apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme
päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen
kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka
antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen
päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin.
Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan
ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee
täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja
vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet
olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin
tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme
olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier,
teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu
verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan
itse elämä. Te kuolette ja häviätte.
-- Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.
-- Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy
_tahtoa_. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne
raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin
ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin
saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne
ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin
masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään.
Jopa eräät noista kunnon ihmisistä -- (ja se on naurettava näky)
-- ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen
olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet
ole tavannut, -- yksinpä teidän _Esope_-lehtenne piireissäkin, sillä
siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta
mitään, -- nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai
sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta
yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden,
ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.
Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa
kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut
tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään
oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:
-- Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia,
epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja
inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi
ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä
on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole
oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä
suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin
-- (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) -- oma voimansa. Luuletteko
kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka
tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette
viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut
pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen,
jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän
näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä...
Ja jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella,
mitä varten?... niin kuulkaa: -- Sitä varten, että Ranska kuolee,
että Europa kuolee, -- sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien
vuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme
luomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa.
Isänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, -- ja ennen
kaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne
tappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun
jonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat,
kun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina,
kun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi... Ylös
taisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!
Mutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät
toimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He
olivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä.
Christophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui.
Felix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään
alinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää
ja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä
tunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat
samaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.
Varsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä
ymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä
ja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella
sotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee
usein hengenmiesten piireissä. _"Me olemme kaikki kaikentekijöitä"_,
sanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka
pitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin
kuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha
älyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki
kirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun
valtava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia,
häikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen
nykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän
ratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli
kamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja
jotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon
virheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista "napoleonimaisuutta";
se oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä
nuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan
tulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin
hän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei
hän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan
ja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen
patriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset
ranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen,
kun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden
juutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin
suku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt
pari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on
juutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa,
joka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä
aatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan
vuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen
vapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla
puolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan.
Kun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia,
mutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä
Ranskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen
ainoastaan taantumukselle.
Majuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia,
joiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa
heille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan
salaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan
hyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä
epäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää
omalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen
rodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta
ensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava
häneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin
kanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen
vuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.
Christophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä
muistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin
pahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun
tuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.
Eräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja.
Silloin Christophe sanoi hänelle:
-- Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa
käy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne.
Tuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu.
Missään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä.
Kuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko
tapellaan?
-- Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele
Ranskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää,
olla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole
luotu.
-- Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!
-- _Parole d'honneur_, -- kautta kunniani, -- se ei ollutkaan näin
inhottavaa. Ja sitäpaitsi: niiltä siellä sai toki tukkia suun. Lisäksi:
taisteluun tarvitaan sotilaita. Siellä minulla olivat tiraljöörini.
Täällä minä olen aivan yksin.
-- Vai niin; mutta eipä täälläkään puutu kunnon väkeä.
-- Missä niitä on?
-- Kaikkialla ympärillänne.
-- No, mitä he sitten tekevät?
-- Samaa kuin te: eivät tee mitään; sanovat, etteivät voi tehdä mitään.
-- Mainitkaahan edes yksi.
-- Vaikka kolme, jos tahdotte, ja ne asuvat omassa talossanne.
Christophe lausui hänelle Weilin nimen, -- (majuri huudahti), -- ja
Elsbergerit, -- (majuri hyppäsi pystyyn):
-- Tuo juutalainen, nuo Dreyfusin puolustajat?
-- Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.
-- He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.
-- He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.
-- Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.
-- Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?
-- Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat
samanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä
puhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan
saksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron
kanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin
muihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat
epäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan,
myrkyttävään ihmisystävyyteen...
-- Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa
joutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on
ainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.
-- Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että
se on sotaa.
-- Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen
vihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?
-- Sen olemme tehneetkin Kiinassa.
-- Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne,
kaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän
perinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat
ole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten
seikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen
vihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla
on jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne
mies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka
julistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta
ihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka
teillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen
sijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi
ette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä
kaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne
väärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?
-- Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin
vastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?
-- Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko
kuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä
liioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.
-- Sellaisille seikoille he antoivat palttua.
-- Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan
puolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun
vuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun
päämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista
joutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen
vanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää,
mikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin
nautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet.
Innostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen
riemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia
asemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!...
Ja Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla _Symphonie avec
choeurs_-marssin ensimäisiä tahteja.
-- Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä,
Charpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä
panisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki
sellaiset kappaleet kuin: _Aux armes, citoyens!_ -- marseljeesi --
_Internatsionaale, Vive Henri IV_, -- Henrikin hymni, -- _Dieu protëge
la France_, -- Jumala, Ranskaa suojaa, -- kaikki hyvät humalat, --
(kuulkaa, tähän tapaan...), -- keittäisin teille oikean provencelaisen
kalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, -- (ei
missään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); -- mutta se
on varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi
marssia!
Ja hän nauroi sydämensä pohjasta.
Majuri nauroi myöskin:
-- Te olette peijakkaan mies, _monsieur_ Krafft, vahinko, että te ette
ole meikäläinen.
-- Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta.
Yhteen rintamaan!
Majuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin
Christophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan
Weiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin
ja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin
kannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan
häneen vähintäkään vaikutusta.
Christophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:
-- Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa
kokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta
sinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.
-- Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.
-- Sinä olet Christophe.
-- Mitä hyvää siitä on toisille?
-- Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä
sinä huoli meistä.
Mutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin
kanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli
läsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti
ja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään
iloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin
ennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän
raitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin;
hän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä,
kun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki
majuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline
vastasi rauhallisesti:
-- Ajattelen vaan, että _monsieur_ Krafft on oikeassa.
Majuri ällistyi ja sanoi:
-- Tämä alkaa olla jo liikaa!... No niin, olimmepa oikeassa tai
väärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta
nähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?
-- Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.
Majuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin
paljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka
hänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän
kuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta,
piti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään
kalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka
hän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä
uudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina
jälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla.
Mutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain
kirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline
kuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:
-- Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.
Christophe oli ylen tyytyväinen.
-- Ja mitä hän siitä sanoit
-- Sanoi: "Senkin raavas!..." Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.
Christophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin
tähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:
-- Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta
juutalaisesta?
-- Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.
-- Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.
Christophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.
Olivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko
olemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa
ilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa
hiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen
elämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan,
torkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti
jälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru,
heikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja
tappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät
aavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee.
Ja kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman
aaltojen nousua ja laskua.
Kaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten
muistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me
Germain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna
oli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä.
Leski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään
luona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä
Christophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he
kertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.
Leski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo,
kauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät,
joissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa
olivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni.
Vanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä
kirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän
ei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi
ympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän
tuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään:
nuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei
nähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi,
tahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä
edes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän
jäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän
hiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili,
mutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa
messuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen
jumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada
nähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla?
Mitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä... Mutta siitä
hän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet
näkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä
epäili... Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:
-- Miksi eivät nuokin ole kuolleet?
Samassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti
vartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki
hänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti
kulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki,
ettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän
valitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja
kasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä;
ja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski
palvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun
Christophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä
vastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi
lapsiin.
Eräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan,
ikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan;
silloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana
haaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt
leskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi
kiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa
jokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi
tahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut
mitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä,
kiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti
alkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen
kuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli
hänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. -- Ja viimein,
eräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja
kun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen
tuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki... hän tunsi sisällään
vavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen.
Hän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa
itkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen
kuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan,
tähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon
elämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä
ja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana
yönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa
hänen pikku tyttärensä kuva. -- Sillä varmin keino päästä rakkaiden
vainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää.
He elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.
Hän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä
karttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku
tyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa,
kuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.
Kun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta
pienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan
kovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:
-- Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun
täällä on se rouva, jolla on suru.