Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten
heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana
odotettiin ultimaatumia, -- päivänä, jolloin kaikki sodan jouset
olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit
lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin
hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki
toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti
sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti
Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut,
turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa
isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa
esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton
kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki
olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset
ystävänsä niinkuin muutkin, -- pahemmin kuin muut: kun asiain pakko
työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen
synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki
heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen
pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa
repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta
yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti
kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää
puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat
sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin
he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat
edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen
tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista
kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen
kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe
näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä
hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan
lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet
puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier
Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta,
kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.
Christophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta
sielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään.
Hänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita.
Olivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli
tyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän
yksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen
sodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että
hänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki,
että sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä
kuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan
kansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään,
että Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja
että kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät
ne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen
kuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään
ottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: _"Oon luotu lempimään, en
vihaamaan."_ -- Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu
on yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi
riittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella
hetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan,
tunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen
velvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä
vioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe
tahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812
syöksi Saksan Ranskaa vastaan.
Myöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän
ei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä
voinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun
suurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin
rakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen
ja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään
nousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se
hänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta
hänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa
uutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa
kuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi
häntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä
sisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä
oli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat
toisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen;
heitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten
erilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen
väärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin
hellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi
erottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.
Mutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella
naputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin
sadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen
ystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen:
-- Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!
Onneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin.
Kanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri
jälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin
koirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä.
Oli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen
ystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier
katseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä
Christophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:
-- No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää,
yhtyneinä?
-- Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette
joutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan.
Pohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.
-- Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,
-- Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan
minun kustannuksellani?... Pyh! Minä kyllä sen kestän... Ja sitäpaitsi
oli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista
demonien heräämistä teidän sydämissänne...
-- Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä,
että kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.
He olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä
molempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja
virkkoi ahtaalla äänellä:
-- Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?
Christophe vastasi:
-- Kyllä.
Olivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen
sydäntään. Hän sanoi.
-- Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.
Olivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:
-- Sinä olisit taistellut meitä vastaan?
-- En tiedä, en ole sitä ajatellut.
-- Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?
Christophe virkkoi:
-- Oli.
-- Siis minua vastaan?
-- En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.
-- Mutta minun maatani vastaani
-- Minun maani puolesta.
-- Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani,
niinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko
minä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni
Se olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä
vihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan
ilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, -- rikoksen,
joka murskaa sen aikoinaan, -- silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan
rautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta
on ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta
älköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme:
sielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata
verellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme
sitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot
hänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin,
jolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin
väkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan
armeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan
tuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos
tahtoo! Me valloitamme totuuden.
-- Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe.
Totuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi
jonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea
päistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä
asiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä.
Täytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.
-- Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu,
ajattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka
vaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta
emme enää voi kääntyä takaisin.
-- Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle,
sellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua
saamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus
ja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään
älyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!
-- Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista
vuosisadoista.
-- Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan
muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen
viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te,
eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.
-- Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla
ollut, Christophe-parka.
-- Täytyy olla.
-- On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.
-- Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja
suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.
-- Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku
muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin
jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?
-- Minusta on parempi olla elävä Christophe.
Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut
paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko
väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:
-- Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.
Christophe otti häntä hellästi kädestä:
-- Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni.
Mutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme
aurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua
vetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen
Nirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä
ei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki
tahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset,
en tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien
äärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita
tuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että
tuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta,
mitä on.
-- Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden
syvyyksistä.
Hän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän
Krishna-jumalan lauselman:
_"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai
surusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin
voimin..."_
Christophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:
-- ... _Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen:
ei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta.
Jos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille
esimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat.
Jos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman
kaaokseen, ja minä tappaisin elämän._
-- Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;"
-- Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!
Hyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella
pelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan,
millaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen
elämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta
silloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he
ajattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin
vaarallisen hetken jälkeen.
Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen
luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat
päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella
yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan
leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa
sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien
lisäksi, -- Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, -- sommitteli Olivier
Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques
_Patience_, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen;
hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi
muiden tehdä, mitä tahtoivat, -- liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa,
suostui kaikkeen, -- väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja
viljellen maansa uudestaan, -- lähtien pakosta toisten kanssa sotaan,
kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen
kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa
nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat
aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa
ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella,
vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja
veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli
lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja
sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on
selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni
terveellinen, sinä nauratat minua."
Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia,
joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita,
riehakoita markkinanäytöksiä, _kermessejä_, lauluäänellisiä
hullutuksia, madrigaaleja _à la Jannequin_, valtavaa, lapsellista iloa,
myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia,
uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja
muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. -- Ystävysten työ
oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean
voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa
pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä
sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä
rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta
sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi
usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin
valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat.
Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä
kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.
Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt
julkaista _Davidin_; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti
vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen _Kapellmeister_,
Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui
suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla
menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt _Kapellmeisterin_
entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin _David_ oli esitetty.
Tuo _Kapellmeister_ oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon;
hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan,
ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt _Ifigeneian_
hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin,
että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset
lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä
kohtaan. _Frankfurter Zeitung_ julkaisi ensimäisenä pauhaavan
ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat
jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä.
Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen
Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart,
joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt
puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja
jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa _Davidia_,
-- muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari
hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä
muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset
ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään
ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia
uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!
Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän
tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että
se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa
onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot
hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos
_Davidia_ olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä
kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt
muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille,
jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:
-- Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.
Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä
häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin.
Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä
voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi
tuulahdukset. -- Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja
varsinkin _Ifigeneiaa_, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä
nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään,
samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt
anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä
hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että
oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla
näytäntökaudella.
Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän
viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana
edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje
Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin
kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse
sisään kirjeen. Äidin käsialaa... Christophe oli juuri aikonut
kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle
menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi
kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa
käsiala oli!
"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi
päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.
Äitisi."
Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli
viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei
voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja
hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli
yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa.
Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn
luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta
kaulaansa, -- (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet
portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla?
Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin
asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? -- He käänsivät taskunsa
nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia,
vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud,
kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen
kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee
kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin
ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän
ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen:
ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi
hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään
rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt
koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin
taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi
mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne
vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa
ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti
kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen
samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä,
aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia,
mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian
tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut,
tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä
Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli
antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi
pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe
oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä
ennenkuin juna lähti liikkeelle.
Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja
ajatteli:
-- Joudunko minä ajoissa?
Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän
enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi
Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti
katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin
tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut
muuttaa kohtaloaan toiseksi.