Joulu teki tuloaan.
Trrrrrr...
— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman"
toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos,
kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan
eilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin,
vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo
se on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne
miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua
kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin
puhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä
olisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo —
koserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat
ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja —
kyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne
tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi
ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten
kuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen
hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin
runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi,
kuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota,
mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla.
Minä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä
toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas
nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta
jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen
ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt
se Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen,
Teräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä
hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta
tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli
sille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne
ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit
niitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin
vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on
saanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt
koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä
minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta,
tai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja
pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea
pariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai
sitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi,
jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme,
jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja
kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen
kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle.
Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos,
kerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten
päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat
sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.
Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun
puhelin soi.
— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka
tänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt
— puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy
aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa
ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla
kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne
sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä.
Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen
ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut
niitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin
on... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan,
kyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt
kaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä
panen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi,
minä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio
asia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin,
sehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä
"Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut —
jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa
siis. Terve mieheen.
Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen
huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä.
Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.
— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin.
"Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella
kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa..."
Trrrrrr.
Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä,
mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.
— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs
veli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta"
erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme
huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin
vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt,
eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset
miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet,
panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta
sellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?
— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle.
Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".
Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän,
dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.
— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee...
"Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme
kolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se
meille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on
mukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä
olemme, mutta...
Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä,
Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen,
eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain
satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!
— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan
puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman
kiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen
kotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet
tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni,
ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on
antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana
yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"... Tietysti sellaisesta pitkästä
takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa.
Sellaiset ovat kalliita ostaa...
— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua
lehdestä.
Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa
ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.
— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa...
Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon
ja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko
sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me
tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa
tänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän
en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit
muuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on
hauskaa... Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi.
Hyvästi.
Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli
työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti
yhä.
— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.
Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti
päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.
— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.
— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato
taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä
puhu. Ja sairas hän on lisäksi.
— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria
miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat
heidät ilman minua.
— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni
serkkua...
— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi.
Mutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni
asioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun
ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit
maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä,
maksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.
Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.
* * * * *
Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu
pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä
juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö
"Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan.
Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina
oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä
kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin
työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti
ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan
oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä.
Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista
tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi
tuottanutkaan kymmentä prosenttia.
* * * * *
Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti
kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan
kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän
ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi
vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku
pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli
erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista
kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala
pitää murheen kaikista luoduistaan.
Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli
äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili:
ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen
vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja
nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut
häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta
palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada
sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä
kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille.
Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli
käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat
kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä
antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi
raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan
ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta
siitä ei hän puhunut kenellekään.
Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri
Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon
vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka
seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli
ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu
jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys
onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja
kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja
jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello
seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli,
sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään
totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä
papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos
tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä
voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia.
Sitten...
Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan,
kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet
itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota:
jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan
huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa
salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli
taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat
yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa
muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".
— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin
soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja
hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se
on kerrassaan hieno...
Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti
kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.
— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se
mestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen.
Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta,
mamman mainiota jouluolutta...
Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi
hellittelynsä huonosti tehonneen.
— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi
hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä
kysymään.
Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.
— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa
kätensä pois meistä.
Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.
Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan
vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli
jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.
— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!
Ja kunnallisneuvos riensi saliin.
Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen
oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten
olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea
erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen.
Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin
epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä
tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan
kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten
hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä
välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.
— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena
kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän
vieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä
salaisuus?
— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut
molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...
— No, mitä sinä olet neulonut...?
— Ei siitä kannata puhua.
— No sanohan nyt papalle...
— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen...
sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan...
— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut
kiltti... Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä
Bernhardille, joka hänestä niin pitää?
Ottelin silmät leimusivat.
— Pitääkö setä Bernhard minusta?
— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin...
— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä...
— No no, no no... mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen
setä Bernhardille?
Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa
hiukan laihan kuusen ulkoasua.
— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun
puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.
Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän
kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä,
tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan
itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen
teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille
aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin
kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään?
Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja
kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien
kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei
yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman
tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi
puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut
täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä
vieläkin vaaranalaisemmaksi.
Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa.
Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen
siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan
säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja
joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin
korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka
pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin
pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli
vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen
ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä
kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi
hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla
oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat
ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput... Tämän jälkeen
oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun
muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa
totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa
saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat
jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei
liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää
ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään,
puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti
ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan"
täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen
huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat
virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.
Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun
keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui
etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta,
joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään
herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle"
oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian.
Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.
— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt...
Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?
Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin
jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti
paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä
ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi
polttanut.
Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei
osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen
niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut
laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen
rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.
Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.
Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän
pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään
ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa
hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa
samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.
Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.
Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui.
Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin
kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli
korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.
Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri
Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä
nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen.
Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin.
Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja
ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti
huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan
kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.
Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin
välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa
timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi
kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli
hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja,
virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä
ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen
sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko
painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen.
Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli
Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan
kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään
kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat
kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus
tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä
korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.
Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän
seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä
kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat.
Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela
itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän
epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli
vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen
tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen
kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään
huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit
pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt
naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea
saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja
silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.
Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa
ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa
"Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin.
Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat
kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella
painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan
kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".
— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, —
rehellistä vasikannahkaa.
— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä
italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen
kuin tämä ja se on lampaannahkaa.
Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan
kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien
soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen
johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi
sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.
— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.
Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.
Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan,
jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli
tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän
ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!
Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella,
ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.
— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää
ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.
Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä,
niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet
Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin
hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.
Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se
omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät
jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin
kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin
he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun
äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin
kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat
elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi
siirtynyt niihin jokin valo.
Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika.
Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä
Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja
herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo...? Mitä
Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää,
että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi.
Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?
Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan
kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt:
pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua
edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä,
sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa:
onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.
Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti
tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.
Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin
Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha
mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!
Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys:
ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut
vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu
kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.
Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen
luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:
"Ma bien-aimée,
minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä
juurtua sinne.
Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta
myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi,
mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni
miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.
Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään,
täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä
syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa
maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin
keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme
uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko
omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri
huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais
le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.
Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille
hiuksillesi.