tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena
hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla
hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän
olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta.
Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan;
tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat
häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen
kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että
Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä
hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.
Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin
väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli
Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli
tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin
hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle
herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet
hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin
iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla
nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa
kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän
soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin
kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he
puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta
innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe
oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat
siinä määrin rakastaa musiikkia.
-- Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt
meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.
-- Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet
rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella
minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.
-- On ainakin muutamia tuhansia.
-- Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?
-- Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. _"Ihminen,
joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä
kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä
kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin
pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt,
paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy
yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä..."_
-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.
-- Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä
meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti
rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.
Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia,
kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin
samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja
keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa
kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina,
joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin
loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta
tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin
hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan
epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista
musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä
Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena
katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat
maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät
häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä
impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla,
luonnottomilla ja irstailla... Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa
hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen
sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta,
hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen
sellaista tunteakaan? -- Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen
uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa,
mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa
saksalaisissa _Liedeissä_, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi
heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä
vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman
heimonsa taiteilijoita.
-- Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän
arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse
hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan.
Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä
otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei!
Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!... Tulevat väittämään, että
meidän Ranskaamme on Rameau, -- tai Racine, -- eivätkä muut, niinkuin
me emme tietäisi, -- (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että
Parisissa) -- kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat
tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme
rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme,
rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos
tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin
sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät
pilviin saakka, meille vieras. -- Totuus on se, virkkoi Olivier, että
joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin
paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään
ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa
rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita.
Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen
taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen:
vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää
meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.
Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan
ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja
Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti
hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta
niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti
itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet
rakastamaan näitä puolisoita.
Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien
ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi
hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä
ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden
näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé
Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin
aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä
molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria
loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei
ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys;
ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten
paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa
naapurissaan oli, -- uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi
ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli
nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät
siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat
kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe
pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan
sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He
juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan,
ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä,
evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden
syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa
olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä.
Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He
tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he
kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.
Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin
Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi
vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus,
mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin
kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen
kaikkeudennäkemyksestään, -- aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään
Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.
Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat
kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset
ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat
hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan
rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien
veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen
tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin.
Kristinoppi oli _elävä_ Kristus. Maailman historia oli ainoastaan
Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin
sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien
kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi
maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka
olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, --
kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä.
Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva;
toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen
mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka
innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on,
siellä on Jumalakin." -- Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.
Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia,
mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä,
kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka
voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin
itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän
tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan
eteenpäin, -- kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen
asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi
valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin,
kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä
kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä
tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä.
Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle
hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen
jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.
-- Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.
-- Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet
joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu
kaikille, erilaisissa muodoissa, -- toisille heidän arkisessa
elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, -- toisille
(Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle:
näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, -- teille korkeassa
ihanteessanne: _Noli me tangere_... Kerran te hänet tunnette.
-- Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen
vapaa, ja vapaaksi jään.
-- Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi
rauhallisesti.
Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin
kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi
ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé
Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan
iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton;
se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon
viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen
alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien
aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli
katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat
hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen
ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja
hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen
uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan.
Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta
oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli
väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun
sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja,
joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa,
apua, ja joiden hän näki kärsivän... Abbé Corneille kärsi heidän
tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän
merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. --
Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua
mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi,
araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten
lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi
ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa
siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli
hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava
ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus
kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe
pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.
Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän
hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea
salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut
sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo:
häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen,
joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta
kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada
pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen
vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten
ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä
suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti,
ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin
narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään,
mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa:
sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut
varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja
vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka
puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi.
Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa
komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli
tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut
hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki
kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin
tikapuut -- Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää
tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla
olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert
oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran
sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi
näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat
kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan
puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin
katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja
virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:
-- On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!...
Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen...
Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus
ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän
keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa
kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki
ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti,
hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän
ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja
pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki
papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä
se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon
sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän
sutkautti:
-- Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.
Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he
kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät
ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan
niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin
lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. -- Christophe oli
vienyt heidät yhteen.
Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista,
Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä
oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen
oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla
kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä
kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta;
ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he
kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan
luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe
oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat
siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja
teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla,
kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät
leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi
itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja
ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja
hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat
sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että
lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, -- (sillä siten
he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) -- niin keksi Christophe
sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa,
kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.
Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: -- (sattuma osuu
aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen).
-- Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä
vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi
hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli
huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli
joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta
hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja
selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä
sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut
nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi
häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan
kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär
esitteli nauraen Christophen isälleen.
-- Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän
olemme ammattiveljiä.
Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti,
miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri
huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä
enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät
musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:
-- Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!
Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön
kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan
hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden
näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita
voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että
toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen
polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin
rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, -- (ja sitä se on tosiaan
eräistä) -- mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista
kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan
kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina
ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta
sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti
sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja
kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa
neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän
kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti
puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman.
Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä:
musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti
kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden
probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut
puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua
jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis
olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä
tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "_revanche_". Hän
kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä
hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja
alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin
_andantea_, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen
suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla.
Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen
keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja
sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se
olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan
teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.