Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin,
anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä
tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä
lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää",
niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat
mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni".
Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.
Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina
kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat
itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen
puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi
heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat
peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma,
että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden
siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä.
Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei
ollut heissä tietoista.
Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet
Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli
satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.
Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi
ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun
oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan
päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin.
Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa,
mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta
ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä
isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa
heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu,
joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle
lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää
pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin
odotus teki heidät nöyriksi.
Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet
leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten
kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt
yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen
mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa.
Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on
tehnyt tehtävänsä.
Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät
seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla
viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä
toteutumistaan.
Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat
pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin
paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää
ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu.
Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun
kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli
Gunilla-rouva syntynyt.
Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka
naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen
joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat
kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle
suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.
Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin
Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli
tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet
missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka
seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät
olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet
muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja
pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä
maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään
kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.
Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat
heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän
rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat
vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla
oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä
saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä
johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa
kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä
vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa
suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan.
Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä
oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen
ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin,
kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme
välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina
asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui
kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran
oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla
Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen
nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat
muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen,
jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen
sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he
tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat
nähneet ja kuulleet.
Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut
matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä
sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa
kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä
saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä
Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään
vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään
kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden
mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa.
Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa,
joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle
anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se
vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla,
kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori,
joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti
rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen
liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys
juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena
kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle
seuraa.
— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?
Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!
Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa,
paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin
päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan
sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli
seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat
tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi
nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren
kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään
hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten
käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse
pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta
sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun
kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon
paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä
läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus
ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt
olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta,
mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon
tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin
ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut
Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä
oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko
naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt
Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin,
milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen.
Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että
tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.
Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.
Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa
jokaisen asioista.
— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman
tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla
täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin
toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen
sopimattomasti.
Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista
mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.
— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä.
Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin
vähän rökittää...
— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan,
miten hän tahtoo?
— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...
— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän
tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.
— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne... viekö hän ne hautaan?
— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.
— Joka hajoittaa kaikki tuuleen... tuuleen. Juuri sen vuoksi...
sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa...
kovistaa... että hän tulisi järkiinsä... järkiinsä, ennen kuin poika
saa kaikki ja panee varat ties minne.
— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?
— Kai jokin huhu... jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen
korviinsa, mitä hänestä sanotaan.
— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.
— Ihminen välittää aina... aina siitä, mitä hänestä sanotaan...
sanotaan.
Gunilla-rouva naurahti.
— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden
kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?
— Hm. Minä en... minä en tiedä muuta kuin että... että jos onnistumme
menestyksellisesti kilpailemaan... kilpailemaan muiden yhtiöiden
kanssa, ja saamme hyvän koron... hyvän koron rahoistamme, niin...
— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva
äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki
tämän ajatuksen.
— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän... kuinka minä
sanoisin: voimakkaita sanoja.
— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun
syntymäpäiväni?
Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin
että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.
— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita... puolusti johtaja itseään.
— Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla... kuinka minä
sanoisin... sukkeluutta...
— Raakuutta...
— Niin, miksei, vaikkapa... vaikkapa raakuuttakin, jos se on
sukkelaa... sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas
Blundhiin tulee, niin... täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin
suuri määrä osakkeita... täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun...
— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, —
mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään
uhrata... Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan... Vie
minulta ne terveiset Riti-Ratille.
Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä
kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.
— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän
eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit...
Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja
yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut
sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä
huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta
kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli
Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö
kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.
— ... olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te
siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on
suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette
alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja...
— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu
pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen
päänliikkeen.
— Minä tiedän, minä tiedän...
— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla...
— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset:
kuusituhatta vuokraa!
— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.
— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.
— Mitenkä te ne nypitte?
— Me maksamme.
— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.
— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän
minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella
kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja
toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen
puolen...
— Kapakoissa...?
— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.
Gunilla-rouva nauroi sydämellisesti.
— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan
syntyyn...
— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni
kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.
— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato
itse.
— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.
— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, —
on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.
— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on
tuottavinta... Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan,
tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana
siellä toimistossa...?
— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet
järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä
ja...
— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me
kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin,
että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä...
Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti
nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä
hiljaisuutta.
— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo...
— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen
johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo
maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä
toivo hartaammin kuin minä.
Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti
nuoria tyttöjä.
— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana...
Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille.
Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka
tapauksessa... No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde
sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää
sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi... Niin, Gretaseni, et saa
pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren
toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no
niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille,
mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi
ompelemaan, opi keittämään ja pesemään... No, ja tämä pikkuinen tuleva
maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän.
Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat... Ja pappila kuuluu olevan niin
kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa... Tulen,
tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani.
Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani
kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin
kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan
keittiössä..." No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä
opistossa on.
Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti
hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.
— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei... jollei olisi pieniä
vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne
työtoverikseni...
— Ohoo!
— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en
mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun
puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja... ja...
Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä
saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja
minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin.
Työhön tulisi aivan toinen vauhti...
Gunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.
— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa...
— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä
maalle ja päästä tästä yskästäni... Ja minusta olisi niin hauskaa
tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään
tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta...
— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen
johtajattaren...?
— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan
puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.
— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen
kuin toimitte.
Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi
viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa
leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli
Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset
saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään
tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset
johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi.
Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja
punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva
kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka
ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja
toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin
elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos
Ståhlen toinen tytär.
Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli
kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista
olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja
miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään.
Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli
kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa.
Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna
pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu... Gunilla-rouva
loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään
talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä,
kelpo ihmisiä nuo Ståhlet... Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi
seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar
istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni
heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili
kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin
kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja
kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen
tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen
alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt
sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin
lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.
Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren
tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty
rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet
avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin
maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen..
Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle
lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen
lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli
Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle.
Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi
hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja
silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän
silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.
Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut,
että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli
siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta.
Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni.
Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu,
että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen
ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on
yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki
mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati
enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen
syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili
kuin unessa.
Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä
ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei
väistynyt, vaan kasvoi.
Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt
lentelivät vasten kasvoja.
— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä
käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan
täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä,
että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista.
Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin
parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran
käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa.
Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja,
joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä
kirjoittamaan.
Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn
alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin
rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.
— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa
heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko
lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti
kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut
fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme
saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet
täytyy saada pois tavalla tai toisella... No, katsokaa nyt, eikös ole
ovikin komea...
Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin
monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa,
jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa
kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä
erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu
lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori
Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.
— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi
viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo
naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut
parempi. Se vanha aasi!
Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät
vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla.
Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan
vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.
Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan... Ei, ei tanssittu, eikä ollut
illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin
oli ollut äärettömän hauskaa.
— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää.
— Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt
päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan...
— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli
ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän
lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta...
— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori
Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa...
— Jollet sinä...! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat
veljeään nyrkit pystyssä.
Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään.
Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä
päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt
kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä
ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja
Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa.
Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.
— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet
syödä... Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä
ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!
Otteli punastui kaulaa myöten.
— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan.
Minä en mitenkään olisi... Se oli hävytöntä... Kuka se oli, sinun
täytyy sanoa... Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia
ja... ja...
Otteli itki.
— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.
— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi,
tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken
iltaa Pesän morsiuskamarissa... no, nämä molemmat papan tyttäret
ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että
kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti...
— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika... Sinun
kanssasi on mahdoton enää olla...!
Leo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.
Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä
vanhemmat että tyttäret valvoivat.
Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse
Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä
nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa.
He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät
sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa
huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat
iloisessa jännityksessä.
Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat
olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö
ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli
kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen
eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras
esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä
sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra
kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat
valahtaneet otsalle.
— Runoilija Matti Lohipato.
Ottelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.
Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos
Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat
panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä
nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi
esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu.
Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan
oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi,
että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu.
Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä
huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä,
avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen
diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten.
Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta
ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen
Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon
yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei
johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa
hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli
ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta,
että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman
edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden
Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.
Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse
puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi
koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä
kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet
toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli
kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis
rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka
kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen
aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli
Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei
hellyys isään.
Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko
Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen
kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen
tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan.
Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi,
ajatteli Ruokoranta.
Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu
seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen
kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan
kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui
nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt
Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista.
Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea
tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle
lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko
palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi
Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi.
Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa,
että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia
pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo
Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti
heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle
Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.
Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään
lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen
veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista
peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla
tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään.
Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä
luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli
vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.
Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja
viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli
niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti
kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat
kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen
takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan,
olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut
mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten
kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse
portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut
omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui
koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän
muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla
puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun,
ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän
ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja
valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan,
hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat
kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten
oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli
potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä
oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa
vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen.
Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän
sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä
kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella
jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.
Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja
valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.
Poika koputti.
— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä
menen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!
Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta
isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen
ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut
syyttä suotta.
— Minä särjen oven, jollette avaa!
Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko
sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat
narisevilla permantopalkeilla.
— Isä!
Poika odotti ja kuunteli.
— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika
tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?
— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...
— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...
— Isä, päästäkää...
Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin
hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.
— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.
Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella
kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.
Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän
oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin
kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan.
Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän
ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan
pojan kanssa.
Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli
numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa
samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa,
sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.
Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja
läksi.
Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin
Ottelille.
Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja
hekumallisen rakkauden aika.
Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita,
hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta
iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei
sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta,
hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa
eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys
silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.
Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia,
joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti
itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli
nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä
kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti
selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan
katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta
kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään
uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa
nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi
olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi.
Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli
tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi
kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut,
maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja
jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja
vannotuksilla?
Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan
ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin,
hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti
naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän
ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta,
ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli,
miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin
turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut
muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa
kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat
heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei
Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja.
Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen
arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien
Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen
odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta.
He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset.
Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan
tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä
kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja
Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.
Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden
esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona.
Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia
että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he
heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.
Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut
missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti
vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.
— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid
Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —
Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.
— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden
nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit,
miten hän on hänet koristanut.
— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan
morsiamen jalokivet — niin sanotaan.
— Sanotaanko?
Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.
— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen
silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin,
niin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi
ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.
— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi
kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja
ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko
voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne
olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin
välit isän ja pojan kesken!
* * * * *
Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi
aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan
liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi,
tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää
jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se
oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.
— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin
myöhäistä.
Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan
teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut
oven.
Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra,
läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen
hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin
viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi
vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.
— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.
Leo vastasi:
— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli
huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi
äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä
tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli
mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?
Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän
ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten
ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja
raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He
joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen,
että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä.
He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel,
jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi
sisaren kanssa.
He astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.
— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.
— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?
— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin
tuntenut.
— Ja sen sinä sanot nyt vasta.
— En minä muistanut.
Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät
päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin
kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa
kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?
— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?
— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.
— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä
tällaisessa pelossa.
Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että
Otteli ja Aarne olivat automatkalla.
Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille
ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten
tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja
Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin
suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli
uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei
hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä
olevan levottoman.
— Lukisitko jotakin mammalle.
Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi.
Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet
narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi
kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:
"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene
Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä
heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi
paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen
ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan
ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja
pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle..."
Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan
teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta.
Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein
oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta.
Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja
matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi
omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon,
nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja
kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä,
hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat
vaatteet ja pitkä, musta parta...
— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit
autossa? kysyi Matti hänen edessään.
Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet
herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti
kysymyksensä.
— Olen.
— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.
— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.
— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...
— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat
niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän
samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi.
Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...
Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin
kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti
eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin
katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.
— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.
Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin
soittamaan poliisille.
Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa
kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen,
saadakseen olla rauhassa, ja luki.
"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan
suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja
saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu..."
Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun,
lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua,
ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin
Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun.
Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.
Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei
itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.
— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.
Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta.
Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut
erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän
puki ylleen sellaisia vaatteita!
Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet,
pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut
siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi
sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa
auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille.
Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan
asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen
kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi
jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen
sisältävä kintaita.
Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että
suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja
valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän
kaupungista.
Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei
uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.
— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.
Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä
aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta
sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset
olleet saaneet mitään tietoja.
Illansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.
— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka
avasi oven.
— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.
— Kyllä hän elää.
— Missä hän on?
Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin
ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.
— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on
hotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.
— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.
— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle
anteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee
anteeksiantoa.
— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?
— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.
— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...
— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen.
Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme,
teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen
onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi.
Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin
olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön
sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään
kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen
valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle
vähemmän rakas...
Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta
laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän
kumarsi ja läksi.