etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten
koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen
kuorma, -- pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää,
täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa... Tämä kyllästyminen
oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi
mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka
mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja
se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten
ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme.
Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa
tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen.
Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole
kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki
on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden
voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt
sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana;
pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he
eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton
analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken
toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen
teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät
itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa
-- ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, --
tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan
näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille,
näyttelemään elämää, -- joka on heidän ainoa tapansa elää.
Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen
itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi
hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen
kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää.
Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina
käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt.
Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella
elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään
muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi.
Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää,
sai elää.
Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen
_Davidin_ ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti
Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen
tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli
valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen
kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi
hommaan.
Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema
oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut
yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan
arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe.
Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin
toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen,
aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja
käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa
kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen,
hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella
silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus:
kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he
eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja
sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan
eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi
huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat
muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis
Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen
mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen
taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään
skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin
olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin
siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään
kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti
asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä
ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch
huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.
Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka
eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään
ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli
kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän
maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen
kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä
paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon
ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen.
Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin
väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti
jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt,
oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä
opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia,
jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja
ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan,
ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä
kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille
tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen
intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä
irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen
rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, --
uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, -- ja se
usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun
ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena
luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen
alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly
ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten
unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa,
valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin
mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes
vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus.
Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi
elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen
indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:
_"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia
kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."_
Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän
tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa
Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, --
sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään
järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, -- että
Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään
tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.
Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon
miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin
katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan
sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni
häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti.
Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa
kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta
mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.
Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota
kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon
Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden
palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se
oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli
Lucien Levy-Coeur, -- ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan
tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla
leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle
tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan
säveltäjät.
-- Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt,
että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien
juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia?
Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen
vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.
-- Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi
Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat
ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut
ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei
juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole
samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta
kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin
eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla:
kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden,
taiteen...
-- Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.
-- En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää:
useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja
osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia,
pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla
toimeen.
-- Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä
ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.
-- Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos
sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin
ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka
meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain
mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia,
jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä
puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo
itseään katolilaiseksi, -- jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua
katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta,
-- heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti;
heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten
saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa,
-- niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, -- ei ole myöskin
ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus
hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja
jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu
suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei
ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan,
kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi
niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee.
Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin
anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja
virkistää uudelleen eloon... Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka,
mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten,
vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää
vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä
Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät
miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän
joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?
-- Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet,
tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että
häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle
uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta
siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä.
Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.
-- Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme
katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä
pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen
kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi
Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä
uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä
Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa
kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus
1600-luvulla. -- Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta,
joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät
väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät
osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että
siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi
tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät,
kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan
samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia
kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he
tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että
he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei
meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät
pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen,
vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän
rotuamme alemmaksi: -- (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai
alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). -- Mutta on mahdoton hyväksyä,
että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme,
tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä
rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön
se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas
hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla,
loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi
samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla,
levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää
heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen,
ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset:
erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat
nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat
naurettavia.
Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat
rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin
sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää
ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä,
tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan
tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta
ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen
pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä
selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi,
alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen
ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt
välttämään.
Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista
uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan
epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa
muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute;
hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti
Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas
ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida,
ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista
ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät
tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista
joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan
eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta
saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on
_Faustrecht_, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen
kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.
Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se
sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin
piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään
älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista
puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, -- epämoraalia, joka
johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta
älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin
katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa,
ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti
ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja
hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle
aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui
lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi
Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään
vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui
hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi,
hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle;
ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys,
jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen
tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se
todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin
oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista
taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien
kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen
liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai
tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä
vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista,
sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier
hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta
tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon
sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan
hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei
katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin.
Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".
-- Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa
oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään
kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat
syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. -- Mutta ensinnäkin
ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää
halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja
tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin
teoksissa. -- (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri
niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne
ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien
yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa
rumuuttaan naamaan.) -- Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla
onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein
parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton.
Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle
ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla
rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen
asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin.
Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on
rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä,
ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas
koiralauma saa hävittää.
Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista
ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei
Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä
yllytettiin taisteluun.
-- Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman
viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen
ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa,
sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka
kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia
piinioita.
Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä,
filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui
hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki
näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei
voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä
matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea
raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:
-- Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä
sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään?
Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri
taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö
mikään ole olevaista? Mutta _minä_ olen olemassa. Etteikö ole syytä
toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa
kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa,
ajattelu toisessa... Peijakas vieköön kaikki ajatukset!
Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi
loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui.
Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli
tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka
sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi
hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa,
mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin
ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle
ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä
joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin
musiikin rinnalla: -- (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). --
Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa;
mutta se totuus oli surullinen.