Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi.
Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia;
eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää,
että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi
sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä
päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän
poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki!
Christophe ei tiennyt sitä itsekään... Todellisuudessa johtui tämä
siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja
ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin,
että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän
rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa
jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä,
väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja
sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja
löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut
sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa
liiallista voimaansa... Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin
heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä
Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan
kuin kiusallisesta unesta, -- hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä
hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä.
Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas
kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja
valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria
kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut
enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin,
piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään,
että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että
on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa
vastoin hänen tahtoaan.
Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne
sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen
kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa.
Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa
paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin
huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta
anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut
odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei
tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi
hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata;
mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan;
Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin
rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin
hyvin.
-- Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.
-- Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä
en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.
Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta
perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät
melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi
Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan
naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin
syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin
teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan,
herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! -- (sillä usein oli heillä
kova rahapula). -- Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa
Christophen partituureja.
Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin
vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. -- Mutta
se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka
harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat
ne sotkea.
Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein
käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin.
Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen
ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa
kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt
kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata
häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista
ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut
kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista,
päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier
näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa,
uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan
pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että
seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta.
Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea
tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut,
niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain
hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:
-- Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.
Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt,
ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain
ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut
naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista,
omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto-
ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan
myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen
ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt
työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja
siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut
täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien
aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta
muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa
naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii
ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin
ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen _far niente_,
sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen
kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin
maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen
jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti
Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin
hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin
veljellinen sääli.
Kun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi
hän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja
tahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi
Christophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin
halveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa -- (sellainen
ei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) -- olisi Colette
mielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se
raapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen
houkuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan.
Kukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut
vähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin,
kun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja
luottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette
näytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen
ystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa
heidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä
katsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän
mainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti
Colettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia
ja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, -- eivätkä
viimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät
koskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi
niitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä
tehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä
Christophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä
pikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä
Lucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä
matkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää
niitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen,
säälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin
joutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru
olisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän
tunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää
suorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä
päivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan
eräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli
riitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen
töitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut
tietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi
häneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin,
että ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli
saanut ne tietää Olivierilta.
Tämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen
arvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä
oikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne
salaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja
kavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi
konserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli
autius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui
itsekseen: "Ystävä on minut pettänyt!..."
Olivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa
oven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan
hänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin
pian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja
sitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei
liikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien
välissä, toistaen yhä itsekseen: "Ystäväni on minut pettänyt!...";
ja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka
suuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle,
että hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä
jota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä
rakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan
moittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta,
koskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan,
ettei enää tahdo elää.
Seuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut
Olivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria,
-- moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen
luottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, -- ettei
hän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat
sitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei
ymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi
Christophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle
selkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti,
ja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä
päivänä.
Vaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän
kärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa
edes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen
oikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se
saisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se
tietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin
tavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka
Olivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia
ajatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä
hänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä
Colette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen
käsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien
Levy-Coeurin kirjoittama artikkeli _Fidelion_ esityksestä. Siinä
Lucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli
huvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin
(ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista
tai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan
selitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon
kappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa.
Hän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan
tunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan
olevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa.
Christophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa
virheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri
asia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa,
Christophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen,
ja myöskin -- (se olikin totta) -- rakastaen mestarin kunniaa niin
rajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, --
kuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka
kirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja
nauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen
kustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin
yleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia,
josta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan,
ja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin
musiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta,
että ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin
musiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän,
kuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys,
vaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle
antaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän
halun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan
kimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi
sallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja
rakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa... Ja kaiken päällisiksi oli
häpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!
Sattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana
iltana.
Christophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan,
sinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin
siellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi
hän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän
yhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman
askelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden
tarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia,
ja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki
olivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo,
suu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo
loppunut, kysyi hän -- älykkäällä, epämääräisellä tavalla:
-- Ettekö soita vielä, monseur Krafft?
-- Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.
Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se
huomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä
yhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän
erääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien
Levy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali,
jolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät,
ja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti
velvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa
suurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä,
ja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä,
tavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä
hymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista
niin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja
hänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi
kuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen
hänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi
jonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää,
-- Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille,
jotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat
teoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen
hiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja
kuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.
-- Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan
pöytään.
Kaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki
Christophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:
-- Minulleko te puhuitte?
-- Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,
-- Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on
suurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut
kadulle ikkunasta!
Christophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät
kirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin
hillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan,
sitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen
asentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa,
joka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen
jälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta
hänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili
koko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt
Christophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle.
Siinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään
näki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän
paidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi
kasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.
-- No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt
on? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette?
Oletteko te ihan hullu?
-- Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe
tempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.
Viisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi
muuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien
Levy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään,
luki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten
kaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana
kolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:
-- Siinä on! Siinä on! -- huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle
niin että yksi niistä lensi permannolle.
Ja hän meni ulos.
Olivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt
sekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät
olleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko
Théophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään
sveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut
kerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin
tuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan
hän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin
sekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi
pistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen
vuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi
hänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta
Christophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän
ryhtyi työhönsä.
Ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus,
josta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin
hän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta... "Se oli ilkeää,
niin, ilkeää... Mikä sitten? -- Ah, tuo kaksintaistelu huomenna...
Joutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen... Mutta se saattaisi
nyt tapahtua... Ja sitten?... Sitten, niin juuri, sitten... Kun tuo
elukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän
riistää henkeni... No olkoon. -- Niin, huomenna, ehkä parin päivän
päästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa... Pyh, täällä
tai muualla, yhdentekevää!... Ahaa, taidanpa peljätä? -- En, mutta
olisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden
paljous, jonka tunnen itsessäni versoavan... Hiisi vieköön nämä
nykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto
yhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen
hengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan
nyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka
murhaaminen, ampumalla!... Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en
ole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni... He ovat oikeassa; minun
täytyy opetella... Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet."
Christophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata.
Christophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka
sitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa
ampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä
saanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä
seisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat.
Christophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt
oppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja
itsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti,
että hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy,
kiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan.
Christophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt
opetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen
tottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän
suoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana
pitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin
tällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla
harjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan
maaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja
niskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta.
Osa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset
olivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä
näkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea,
kun hän viimein poistui ampumaradalta.