häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten
nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko
menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset
rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua
tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun
sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli
hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä
hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys,
ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa
näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki
vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien
syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta
rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan,
jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui,
ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen
välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien
niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä
kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden
välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen;
ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi
Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden
toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki
molempien puolten elämänvoimat. -- Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja
kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein
synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua... Sitten kaukonäky hälveni;
ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät
kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen
saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä
huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä
voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki
nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa
aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä
tullut, -- hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän
kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar
aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan _Liediä_.
Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!...
Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta
laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän
oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti...
Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän
näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä
huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon
laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?... Sydän alkoi
taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän
työnsi sitä. Ketään ei näkynyt... Vanhat, puiset portaat narisivat
hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio.
Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.
Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut
voimaa avata...
Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen
pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja
toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä
joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin
vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi,
viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei
ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin
luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin
luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja
oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia
puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi
silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti
virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että
niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen.
Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä
kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi
kärsivällisesti.
Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään,
vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne
hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa,
puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä,
vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt
kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa
oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle
lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja
Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän
piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei
hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli
kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän
aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan,
minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa... Hän ajatteli rakasta
Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe
olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei
hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän
näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa
silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa,
menneisyyden muistoissa.
Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä... Oli
pyhäpäivä... Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä
aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona
oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei
heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä
päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi
alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin
tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin:
kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen
nähdessään... Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen
pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta
hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan,
onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti...
Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat
ohitse tietä pitkin... Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei
palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti,
ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin
arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä... Jumalan kiitos, ei
ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä
oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat
hilpeästi. Entä pikku poju?... Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen
pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut... --
"Christophe!"... Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän
unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti
juoksi kiireesti ylös portaita... -- "Christophe!" Ei vastausta. Hän
avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä
ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu... Äidille tuli tuska.
Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli
pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta... --
"Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden.
Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee
kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että
Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi
sellaista pikku häijyä!... Niin, Louisa on siitä varma, permantohan
narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä
ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta,
keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,... ei, ei se
ole se... Ah, viimeinkin!... Hän ei saa avainta mitenkään menemään
lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire.
Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire:
ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän
hengityksen oven takaa... Voi, voi tuota avainta!... Viimein toki.
Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen
kaulaansa... Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!...
Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.
Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut:
kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet;
minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen
alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä
hiljaisuus, tällainen yksinäisyys... Christophen sydäntä särki...
Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman
hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään
sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti
häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:
-- Odota vähän.
Christophe näki, että äitiä tukehdutti.
He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä
välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen
silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi
kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.
Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta
hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli
vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan,
näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. --
Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin.
Louisa puolusteli hoitajaansa:
-- Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä...
Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi
kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi
haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet
unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin
Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi
Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa --
(Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), --
"terveisiä kunnioittavin tuntein"...
Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui
siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin
hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska
kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.
Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa
avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: -- ja niin
hän kuoli.
Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei
ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa
surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin,
millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan.
Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut
rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle
ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä
vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli
jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä
junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan
puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch
kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei
Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin
lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat
rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut
kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja,
koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin
innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi
Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.
Christophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut
koko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa.
Sairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät
tehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit
olivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut
paikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan
kasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut.
-- Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen
hänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.
Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben,
So lang...
... mit uns ein treues Auge weint.
(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin
uskollinen silmä itkee.)
He sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan
vuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli
tullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi,
miten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin
äidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui
jälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja
painoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki
hän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään
ruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti,
otsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti
onnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.
Kun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen.
Christophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän
tuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen
oli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe
ei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin
oli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier
rukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään
huolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta;
ja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän
saattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut
lähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka
rannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun
hänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä.
Vaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän
Christophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin
rantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien
äyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa
kohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä
aivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta
venheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen
mutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa
näkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta
vei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin
unissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he
sopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä
ranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata
yksinään Parisiin.
Kun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin;
hänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa
Christophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin
kiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti
Christophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt
olevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin
innoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät
nuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli
mennyt.
Olivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa
haudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen,
ja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen
herrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa
vaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta
Olivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä
Olivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi
siellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei
ollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja
sieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden
tähden hän oli kärsinyt; -- ja rakas Antoinette... Mitä oli jäljellä
kaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta
Krafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen
sielussa.
Saman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä
raja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä
metsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa
Parisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa,
lähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään.
Ystävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä
kaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun
laelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä
Saksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti
pieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä
metsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin
läpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat,
himmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut,
ei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn
lakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa
solisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet
ja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan.
Olivier mietti:
-- Antoinette, missä olet?
Ja Christophe:
-- Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?
Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:
-- Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista
ystävääsi...
He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään
suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas,
rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä
ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi
näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen... Mullan, maan,
joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!... Se ottaa meidät
syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se
sanoo:
-- Lepää nyt. Kaikki on hyvin...
Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi.
Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli
elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta
elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään
kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie
olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja
puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen
lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään... Ja
hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä
nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä!
Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista,
jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten
kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen
hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan,
tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä
maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita,
sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja
taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta
ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia
yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa:
ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, -- ovat maailman sydän.
-- Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli
hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika
jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin.
Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me,
sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt
kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki,
Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun
ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä
tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.
Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli
hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan
vanha saksalainen _Lied_, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku
tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi
tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton...
-- Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta
säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja
rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja
sinut saan...
Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki
vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki
hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen
metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.
Taciti, soli e senza compagnia,
n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo,
come i frati minor vanno per via...
End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa III, by Romain Rolland