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta

oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty

kumpiko.

Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan

tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.