Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja
sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut
hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin
hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään
sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me
Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: -- (Olivier ei ollut puhunut
koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki
sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että
hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään,
vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) -- Näin
sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut
mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt
häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville
omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa
olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä
kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta,
jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen
joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka
on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin
Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti:
se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli
tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki
yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä
oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta
pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen
huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että
kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein
pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada
pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja
lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan
pintapuolisesti, -- jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin
ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi
salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs
monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä,
tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi
kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän
valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä
eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa
täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli
niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä
häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi
kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään
oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen
tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi
hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen.
Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea,
mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä
niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen
vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli
kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän
liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä
kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla
mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät
häntä mitättömänä -- (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita
todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus
kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä
surkastua aivojaan kehittääkseen, -- nimittäin, jos hänen aivonsa ovat
pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei
tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina
aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken,
sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, --
niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei
enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen
ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.
Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli
sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei
ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi.
Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret
kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä,
joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin
kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut
alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti
käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien
tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia:
kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi
erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli
koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli
ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä
luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan;
mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi
seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies,
-- antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään,
keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, -- niin puhui hän nyt pari sanaa
Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden,
jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin
Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli
jonkin verran luikerreltu -- (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti
olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli
aivan tuntematon), -- päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan
tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta
nyt ne vasta alkoivatkin.
Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin;
mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa,
odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole
kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla:
ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen
vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on
päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta
keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan.
Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän
hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa;
mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä
ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta
kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan
siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli
edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli
vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun
viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen
enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä
päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten
välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän
ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa
hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin
näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on
kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista,
kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä
vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä
mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä
ironialla.
Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut
sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa:
se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä,
että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia
runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta.
Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. -- Olivier teki vielä pari
yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen
kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut
käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen
luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia
kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan
teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen
ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta,
voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden
tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut
sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset
ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo
kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään
mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan
nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen
kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin
eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät
jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen
äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he
eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä,
eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta
vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän
vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia
ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka
edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.
Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet
lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain,
joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain,
jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.
Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin.
Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner:
tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei
uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli
saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut
enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä,
jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa
vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien
tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet
Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan,
sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja
työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan.
Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista
parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa
henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.
Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa
väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua
kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt
turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi
viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä
olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat
yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei
ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.
Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen
elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin
kärsivällisyyden vuoksi:
-- Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka
sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi
kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!
-- Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni,
minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän,
että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä
minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua
heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa.
Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He
luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään.
Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä.
Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua
rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!"
Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.
-- Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja
sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!... Teidän
uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta,
kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia...
Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä...
Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi
48, ja juutalaiset!... Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa
Testamenttia, oikein verinen pala!
Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen
vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä
ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa
kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä
koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön
kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa.
Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein
helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka _Tuhannen ja
yhden Yön_ satuihin.
-- _Iliadin_ jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä:
minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en
heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin;
olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin
Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja.
Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani,
raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi,
hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä,
en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja
hänen julmuutensa on minulle kauhistus:
Tämä on Moabin kuorma...
Tämä Damaskun kuorma...
Tämä on Babylonin kuorma...
Tämä on Egyptin kuorma...
Tämä on korven kuorma meren tykönä...
Tämä on näkylaakson kuorma...
Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä
syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille
ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää
verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan... -- _"Raunioiden huuto... huuto
hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka;
he itkevät hamaan Beeriin saakka..."_
Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten,
raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella;
ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri
kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:
_"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon
selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta...
Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja
kauristen verestä..."_
Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa
sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:
_"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi
tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja
kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. -- Herra, kuinka kauan? --
Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti
autiana..."_
Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!...
En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta
minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä
juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä...
(Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi;
en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää
sellaista Vihan soturia -- pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen
kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin
vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa
laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on
vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon
maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko,
että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi
vielä täysin sivistynyt.
-- Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi
Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa
jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan
Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha
Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.
Täytyy tapella, täytyy vihata.
-- Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.
-- Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.
-- Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi?
Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan
itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!..."
-- Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten
tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja
sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.
Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan.
Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita.
Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä
puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina
kömpelyytensä ja oli lohduton.
Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta.
Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja
irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun
tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa
kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin.
Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa
ollut mikään poikkeus. -- Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo
nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi
politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä;
hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä
saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää
eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen,
sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.
Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa
paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia
hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa
erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata
kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon
ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin,
niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota!
Täällä on sitä parempi akustiikka..." Mutta kerskailu ei tuonut
heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten
välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.
Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin
neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli
taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt
ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja
suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia
maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen
kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia,
koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta
onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki
suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa,
taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli
erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin
hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti.
Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen
ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier,
ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja
hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä
huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.
Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui
Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin
lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin
puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin
Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen
meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch
oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen
juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni,
kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot
silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen
kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan
ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja
väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan
oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen
kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei
liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta
sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain
pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin
usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän
tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja
tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle
musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein
teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä.
Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä
aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän
ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä -- (Christophe
kutsui muuten Moochia Moolokiksi); -- mutta kohta perästä oli hän kovin
kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.
Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun
tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä
itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen
negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä,
välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan,
ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi
aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä
jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon
joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä
kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä
kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen
kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen
vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon;
kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut
koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen
teki hän sangen koruttomasti, -- aivan liioitellun koruttomasti. Hän
teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen
parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.
Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen
välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan
sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä
päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin
Moochin käsiin ja sanoi hänelle:
-- Miten paha... miten paha, että te olette juutalainen!
Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi
loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen
vaikutusta.
Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:
-- Vielä paljon pahempi on olla ihminen.
Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla
piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti
sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he
tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa
näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa
oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan.
Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen
sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti
hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä
monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin
tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus
liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja
kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa,
hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita,
ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta
elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että
Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun
juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan,
joka oli uusien aatteiden lipunkantaja -- (Mooch sulatti mielellään
yhteen nämä kolme asiaa). -- Olivier, joka ei antanut niinkään itseään
pettää, sanoi Christophelle:
-- Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.
Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän
kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa
tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän
heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli
kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva
oljenkorteen.