Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe
näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin
ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt
niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet
noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia
on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan,
kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään
mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla
alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten
yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen
siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat
valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista,
joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia
_condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei
niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa;
sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja
kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun
hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin
kuvaili hän, -- (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan
tuon tuostakin välihuomautuksia), -- perehtyneen miehen tavalla
geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä
ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai
riista, ja joissa ei armoa annettu. -- Christophe kuunteli majuria, ja
kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis
ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa
leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua
tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei
ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta
ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää
toisiaan:
-- Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri.
Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia.
He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää
valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat
sodan filosofiaa... Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen
huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!...
Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä
erilleni, ja rustata noita kanoneja!
Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt:
upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat
saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden
oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta,
kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan
kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä
vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa -- radikaalien
tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa
vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta
siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein
huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja
pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet
ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa
"suurempaa Ranskaa", -- merten takaista Ranskaa.
Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin
riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset
miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin,
arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä,
niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa
siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan
ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa
paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse
pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti
mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen
ominaisuus. -- Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja
liikuttavimpana majurin tyttäressä.
Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle
vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean
ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen
poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja
mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät;
nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja
kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja
pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen,
mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut
paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan
teatterissa, ei ollut matkustanut missään -- (matkustaminen oli näet
isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei
yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin -- (isä arvosteli niitä
pisteliäästi), -- ei koettanut mitään oppia, -- (isä pilkkasi oppineita
naisia), -- ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden
neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon
pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti
aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut.
Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin
nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa,
kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien
henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava -- (hieman
untelo) asentonsa; -- totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä
varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen
runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten
porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon
puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin
runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta:
sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja
jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan,
vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa...
Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin
luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen
vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin
kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin
vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä
hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein
lähimmille.
-- Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän
keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä
rakastuaksemme.
-- Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.
Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki
rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon
tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka
aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He
olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.
Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin,
silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa,
käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta
tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia
sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia,
joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".
-- "Mitä tarinoita?"
-- "Sellaisia, joita Céline haaveksi."
-- Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.
Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle
ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.
Christophe hämmästyi.
-- Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi
luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia
itselleen onnellisempaa elämää.
-- Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin
tulisin epätoivoiseksi.
Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan;
ja hän jatkoi:
-- Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää
luokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli
on huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.
Vaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä
alakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa
alla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi.
Miksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi
ollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! -- Mutta hän
sanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka
ei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan
väitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin
majuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää
yksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline
ryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä
muka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut
lähteä isänsä luota. -- Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti
ainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta
päätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa.
Célinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että
sisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt
muusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut
heille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin
hänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko
heidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin
olisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua
heti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut
ainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin
toimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta
vuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron.
-- Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti
Ranskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva
hellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun
ranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä,
äiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen
vielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on
omaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan
saiturin.
Muuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella
mielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten
tunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa
maailmassa, minkä ansaitsivat.
Insinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli,
niinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen
kunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat
mielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata
porvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan
kovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat
ovat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin;
eivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät
ole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin
heidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään
myötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan
moittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä
olisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä
jää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen _qualis artifex
pereo_, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu
sanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes
ikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli
myöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi;
mutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle
uralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä
olivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, -- taikka
kirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko
hän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt
veljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi -- (ymmärtää hyvin,
mitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien
ammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä
samanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa
insinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne
vähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä
enää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.
-- Ja sitäpaitsi, sanoi hän, -- (Christophe tunsi näissä hänen
sanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) -- ei elämä
ole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut
epäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!...
Veljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata,
mutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet
Dreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin,
oli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.
André tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään
veljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet
kovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin
nurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. -- Ja se oli
väsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä.
Christophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä
joutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei
näyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe
arvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos
ikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin
kuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä
huomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi
m:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä
Christophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin
tunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa
ystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin:
Elsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä;
mutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka,
äskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen
eivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut,
vaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset
voineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi
Christophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta
paria kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä
niistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin
hän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui
asiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo
tässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi
vain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää
maailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen
asti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan
ylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen
isäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.
-- Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran
rakastatte häntä ja hän teitä?
André valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä
tämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla
jumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.
-- Ja mitä se teitä haittaa?
-- Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen
kuin olen itse.
-- Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te
olette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!
-- Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei
pitäisi musiikista?
-- Sellainen on minulla ollutkin.
-- Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole
sama?
-- Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet
eivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun
kuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä?
Hän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen
onnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te
rakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä
haluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa
ole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.
-- Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä
tunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä
eripuraisuudesta.
-- Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy
tietää, mitä tahtoo.
-- Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle
Chabranin, en sitä voisi tehdä.
-- Ja miksi ette!
André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän
ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä
oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli
suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja
itseäänkin -- puhumattakaan tulevista lapsista?... Parempi oli odottaa,
-- tai jättää koko asia.
Christophe kohautti hartioitaan:
-- Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen,
kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette
naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja,
että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden
ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään...
Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on
ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa
elämäänsä. Loppu... eläkööt tai kuolkoot... sehän on meidän kaikkien
ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla
antautumatta sen vaaroihin.
Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei
saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:
-- Ehkäpä se on niinkin...
Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen
kaikki tahdon ja toiminnan kyky.
Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän
huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä
uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein
kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa
seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama
inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan.
Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa
henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa,
voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä
syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän
tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja
piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se
oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä
näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan
keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa
valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen.
He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:
-- Ei sille mitään voi.
taikka:
-- Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.
He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista:
he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.
Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta
elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku
tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua
sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita
vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista
jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja
varsinkin musiikkimiehet, -- heihin oli Christophella paras tilaisuus
tutustua, -- kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman
sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka
antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden
typeryys _in omni re scibili_ oli käynyt suorastaan sananlaskuksi,
mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti _in omni re scibili_.
He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan;
heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat
myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä
olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja
kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain.
Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.
-- Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!
-- Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin
lurjukselle.
-- Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he
valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia,
-- niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä
halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden
heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja
todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä
narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten,
häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön
silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi
säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta,
saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, -- elleivät juuri he sallisi
kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea
väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla
aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle
siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut
ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä
ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". -- "Heitä on liian paljon",
väittivät nuo toiset. -- Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon
hyviä, mutta arkoja miehiä.
-- Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät