itsensäkin oli vaikea eroittaa. Ensimäisenä syynä siihen oli ylen
suuri kriitillisyys, joka näkee ihmisten ajatusten erilaisuuden
liioiteltuna, ja toisena ylenmääräinen intellektualismi, joka antaa
sille eroavaisuudelle liian paljon merkitystä; sellaisen koruttoman
ja voimakkaan sympatian puute, jonka täytyy saada, jos sen on
mieli elää, rakastaa, tuhlata ylenpalttista rakkauttaan. Ja ehkäpä
johtui se myöskin heidän elämäntehtävänsä vaikeudesta, ehkäpä sen
aiheuttivat tukalat taloudelliset olot ja aatteen kiivas polte,
joka ei jätä illoin, päivätyön jälkeen, niin paljon voimia, että
ihminen voisi nauttia enää ystävien seurasta. Ja lopuksi siihen oli
syynä se kauhea tunne, jota ranskalainen pelkää myöntää, mutta joka
usein hänen olemuksensa pohjassa jäytää: _ettei olla samaa rotua_,
että ollaan eri heimoja, jotka ovat milloin mikin aikojen kuluessa
asettuneet Ranskan rajojen sisälle ja joilla, vaikka ne ovatkin
nyt samaa kansaa, on sangen vähän yhteisiä ajatuksia ja joiden ei
tarvitse liioin haaveillakaan keskinäistä henkistä ymmärtämystä,
sillä sen puute on heille vain yhteiseksi hyväksi. Ja eräänä syynä
vielä tuo juovuttava ja vaarallinen vapaudenkiihko, josta ei voi
luopua minkään asian hyväksi, jos on saanut sitä maistaa. Tällainen
vapaaehtoinen yksinäisyys on sitäkin kalliimpi, kun se on täytynyt
hankkia pitkillä ja katkerilla kokemuksilla. Parhaat ovat turvautuneet
siihen, päästäkseen irti keskolaisen orjuudesta. Se on luonnollista
reaktsioonia uskonnollisten ja poliittisten ryhmäkuntain hirmuvaltaa
vastaan; noita hirvittäviä ranskalaisia yksilön-murskaajia vastaan:
sukuperää, yleistä mielipidettä, valtiota, sala-seuroja, puolueita,
nurkkakuntia, erilaisia koulukuntia. Kuvitelkaamme, että vangin olisi
karkuun päästäkseen kiivettävä yli kahdenkymmenen linnanmuurin. Hän
on sangen väkevä mies, jos pääsee kaulaansa katkaisematta tai ainakin
kertaakaan toivoaan menettämättä livistämään. Ankara lujan tahdon
koulu! Mutta ne, jotka ovat kokeen kestäneet, säilyttävät siitä koko
ikänsä kovan leiman, riippumattomuuden kiihkon, mahdottomuuden sopeutua
koskaan toisiin yksilöihin.
Tämän ylpeydestä johtuneen yksinäisyyden ohella oli olemassa
vielä toisenlainenkin, nimittäin kieltäytymisestä johtuva. Kuinka
paljon Ranskassa olikaan kunnon ihmisiä, joiden suuren hyvyyden
ja rakkauden korkeimpana päämääränä oli vetäytyä pois elämästä!
Tuhannet syyt, hyvät tai huonot, estivät heitä toimimasta. Toisissa
oli syynä kuuliaisuus, nöyryys, tottumuksen voima. Toisissa jälleen
inhimillinen kunnioitus ylempiä kohtaan, naurettavaksi joutumisen
pelko, arkuus paljastaa itseään, astua yleisön arvosteltavaksi,
sekautua asioihin, jotka eivät heitä muka koskeneet, ajatus, että
heidän puolueetonta asianharrastustaan sanottaisiin oman edun
vaikuttimista syntyneeksi. Tällaiset eivät tahtoneet ottaa osaa eivät
valtiolliseen eivätkä yhteiskunnalliseen taisteluun; he käänsivät
selkänsä filantrooppisille puuhille, sen tähden, että he näkivät niissä
häärimässä paljon semmoisia ihmisiä, joilla ei ollut omaatuntoa eikä
järkeä, ja pelkäsivät, että heitä pidettäisiin samanlaisina huijareina
tai hölmöinä. Melkein kaikissa piili vastenmielisyys ja väsymys,
touhuamisen ja kärsimisen, rumuuden, typeryyden, vaaralle alttiiksi
heittäytymisen ja vastuunalaisuuden pelko; tuo kauhea: _"Mitä se
auttaa?"_, joka lamaa nykyaikana niin monien ranskalaisten hyvää
tahtoa. He ovat liian älyllisiä -- (älyä, jonka siipien alta puuttuu
tunteen ilmaa); -- he näkevät liian paljon syitä ja vastasyitä. Voiman
puutetta. Elämän puutetta. Kun on elinvoimainen, ei kysy, miksikä elää;
elää siksi, että tahtoo elää, -- siksi, että on mainion hyvä elää!
Lopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta
heikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta
filosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta
perheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta,
hienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia,
jonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi
aina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat
joskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen
iloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua
verettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.
Tuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän
muurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma,
erikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan
joskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren
tytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja
avarasta maailmasta.
Nyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia,
närkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa
itseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli
hänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei
ole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä,
kunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea
syliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella
ja voittaa.
-- Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä
vikasi, -- (suo anteeksi!) -- että hyvät puolesi luoneet voittamaan.
Sinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa.
Yleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa
vaikka poliittinenkin henkilö. -- Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton
onni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä
tahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja
tuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi
juuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle
anteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin,
että menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun
viimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa
toteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet
saavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri
sellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.
-- Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo
teidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit
yksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta
todellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te
olette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa
pystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en
teitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä
on kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä
lahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia
itseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne,
peijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai
joku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki!
Lakaiskaa kotinne puhtaaksi.
Mutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:
-- Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme,
meillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän
näet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet
oliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit
sekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä
ottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: _Fuori Barbari!_ tai:
_Ranska ranskalaisille!_
-- Ja miksikä et? kysyi Christophe.
-- Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan
koetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina.
Kelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa
varten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja
kieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme.
Tulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä...
-- ja myrkyllinen Itä?
-- niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki
toisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille
ja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se
luulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla,
sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella
näyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee
meistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä
vatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta
eri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään...
Teidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy
teidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole
kansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari,
ja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta
todellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän
latinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia.
_Urbis. Orbis_.
-- Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa
kukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen
elinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden
tulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo
näytä tulleenkin?
-- Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on
meidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet
paljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti,
jolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen
epämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia
eivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy
jaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, --
joka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa
aivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen
yleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin
suuriäänisimpiä hälyyttäjiä!... Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki
tällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan.
Jos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan
putoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan
kansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö
ryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja
ja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus
meidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja
aineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.
-- Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.
-- Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee
niin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu
niihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin
ja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy
sen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he
joutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se
pakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina
vuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän
kansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai
väkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: _Gesta Dei per
Francos..._ ["Jumalan työt Ranskan kautta." Suomentajan selitys.]
Rakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa
koettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla
säilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa.
Minä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja
pelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun
on ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi.
Rynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä
en sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan
höystänyt meidän maatamme.
-- Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole
ihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin
tulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole
muuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi
alistunut.
-- Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara
menettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi
kuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin
oikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja,
ymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.
Mutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus
näytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin
Empedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan
veljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää
ja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen
fatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan
kestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää
kaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan
sotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.
Kuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet,
joina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa
tuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden
Parisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain,
taiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, -- yhdessä viikossa, jonka
kuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan
yksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa
hän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier
noussut hänelle kuin mikäkin _"Ile de France"_, -- "Ranskan saari":
järjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha
hämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään
ulkonaista aatteellista tukea, -- kun hänen elämänsä oli varsin raskas,
-- (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa),
-- ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen
hermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään
tahdonponnistuksen hedelmä, -- (Olivierin tahto oli heikko); -- se
nousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe
huomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama
kaukainen a?f?????? -- "liikkumattoman meren hiljainen rauha"; -- ja
hän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut
koko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa,
ihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.
Salaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä
ranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja
säkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan
eristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen
optimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui
syvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja
älyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia
olentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään
muuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta
Christophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut
sellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:
-- Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet.
Ah, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä
ilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan
lapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä
päällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme,
ranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen
suuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta
riippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä
vihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja
sellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku
ranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen
tappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa
toivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon,
ratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli
heidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole
oikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat
lapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät
kohtalonsa valtaan ja ajattelivat: "Kun kerran on niin, mitä toimittaa
taistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei
pidä sitä ajatella. Nauttikaamme." -- Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa
tämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei
voi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät,
ettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on
onni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että
heidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi
yrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan
viisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat,
vuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla
niin...
"O Foi, vierge d'acier...
Laboure de ta lance le coeur foulé des races!..."
("Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden
runtelemaan...")
Christophe puristi hiljaa Olivierin kättä.
-- Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut
meille paljon kärsimyksiä.
Ja Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.
-- Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä,
jonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette
sytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä
jälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla
Ranskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa,
miehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne
viiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän
runoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden
velkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän
vaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana:
sillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren
moraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä
lopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä
kuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, -- vesipisaralta
saksalaisen voiman valtameressä, -- luulemme, että juuri se pisara
värittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan
laumojen vankat rintamat.
Christophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt
uskoa:
-- Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.
-- Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme!
Me emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.
II
Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta
parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja
se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa
myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa
se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka
jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja
kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus,
oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka,
että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut
toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat
ainoastaan itsensä pelastamista. _Oi, ihminen, auta itseäsi!_... He
eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: _Oi, ihmiset,
auttakaa toisianne!_ Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja
yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon,
täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.
Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta.
Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä
ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia
ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.