DANIEL

Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan

hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet

Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja

niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota

pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan

vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun

hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi

hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut

löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi

Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla.

Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä

pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin

kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat

kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen

hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin

ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua

siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa

niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu

arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja

opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen

vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä

kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja,

joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta

vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan

osaa.

Tapahtui esimerkiksi näin.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun

hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen

kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa

ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa

samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä,

mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana

katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka

tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää

huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan

ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan

ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle,

jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman

silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki

hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia

merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki

tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä,

komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat

istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo

rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja

käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli

uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin

hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa

samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen

käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa

anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko

armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat

Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun,

nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa

jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg

toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina

ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin.

Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori

kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli

ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita

kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen

tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli

rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen".

Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin,

neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli

huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus.

Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin

hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat

viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet

mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa

mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella

korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa —

mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään

ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin

luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu,

vous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla,

nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei

vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli

hänen tunnilleen.

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa,

pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille

annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia

— sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat

arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan

Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli

hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli

rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja

käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli

ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen

läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä

kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta

vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa

oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää,

että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei

Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa?

Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin

ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät

luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin

kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin

pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti

Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein

kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle,

tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen

huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön

valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät

pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti

rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään.

Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi

miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen

suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja

käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki

osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat

kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin

käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli

lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada

sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi

kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen

mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut,

ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi

olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän

pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai

pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella

katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi

tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä

mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että

saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen

kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään

kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta

onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä

sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen

anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei

ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä

hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen

vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä

eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä

ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt

paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän

tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon

kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi

anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi

voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla.

Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta,

ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän

suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli

ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa.

Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi

ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet

pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä

kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle

toiseksi vuodeksi.

* * * * *

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen,

Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi

vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan

oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei

se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa.

Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan

tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua

hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän

neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä

heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään

vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori

maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla

oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä

tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä

silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta

siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli.

Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi

ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan

kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa.

Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria

avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta.

Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli

toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois

elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän

tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja

he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän

rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi?

Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli

ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella.

Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan

kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja

mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän

ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla,

nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä

isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin

tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja

myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen.

Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi

ja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no

niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla!

Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin

runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin

soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja

harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa,

voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa,

hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan

piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että

heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen

kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin

juttu lisäksi.

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin

kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti.

Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän

ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin

oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi

kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi

valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut

lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos

tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat

minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä

en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös

sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä.

Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani

on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein

päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta

jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa,

tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin

pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää

kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni,

taikka minä lyön...!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien,

joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää

vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään

kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön

tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin

avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun

täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja

kulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta

se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi

täytyi Syvälahti myydä...

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä

kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot

kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo

ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni

lysyyn, ja toisteli:

— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän

antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti

Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja

kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun

hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel

makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa

ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan...

viisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä

kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt

tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra

Stark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli

hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli

hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran

kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella

huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä.

Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin

rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa

Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt

hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen

tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet

viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha

koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä

oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen

puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli

jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä

kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut

voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki

muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan!

Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut

kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina,

Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja

pudonnut mereen. Oli kylmä.

Hän ajelehti ja ajelehti.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita

oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei

vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja

kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa,

äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä

silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä

löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä

ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan

pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos

porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa,

pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan

oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen

mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista.

Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei

ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten

johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen.

Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi

tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin

nälkä ja hänen oli vilu.

— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.

Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin

sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä

Jumalan kasvoja näkemään!

— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa.

Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja

avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle

ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle.

Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan

tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti

heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin

se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus

ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui

omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni

Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli

kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka

talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla

ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen,

jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen

ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla

oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa

eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten

koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset.

Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla

oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle

ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut

hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi

vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin

voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä.

Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön,

siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa

neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko

multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta,

mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli

perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri

kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä

kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat

kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut

osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle

oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta.

Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Mikä kumma paikka tämä oli?

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti,

mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset

olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä

vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän

tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli

halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa

ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö

yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin,

ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken.

Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän

kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän

kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut

asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma.

Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla

maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä,

oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen

suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon

morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin

omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri,

pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla

lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä,

haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi

kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Koira!

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira.

Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona.

Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä

puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen

kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon

hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon

ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa

lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut

kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi

kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi

hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan.

Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt

tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies.

Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika

voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen

vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika,

että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä

keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

— Anna minulle kätesi.

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa

kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se

oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan

milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet,

ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja

hengitti suu auki.

— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.

— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa

huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän

avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi

hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi

ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie

ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka

siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen,

ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti,

nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka

viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään

seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli

hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla

ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä

ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu.

Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet

käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä.

Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö

laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti

olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti

köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli

ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.

Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni

ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut

sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli

olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa

kuollut monta rakasta eläintä.

— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä

loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja

tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin

ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot

tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä

pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut

pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat

puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi

erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja

huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä.

Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja

nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei

Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi

olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He

puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin,

kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka

merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä

liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä

oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi

rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät

jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan

silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan

ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä

hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli

askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti

päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen

vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet

kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki

meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan

ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään

kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja

sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän

on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut

Jumalan huomaan.

Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.

— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.

— Mutta missä sinä itse nukut?

— Kyllä minulla on sija.

— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.

— Nouda sitten olkia ja valmista tila.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin,

katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi

jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui

luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä

siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari

sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan,

kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona

maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä

vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui

kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja

katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei

muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta

vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että

kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen,

poika pelkäsi häntä.

— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.

Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.

— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa

olivat käyneet hyvin ohuiksi.

— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.

Poika ymmärsi äkkiä.

— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.

— Sinä rakastat Niniveä.

— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.

— Ninive hukkuu, toisti outo mies.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä

vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen

nähnyt sinut.

— Mikset?

— Jumala ei tahdo.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään.

Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys

laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli

niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan

hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen

polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut

minulle surua...

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana,

— minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla

luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen

ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota

hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu

ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan

seisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu

ja tuhka.

Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.

— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin

hän olisi ollut yksin.

Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.

— Tule ja sano tämä Ninivelle.

Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.

— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi

Niniveä.

— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi

Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen

kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja

lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja

mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi

hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.

— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja

kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä

käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää

silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua

tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen

ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien

ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka

kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

* * * * *

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa

viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli

sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana,

päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava

villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut

oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan

kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.