odotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli
juossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt.
Vaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut
syyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia
oli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin
oli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta
häntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle
selvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin
juoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle,
että asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun
estetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että
hän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä,
vimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka
vannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe
lupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt.
Nyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei
oman itsensä puolesta!
Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe
mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi.
Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä
heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan
aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan
tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois,
lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt
Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä
kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta
matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa.
Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan
saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista
fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien
oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän
asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan
hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne
säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle
ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja
huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista
_hidalgoa_ muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus.
Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se
oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen
kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle,
läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. -- Kaikkien noiden
kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta
etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse
kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he
kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen
hyvänsä.
He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni
ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti
huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa,
silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa.
Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet
kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme
polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt
ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä
kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin
tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.
Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart,
joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta
huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta.
Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti
aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja
sanoi hetken päästä:
-- Nyt tiedänkin, mitä teen.
Hän kulautti ja jatkoi:
-- Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.
Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan
hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan
polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin
pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa;
ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia,
joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi
puoli-ääneen:
-- Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.
Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili;
sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin
hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.
Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi
Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina.
Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.
Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli
pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa
huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä
laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, -- urheilija, joka oli kuuluisa
rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan
ja ultrarojalistisista mielipiteistään, -- Leon Mouey, toinen
muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja
kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori
ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja
katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; --
sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi,
suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin
johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään
lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan
potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä
keinoja heidän parantamisekseen.
Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin
vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja
ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin
miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät
mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä
kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi
Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla
silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen
osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki
päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin
avasivat keskenään suutaan, -- molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.
Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka
antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko
juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi
hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi
käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti,
siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat
unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur
tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta
pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan
seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin;
hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki
ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat
kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu
valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa
piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä,
ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset
taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.
Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti
tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia
oli hyvitetty. -- Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi
yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu
oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan
tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula
osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli
nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan
ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin
Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan
pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien
Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi
jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.
Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta.
Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja
kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen
ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän
oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan.
Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin
ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä
välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että
he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli
lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.
Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli
tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen
tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän
juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin
takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti,
ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa
kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet,
huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi
hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti
Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen
ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla
takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä
leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin
jo niini kömpelö liikkeissään. -- He tulivat käsikoukussa takaisin
ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.
Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten
hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä
tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän
sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän
oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli
ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa
mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:
-- Sinun puolestasi.
Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch
kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä
Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli
ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin
hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä
omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan
Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen
onnellisena näkijänä: -- Veli parka, opikin nyt epäilemään...
Tytöistä laiskoista, liukaskielistä,
Juutalaisista maireamielistä,
Ystävästä, jos haastaa hän liehien,
Tuttavuudesta myös vihamiehien
Kuin viinistä väljähtyneestä
Libera nos, Domine!
Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja
uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet
väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli
uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena
yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui
täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui,
niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua
hänen sielustaan.
Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli
ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän
oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo
virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että
määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja
hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi,
pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli
näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän
sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä
edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin,
joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja
hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla
mitään. Christophe kohautti hartioitaan:
-- Ranskalainenko musiikki?... Sitä ei ole vielä ollutkaan... Ja
kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette
taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos
minä olisin ranskalainen!...
Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää
sävellyksiä:
-- Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia,
ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin,
hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien,
pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri
olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen... --
Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää
koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan
säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen,
pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia... -- Te
olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä
minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja).
Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä,
lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen,
tekisin teille muotokuvia musiikilla... (Tahdotko, niin kuvaan
sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa,
syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen
jouhikvartetille... -- Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä
teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin
ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen
päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin
_kansan_! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä
tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt.
Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan!
Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia
sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa,
vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen
hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan,
joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat
kuolemaan... Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte
musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne
varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien
liittoja, perhekemujanne varten... Mutta ennen kaikkea, niin, ennen
kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia,
musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään
tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa
aurinkoa! _Sat prata_... (mitenkä se latinaksi olikaan?)... Teillä on
jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi
eteensä: sytyttäkää lyhtynne... Te valitatte nykyään, että joku
italialainen _porcheria_ valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa
teidät ulos omasta ovestanne? Se on _teidän_ vikanne. Yleisö on väsynyt
teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne,
kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se
elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä
on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä
hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa
niskasta hereille.
-- Strauss, hänkö sitten?
-- Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan
minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta
juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä... Straussin _Salome_!...
Mestariteos... En tahtoisi olla sen kirjoittaja... Muistelen,
miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha
isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista
taiteesta!... Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit,
ja että hän käyttää niitä näin!... Murhapolttoja sytyttävä meteoori.
Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä
hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista
irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa... Ja
teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee
kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha...
Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?...
Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun.
Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen.
Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä
lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja
mutainen virta... Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia:
suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden
siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome,
Isolden tytär... Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?
-- Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden
päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai
toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme
hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee,
olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä
taiteella!... Idän ilmat ruskottavat... Pian... Pian... Näen jo toisten
valojen punertavan Idän taivaalla.
-- Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä
sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on
varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus,
joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus,
jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, --
ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa
auringolle! _Laus Deo_, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle,
sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!...
Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä
hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.
Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä
tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen
musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä
luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla
tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui
vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin
ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan
tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun
tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.
Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.
Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle
liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen
luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla
rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian
kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin
kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä
ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi
sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen
vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki
työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut
äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen
ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi
hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat
yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa
Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen
veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta
siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja
tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja
ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa;
hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli
kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille.
Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan
saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien
joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne
säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan
kuin rakastuneelta.
-- Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi
mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni
kuin rakkauteni.
-- Mikä sinulla sitten on?
-- Minä voin hyvin, minulla on nälkä.
-- Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa
hiukan meillekin ruokahaluasi.
Terveys on tarttuvaa, -- niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai
luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui
varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden,
että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly
ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian
arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat
eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki
on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä
nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen
sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei
ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota
kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä
vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät
ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava
kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta
väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa
kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse;
menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan
kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen
muotoon, ovat sen harson kutoneet. -- Ystävyyssuhde Christopheen
tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta.
Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen
sielunsa lepäsi horroksissa.