Nyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!
Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten
toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna
Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen
rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja
Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin
matkasta väsyneinä pitkälti.
He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos
että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana
kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät
mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle,
mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului
jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi
tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien
olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät
sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia
kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä.
Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan
maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden
kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta.
Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa
samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli
kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan
nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat
heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja
täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia
oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen
vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että
lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu,
joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.
Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi
koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää
ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin
meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta
katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki
lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja
oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille,
jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet
valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun,
asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty
ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä
kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta,
mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli
päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta
vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä
liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli
halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja
ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä.
Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.
Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja
tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän
näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista
kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa
kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut
aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.
Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos
vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt
juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa.
Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä
tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada
kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset —
eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti
pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.
Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman
sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia.
Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa
maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli
sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut
yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa.
Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen
kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille
pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa.
Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.
Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa.
Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella,
piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken
oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä
väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä
sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti
täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia
— ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla
itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas
olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja
varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä
kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei
mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin
pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan
riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.
Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei
voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät
olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni
nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat
vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut
tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos
näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä
käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.
Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun
varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan.
"Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos
tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni
ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa.
Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee
kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin
läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan,
kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä...
viisi... kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat
häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle,
kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat
taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän
tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti... Päästäkää nyt!" Mennään
komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja
lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään
jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu
hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta
hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista
avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän
ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla
tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin
jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä
jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka
eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa
sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa
jonkin verran rahoja... Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun
valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun
joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän
on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla,
valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten,
suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään
pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja
pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu
huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä
ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen
tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä
kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla
ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä
yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä
ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja!
Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta... Kaikki sanovat!"
Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja
ylpeys, varsinkin Otteli.
Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että
hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle
alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon
kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä
sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä
koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina
oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti
lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti
lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat
olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä
maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa.
Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia
ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä
ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi
toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että
ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita
leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin
korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä
mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi
ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen
vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo
saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt
varmaan pian selviäisi.
Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan,
Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen
kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan
lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna
asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei
hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti
kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa
äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan
oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja
jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei
sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi
lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin,
taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita
Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden
ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi.
Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa
nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi
tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille,
mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa
päätä.
Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta
kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman
menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta
samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika
ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin
hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan
isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi
ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta
kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että
sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää
laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden
eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että
toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut
sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle
korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden.
Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän
oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä
saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut
lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla
huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei
maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?
Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli
seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut,
kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun
alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun,
jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin
olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin,
että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien
rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen
rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin
murheesta.
Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin
täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu
Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta
iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen
otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi
kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa,
uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle
tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat.
Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä
astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset
irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai
kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin
itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella,
kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan
ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi...", keksi äkkiä
Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle
paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä
toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä
pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä
pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi.
Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin
luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät,
että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi
yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen
huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa
halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa
kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen.
Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa
perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin
lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden
aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa —
luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa
väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan
saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta
kunnallisneuvos erityisesti piti.
Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja
totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla
vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut
tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän
ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt
erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle.
Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos
ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa
markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää
kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että
hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen,
joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin,
niin, tietysti!
Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta,
joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun
maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai
aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen
vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää
ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella,
kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri
räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi
ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen
perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt.
Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.
Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he,
noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä
päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin,
silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että
kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli
rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi.
Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa
alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard,
jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea.
Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen,
varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt
kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin
lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli
heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli
hampaissa suuret, kultaiset paikat.
— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä
silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä
olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He
saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme
nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien
Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se
on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää
hyvänä... Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista
päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan
tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on,
te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa
kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa,
niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä
voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille
— hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi
saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on
ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä
puuttuisi päätä, mutta... mutta... alojahan on niin paljon...
Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja
oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä
sanatulvakin.
— An... an... anteeksi, veli Ståhle, — jos... jos todella suot minulle
onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut
tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen... nimityksen,
jota ehdotat heidän käytettäväkseen... hiukan vähemmän juhlalliseen
nimitykseen. Tarkoitan... tarkoitan... Nimeni on Bernhard...
Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana
"sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin
kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä
ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen
leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven
minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma
vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki
mikä oli vihreää puki häntä.
Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan
kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia
heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin
toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan.
Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset
olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää
kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla
uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli
piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat
varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän
ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä
hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä
Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut
hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä
katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan
menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui
kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut.
Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa
kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä
hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella
muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa
oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen,
sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että
sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden
niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä
kotimaisia taiteilijoita.
Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat
perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin
toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua
takanaan.
— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.
— No, tässähän minä...
— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä...
— Älä, älä... reumatismi, reumatismi... Täytyy taas saada käsiin
hieroja.
— Hierotatko sinä?
— Täytyy, täytyy... Kerran viikossa.
— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä
ulkomailla.
— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja
siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi
tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.
Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru
soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla
porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt
tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä
sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.
— ... luulisi noiden isäksi.
— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi
pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.
Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?
— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa
onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni
seikkailu haittaisikaan...?
— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä
kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun
meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi.
Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä
kirjoitin siitä sinulle...
— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa
siis ottaa laulutunteja...
— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.
— Entä mitä tämä toinen harrastaa?
— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista
pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin,
että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?
— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota
jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai
jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.
— Jaa se paljasjalkainen?
— Se myöskin.
— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja
kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina,
tai kuinka minä sanoisin?
— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se
on kerrassaan comme il faut'a.
— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin
komilfoota.
Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen
kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen
seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.
He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi
puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.
— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai
sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa
markkaa kuussa.
— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä
Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä
sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa.
Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä.
Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli
aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman
kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt
tuottavan — ja tiilitehdas...
Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin
vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos
kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli.
Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama
miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten,
jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta
oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea,
sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle
Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään
hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä
hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.
Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet
erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti.
Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä.
Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin
kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut
toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään
— hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme
kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään,
hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin
esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset
tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin
merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät
hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin
syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.
Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville,
että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi,
oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli
hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut
allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni
ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset.
Heitä katseli mielellään.
Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin
rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi
suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja
tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen,
kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.
Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat
kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa.
Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi
käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa
olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.
— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.
— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.
— Inhottava kukko! sanoi Sela.
— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.
Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos
huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."
— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.
Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin
tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa
hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden,
kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi
häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.
Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina.
Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut
uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli
Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat
päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset
mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut
keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.
— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.
— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.
— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.
— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.
— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio
keksimään.
— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä
Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...
— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi
uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat
pihalle...
— Ohoh, ohoh...
Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti
yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään
siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen
kouluelämään.
— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.
— Hänellä on aina niin paljon mentävää.
Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin
syömään.
— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.
Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.
Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti
sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään.
Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.
— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.
— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.
Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei
hänet salin sohvaan.
— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla.
Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä
Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja
parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa
sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se.
Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä
siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna
sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei
tietänytkään, että hän on niin rikas...
— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö
pappa...?
— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.
— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn
ilmaan.
— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen
tähden sinunkin on pidettävä varasi.
— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan
kukkarosta riitä...?
— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta
soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan.
Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi —
ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo
oman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette
naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja
laulaakin siihen saakka...
— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen
miljoonansa, sanoi Otteli.
— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi
Sela.
— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää
teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän
puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi,
ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija!
Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo
tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan
yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen
kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten
sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa
lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta
lainakirjaston hoidossa.
Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko
lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä
hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin
kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan
ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään.
Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina
ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.
— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa
lainakirjastossa.
— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.
— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.
— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän
todistuksen antaakin.
— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään
lainakirjaston hoitajaksi.
— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja
nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai
ekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa
ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard
puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja
siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi
teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa
sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.
Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja
kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti
hämmästyneitä kasvoja.
— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti
velvollisuutenaan epäillä.
— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!
— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.
— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.
— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.
— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.
— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa
järjettömyyttä!
Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi
kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä
ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä
suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta
sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin
kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten
herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi
näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän
tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut
mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.
— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen
tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.
— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään
harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...
— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?
— Kaikki, kaikki!
Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni
ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko
miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään
kuljetettiin lippua.
Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.
Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi
tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi
ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli
huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli
sitä rintaansa.
— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, —
menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun,
mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle
antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut,
— kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän
täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos
minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan.
No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja
lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.
Puhelin soi.
— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän
tienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja
tulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis
toisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai
niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä
minä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...?
Jahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.
Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä.
Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja
vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui
ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena,
säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.
— Pappa, mihin pappa menee?
— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.
— Kaikki!
— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?
— Kaikki mahtihenkilöt.
— Ja nekö päättävät asioista?
— Ne.
— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?
— Ole hiljaa nyt.
— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?
— Ei tiedä nyt.
— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?
— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.
— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.
— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!
Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja
imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä
huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.
— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?
— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen
— kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.
Aurinko laski.
Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa
otti keppinsä ja hattunsa.
— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?
— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.
— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.
— Rikkaiksi, rikkaiksi!
Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta
ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa
istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa.
Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä
rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä
kirkonkellon soitto.
Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti
kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä
malttamattomasti katuun.
— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.
Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.
* * * * *
Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän
pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että
hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä
kuljetti jo heitä kaikkia.
Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä,
jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui
useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti
tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli
sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä:
Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon
nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla.
Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin
ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin
tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori
Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori
Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja
pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut
voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin
Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana
iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan
viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei
kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat
sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.
Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli
hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä
pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.
Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin:
yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa.
Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän
tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin
Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna
hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus,
jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja
hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta
kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli
"Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu
nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti
kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi
Suur-Kaupungissa.