Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin
kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa.
Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta
maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos
Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.
Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään
tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa.
Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että
herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut
huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet
asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin
julkaisemaan uutta teosta.
Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää
humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen
kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden
kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt
päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä
hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden
kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä
tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan
asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään
kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin
kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.
Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli
tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija
kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen
hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen
oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän,
Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko
se oli — sanomalehdistön liittolainen.
— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein
tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.
Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön
alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli
aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli
julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen
vuotta.
— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa
vastaiseksi pukki olutta.
Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta
tarjoilijaneiti ei lähtenyt.
— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä,
sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.
— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen
taskustaan.
Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan
eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.
— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja
tekeytyi juhlalliseksi.
— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin
tai niitä frankfurtilaisia...
Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen
kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt
keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi
turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan
tilalla hauskan pojan.
— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä
lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän
nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?
— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä,
runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä
lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä...
heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas,
huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan
frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...
Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.
— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään
tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä —
voitko arvata keneltä se on?
— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän
vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.
— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta
menepäs nyt tuomaan kuhaa.
Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.
— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.
— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta
menepäs nyt tuomaan kuhaa.
Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni
tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki,
että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu
samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin
olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei
niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se
olisi voinut tulla parempaan aikaan.
Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi
voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää
pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen.
Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki
runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan
Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten
oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista
kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa
hänen niin okaista tietään.
— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan
kirjeen pöydälle.
— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi
kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti,
mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän
vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle
hyvitystä.
— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee?
Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14
prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille
yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin,
että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia
tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on
esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas
kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan
runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä
näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen
ulkoasua — kustantajat eivät ota!
— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin
mahdollista keskustelun omaan teokseensa.
Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että
sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija
oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli
"vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja
varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.
Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.
— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus,
kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...
Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi
pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna.
Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän
olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä
paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi
käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan
taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen
ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.
Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin
valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen
luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään
vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli
tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan
onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin
täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen
mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen
hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä
pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan
Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä,
kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt
oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut
kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli
olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä
tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin
hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei
halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin
kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti-
ja ulkomailla.
— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me
olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.
— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi
dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää
ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa
olla kauppias — me olemme hukassa, jos...
Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.
"Uusi teos Matti Lohipadolta.
"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan
kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo
nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei
käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää
meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata
Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään
kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea
käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee
merkkiteos."
Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat
Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä
alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen
ravintolailmalle.
— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla
lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori
kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän:
"... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan
nuorena, tulisena ja liekehtivänä...?"
Petiittimiehen suupielessä vavahti.
— Kyllä se käy.
Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He
hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat
tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan
savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät
ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin
yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli
tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin
pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan
eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa
aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin
meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain
välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri
salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään
ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa
istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta
saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri
Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä,
koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista
herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin
_tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo
koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto
vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja
niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12
prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan
kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet.
Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua
toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos
Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti.
Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren
kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti
Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin
kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana
sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat
yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.
Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka
käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi
ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin
uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken
rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin
omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se
oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut
mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden
vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan
prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä
antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan
johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se
ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen
tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari.
Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä
olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen
silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika
sentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole
katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?
— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.
— Hahhahhahhahhah!
Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi
mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia
esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman
ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä
kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja
hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli
huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville,
uskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä
kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja
— suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle
kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien
pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija
Lohipato istui.
Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä
hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin
hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa
korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin
siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat,
sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan
luomistilassa.
Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa
rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita
ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli
vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.
— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi,
kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat
vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet
aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin,
tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua
omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun
_kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...
Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat
hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen
verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin
ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden
vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi
jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään,
vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja
sillä kulmalla pöytää, missä istui.
— Eläköön! huusi Lohipato.
— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen
vaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi
johtaja Sariola.
— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia,
vastasi Ruokoranta ilkeästi.
Seurasi pieni äänettömyys.
— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset
kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan
niinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.
Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten,
vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.
— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä
kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin
harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan
pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.
Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa
joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.
— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi
ehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä.
Varovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen,
mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut
korviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella
olisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden
periaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen
tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta
taholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme
voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...
Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta
hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.
— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.
Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".
Jopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta,
tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset
pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka
tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt.
Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti
Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla.
Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen
huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat,
Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina,
maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen
ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi
tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin
tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen
sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta
kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille
nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja
tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää
osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.
— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen
suurta peiliä vastaan.
— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja
riensi peilin luo.
Lasi oli halki.
— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen
kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.
— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä
peilinsärö.
— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot
ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella" — miltä
se nyt kuuluu?
Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.
— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä
peilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että
saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri
Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.
— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.
Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.
— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu
innostumaan...
Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän
aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille
miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.
— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli
peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä
mieltä veli Ruokoranta on?
— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi
Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.
— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.
— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi
Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.
Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö
kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä
tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.
— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen
kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä
hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...
Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset
kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.
— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin,
— että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä
kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.
Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen
tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen
jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu
tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät
suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen
ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin
tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.
— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran
kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen,
ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on
ollut...
— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja
toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa
niskansa...
— ... "Tämä suomalainen isä Grandet"...
— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen
tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.
— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta
hellittämättömästi.
Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen
mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa,
mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin
lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne
kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.
— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos
nämä palaset panee kokoon, niin...
Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä
makasivat hänen edessään.
— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...
Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen
kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään
kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen
peiliä kohti.
— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,
Runola on Sampo...
Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.
— Sampo, siinähän on nimi...
— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.
— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme
keskustella... keskustella vakavista asioista...
— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?
— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!
— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?
— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.
— Herran henki, Herran henki.
— Johtaja on kostettu — eläköön!
— Eläköön!
Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli
uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru
ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan.
Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna
veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.
Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu,
tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin
tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän
nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:
— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään
ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän
polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana
olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä
on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä
kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein
on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin
maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut
meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on
syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä
historiallisia, jotka...
— Hyvä!
— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat
olleet...
— Hyvä, hyvä, hyvä!
— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!
— Sampo — eläköön!
— Runola — eläköön!
— Eläköön tiilitehdas Sampo!
— Hyvä!
— Eläköön!
* * * * *
Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa
käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille
ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut
vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli
sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta
tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että
hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä
diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki
ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka
lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään",
kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.
Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai
välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa
sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan,
katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta
hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että
monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri
Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä
voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura
ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari
Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja
rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja
kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin
tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys
juuri riippui niistä.
Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi
ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä,
ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän
tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan
lähemmin.
— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri
tuttavapiiri...
— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.
Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä
myöten, yski ja nauroi hänkin.
— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle
uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä
minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia
varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä
tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni —
omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän
tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta,
viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa,
joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä
sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen
poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha,
sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri
Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun
sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt,
kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi
yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...
Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen,
että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä
päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan.
Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi
ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan
hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin
mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia
varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko
rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita.
Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi
mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla
naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.
— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori
jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se
menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.
Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan
puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista,
koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat
"pippuri" ja "suola".
— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse
Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä
ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!
Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille
ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen
viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri
Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä
luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.
— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan
viimeiset sanat, — jos te löydätte.
Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias,
jos otatte toisen!
Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä
pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen
onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen.
Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa
eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan
nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi
täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän
kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä
mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin
käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä —
työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet
supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon
oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama
tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen
asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu.
Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla
kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta
muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin
nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi
lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun.
Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti
Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa
Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi
piakkoin.
— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen
ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun
laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei
luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä
minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?
Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo
lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon
oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen
perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella
varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja
toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon
perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi
myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli
huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa
kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä
Orkidea.
— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa
pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!
Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei
ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle
sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään.
Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira,
tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka
jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana
ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen
luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta
oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut,
kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi.
Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta
poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon
tavat.
Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa
kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli
ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon
viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja
puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi,
ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle
elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat
siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran"
turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen
yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta
hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän
meni maisteri Blundhin luo.
Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä
ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset
varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut
huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa,
oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja
käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli
lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa
pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska
kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt
huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan
Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.
— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan,
nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä
kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero.
Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.
— Minulla on vähän kiire.
— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan
nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää
pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies,
ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli
Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi,
joista aina puhut.
— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia
pitäisi saada...
Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja
ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka
pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.
— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä
ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä
minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...
— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...
— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa
sellaiselle puuhalle...
— Veli Blundh...
— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli
helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.
— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta
yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...
— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...
— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.
— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...
— Seuraava romaani onkin parempi.
— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian
paljon.
— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita
nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...
— En penniäkään minä anna Runolaan.
— Sitä sinä et voi tarkoittaa.
— Jumaliste!
— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...
— Ja missä sitten?
— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...
— Mene hiiteen, narri!
— Mitä sinä sanot?
— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.
Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin
Blundhiin.
— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!
Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.
Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni
portaissa.
— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!
Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen
hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia
kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:
— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion
silloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?
Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi.
Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi
sitä lujasti.
— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.
Hän riensi pois.
Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.
Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä
iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien
ruusuistutusten ääreen.
— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä,
ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.
— Vielä kerran, anna anteeksi...
— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni
sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne
on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos
Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret
fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies
on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua
lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla.
No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat
edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan
tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori
herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa:
jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa
yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla
lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia
että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan,
kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.