Germain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja
suuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi
kirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään...
Kun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää
ja vääristynyttä hymyä, -- (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen);
-- hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että
lapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät
tuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa
ohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski
puolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet
olisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa
silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta
omalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili
tyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli
hänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä
mahtavampi.
Eräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli
tapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä
vastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli
yhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin;
mutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään
kuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään
Watelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt
lapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa
kerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon,
jonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin
ääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä.
Talonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin
avuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi.
Tyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta
mitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei
suostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän
istui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään
uneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän
nukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja
ryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä
nauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin
tumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän
viimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan
kuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli
jäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:
-- Minä tulin... Ettekö... ettekö antaisi häntä minulle?
Christophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän
asettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:
-- Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä...
Christophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen
luokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään
puolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi,
sanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän
ei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin
liikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.
Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän
lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten
lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli
valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan... Oi, varsin pianpa hän
unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan.
Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin
rakkaudenitsekkyys sen?... Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy
rakastaa. Siinä on onni.
Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle,
kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät
talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi
sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei
ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten
katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
-- Te pelastitte minut.
-- Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski
oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.
Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan:
tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti
ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin
silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:
"Pikku vainajani kiittää teitä."
Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä,
viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka
säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.
Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään
liian hitaasti.
-- Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin
heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään;
nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään
keinoa?
-- Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen
keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei
voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, -- terveen, normaalin,
sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan
hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan,
vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin
jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa,
taikka -- (ja se olisi vieläkin parempi) -- nousisi juuri suuruuttaan
kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin -- (tämä vaatimus johtuu
edellisestä), -- mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat,
älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella.
Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa
voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä
kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä,
niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan
laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias,
Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta... miksi sitä ihannetta
kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai
täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää
onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina:
uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat,
yhä suuremman Ranskan... Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi
se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun.
Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan.
Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa... Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on,
että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa
itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus
eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet
vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.
-- Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin
kuin luullaankaan, -- hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te
rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne.
Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne... Sillä ette
tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.
Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen
varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.
Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli,
että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja
parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten
kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään
äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut
kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki
vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia
ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä
yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään
tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, -- sanomalehdethän
anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin,
puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen,
usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä
politiikkaa niiden on noudatettava, -- julistivat Ranskalle loukkaavia
ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä;
eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen
julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle,
tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan
kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen
pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä
vasallivaltiona, -- ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko
saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys,
ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia
rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän
itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä
haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut
vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa
ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden
rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan
jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat
vihasta.
Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin
ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä
maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa
ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia;
he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa
enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä
vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä.
Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät
ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut
joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö
kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen
sotahaasteita ja joka luo näistä _Marseljeesin_ tai _die Wacht am
Rheinin_.
Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin
tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi
heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan
jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen,
yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä
saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka
hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden
kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin
ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei
hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan
liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin
paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin
monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun
näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa.
Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä
väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli
vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen
kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka
tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät
ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut
vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut
pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla
oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia
kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta
pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta
rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen
kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä;
ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman
pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman
vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua
olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään
häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.
Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan.
Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että
Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin
itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat
myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista:
historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä
tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea
arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa
elsassilaiset saksalaisia tai ei -- se oli samantekevää; mutta he eivät
tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on
oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos
tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan,
koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta,
vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä
ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään
neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä,
joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä
saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan
tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät,
niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden
sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon
synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet
lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän
maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.
Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut
ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi.
Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään
latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen
hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota
siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina
tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin
häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta
edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi,
koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän
tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä
lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun
tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen
selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein
parhaimmat puolet, iankaikkisesti.
Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään
Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä,
että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten
ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään
Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista
osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja
antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat
miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut
heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut
välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa,
hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut
vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia
kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan
juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se
oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he
tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa
luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta
se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden
olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä
minkään asian puolesta. -- Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja
monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut
asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia
asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli
täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin
silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain
keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää
heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen
varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi
hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja
hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet
tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni
nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään
kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen
toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset
sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota
he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli
sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa
tähden valmis itsemurhaan... Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä
oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen
ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään.
Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa.
Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit
sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja
murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.
-- Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te
toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?
-- Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme
aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!
-- Entä jos toiset sitä eivät kuule?
-- He kuulevat.
-- Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?
-- Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea
diplomatiaa.
-- Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos
aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää
toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että
Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä
ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos
heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella
hirvittävät järjestetyt voimat, -- seuraus on varma: teidät murskataan.
André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja
lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin
kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko
koneisto, menee säpäleiksi.
Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella
tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on
tehtävä nopeasti päätöksensä... Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten
suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien
ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa,
vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa
vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse,
vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä
Valtamerta...
Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät
vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he
horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään,
ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen
ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan
vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus
heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi
sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka
kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja
vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa,
jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi
hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika
sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa
valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:
-- Koettakaahan vain!... Konnat, jotka ette kykene panemaan
edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta
niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen
Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa
valitsijaa!... Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka
meidät. Me valloitamme teidät...
Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi
kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on
oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän
itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä
hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin
ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin.
Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät
erilleen toisistaan.